Hyvästi tuutausarit, tervetuloa kybärit!

Ajattelin summata tässä kymmenluvun vaihtuessa viimeisiään vetelevän 2000-luvun ekan kympin omakohtaiseksi top vitoseksi. En muista kovin hyvin mitä ajattelin uuden vuosituhannen tuovan vuoden 1999 lopussa, mutta luultavasti se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Aika paljon maailmassa kerkesi kymmenessä vuodessa tapahtua. Joten jos nyt jotenkin jää ylimalkainen kuva viime vuosikymmenestä, joka pursusi terroristeja, kaikenmaailman ammuskelijoita, pettäjäpiispoja, salarakkaita, syyskuun yhdennentoista tapahtumia, naamakirjoja, niin pahoittelen. En aio antaa kattavaa kuvausta vaan oman näköiseni viidenkärjen viime vuosikymmenen musiikista.

Aloitan yhdestä erittäin minulle tärkeästä muusikosta, nimittäin Neil Youngista. Näin Niilon keikalla kolme kertaa viime vuosikymmenellä. Tuskin sama enää onnistuu 2010-luvulla. Muusikoiden keikkainnostus on mielestäni, jotakin joka syntyi tällä päättyvällä vuosikymmenellä, kun musiikin jakelu on siirtynyt internettiin. Olen itse mieltä, että se on hyvä asia, vaikka en voi väittää, että asia olisi aivan ongelmaton. On kuitenkin ollut hienoa nähdä Neilin, Bruce Springsteenin ja The Who rippeiden esiintyvän livenä. Valitsin Niilon tuotannosta hienon live äänityksen kaukaa kaukaa 70-luvulta, jotka ovat tulleet ihmisten kuultaviksi, Neil vihdoin antoi raotti arkistojensa ovia ja monien iloksi julkaisi vanhaa arkistomateriaalia (jota tosin on ollut saatavilla huonolaatuisina yleisöäänityksinä). Tässä Down by the riverissä soittaa vielä alkuperäinen Crazy Horse. Danny Whittenin loistava komppikitarointi tekee tästä aivan upean.

Toinen muistiin jäänyt ilmiö on akustisen musiikin nousu. Yhä useampia hienoja laulun tekijöitä on ilmaantunut korvieni kantamaan. Yksi tämmöinen yllätys tuli vastaan levykaupassa pari vuotta sitten. Jakob Dylanin kaunis ja monisäikeinen Seeing things levy on hyvä esimerkki uudesta lauluntekijäsukupolvesta. This end of the Telescope on mukavan pohdiskeleva laulu, joka sopii vuoden vaihteen tunnelmiin. Eikä tunnelmaa pilaa yhtään se seikka, että Jakobin isä sattuu olemaan Bob.

Vuosikymmen bändiksi voidaan, ainakin popin saralla, nimetä Coldplay. Se ehti vuosikymmenessä kivuta nollasta stadionbändiksi ja hieman sen ylikin. Jopa pieni rasittava Bonottelu taisi tulla nähtyä Chris Martinin suunnalta, mutta sehän lienee vain merkki ihmisyydestä rock-staran takana. Clocks biisi on oikeasti komea laulu, oli mammuttitautinen tai ei.

Livelevyt ovat selvästi yleistyneet viime vuosikymmen aikana, jos verrataan vaikka 80- ja 90-lukuun. Tekninen kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia artisteille rahastaa ja faneille elää keikat uudestaan. Olen itsekin mennyt kalliiseen ja ostanut näkemiäni keikkoja CD:llä. Se on tehty useasti niin helpoksi, että enää ei tarvitse bootlegejä metsästää. Olkoon esimerkkinä tästä Yksi suosikki bändeistäni: Pearl Jam. Heidän keikkansa saa ladattua pari päivää esityksen jälkeen (tietysti kohtuu korvausta vastaan). Heiltä löysin vuosituhannen alusta Seattlessa äänitetyn hienon biisin nimeltä Rearviewmirror, joka sopii tämän repostelun henkeen.

Viimeisenä asiana päättyvältä vuosikymmenneltä minulle jää Pohjoismainen musiikki. Jostakin syystä viimeisen vuosikymmen aikana olen tutustunut useampiin bändeihin kuin sitä edeltäneinä vuosikymmeninä. Olen intoillut vuoroin, Hellacoptersista, Sigur Rosista ja Kashmiristä (Mew:ta unohtamatta). Koska vietin pari vuotta Tanskassa valitsin Kasmirin tuosta joukosta. Biisiksi valitsin viimeisimmän levyn nimiraidan No balance palace.

Hyvää Uutta Vuotta molemmille lukijalle!

1. Neil Young and the Crazy Horse: Down By the River (Neil Young Archiver Volume 1, 2009)

2. Jakob Dylan: This End of The Telescope (Seeing Things, 2008)

3. Coldplay: Clocks (Live 2003, 2003)

4. Pearl Jam: Rearviewmirror (Seattle, Washinton November 5. 2000, 2000)

5. Kashmir: No Balance Palace (No Balance Palace, 2005)

Yllämainitut biisit voi kuunnella Spotify:ssa.

Uuden vuoden kunniaksi jaan kaksi kutsua tuohon mainoon musiikkipalveluun. Saa ilmoittautua kommenttien kera, kiitos.

Itku pitkästä ilosta?

Eilen sattui silmiini |YLE| teemalta The Beatles dokkari (tai ehkä paremminkin "osta meidän levyt uudestaan" mainos). Sitä katsellessa kirkastui mieleeni jälleen kerran orkesterin mieletön luovuus. Jopa rockhistorian onnekkain rumpali, Ringo on oikeasti loistava kannuttelija ja tietenkin Keith Moonin lisäksi maailman hauskin rumpali. En ole oikeasti mikään julmettu Beatles-fani, mutta heillä on paljon biisejä, jotka ovat kertakaikkisen hienoja. Yksi ehdottomista suosikeistani on Harrisonin kirjoittama While my guitar gently weeps. Harrison ei ollut mitenkään tuottelias säveltäjä verrattuna Lennoniin tai Maccaan, mutta hänen biisinsä ovatkin sitä hienompia. Se kiteyttää minusta hienosti kitaravetoisen rockin pehmeän ytimen. Ja tuntuu, että se vain paranee vuosien saatossa. Kaivelin esille Youtubesta klassisen Bangladesh-konsertista taltioidun version. Minusta siinä on mukavan irtonainen tunnelma, joka sopii biisiin. Viime kesänä sisällytin laulun coverin top viitoseen, joka käsitteli Beatles biisien coverita. Sen voi lukaista täältä. Muut Kitaravetoiset klassikot voi vinguttaa taasen täältä.

Puhuvien päiden letkeyttä

Talking Heads on orkesteri, jonka haluaisin herättää henkiin yhden konsertin ajaksi. Se konsertti voisi olla olohuoneessani, vaikka olohuoneeni siihen liian pieni olisikin. Joulun jälkeiseen laiskan letkeään tunnelmaan sopii erinomaisesti Al Greeniltä varastettu "Take Me to the River". Sanon varastettu, koska niin paljon elävämmin Talkkarit laulun esittävät. Al Green on ok, mutta kun tätä Live in Rome 1980 -taltioinnista napattua esitystä katsoo, niin oksat pois ja samantien pois alta risut, männynkävyt, Audit, Mersut, porot ja kahvinporot. Muuten videossa kitaraa kitisyttää Adrian Belew, joka on sittemmin taituroinut King Crimsonissa. Puhuvien päiden versio biisistä löytyy heidän toiselta albumiltaan More Songs About Buildings and Food (1978). Se on kenties heidän paras levynsä. Voimakasta ja henkevää primitiivisyyttä. Oikeastaan ällistyttävää tämän päivän kliinisten popsoundien maailmassa.



Jos haluaa pikakelauksen Talking Headsin konserttitouhuista, kannattaa katsoa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984). Se on Martin Scorsesen ohjaaman The Band -elokuvan The Last Waltz (1978) ohella parhaita konserttielokuvia. Ja vielä kuriositeetti, joita tässä yhteydessä lienisi useampiakin: Radiohead on ottanut nimensä Talking Headsin biisistä "Radio Head", joka löytyy levyltä True Stories (1986).

Muita joelle vieviä letkeitä klassikoita löydät täältä.

Rakastakaa toisianne... tavalla, toisella tai kolmannella

Joulu on rakkauden aikaa. Niin väittävät monesti uutisoidun gallupkyselyn tulokset. Suomalaiset haluavat lahjaksi rakkautta ja lämpöä. Ok, kuka sitä nyt myöntäisi haluavansa jonkun rahvaanomaisen tavaran. Olemme me niin erinomaisia ja näin ennen muuta ihmisiä. Koska näin nyt sitten on, tarjoan käytettäväksenne rakkautta viistävien, tai suorastaan siitä voimansa ottavien joululaulujen topvitosen.

1. Pogues with Kirsty MacColl: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987). Christy Mooren versiot kelpaavat myös. Tietenkin.
2. The Brian Setzer Orchestra with Ann-Margret: Baby It's Cold Outside (Boogie Woogie Christmas, 2002)
3. Bruce Springsteen & the E Street Band: Merry Christmas Baby (A Very Special Christmas, 1987).
4. Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas (Christmas with Frank & Bing, 2007). Judy Garlandin versio elokuvassa Meet Me in St. Louis (1944) kelpaa myös. Tietenkin.
5. U2: Christmas (Baby Please Come Home) (A Very Special Christmas, 1987).

Spotify tunnisti lauluista vain kolme: Springsteenin ja U2:n esitykset eivät valitettavasti löydy tästä.

Pakko olla pukki

Otan Joulun hieman kevyemmin tänä vuonna kuin rakas kolleegani Tommi. Ostin viikonloppuna Dylanin ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) joululevyn. Bob raakkuu mukavasti läpi vanhoja klassikoita ihan viihdyttävästi. Jouskosta nousee esiin kuitenkin aivan loistava helmi. Se tuo mieleeni sellaisen joulun, jonka joskus haluan viettää. Haluaisin viettää jonkinlaisen bilejoulun, jolloin ei tarvitsisi välittää turhista lahjoista ja muista hörhötyksistä. Voisi keskittyä rauhassa hyvään ruokaan ja soppaan. Bob vetää bändinsä kanssa Must be Santa biisi sellaisella kolmen tequilapullon mariachimeinigillä, että siinä on kuuraparrallakin parta huurussa olut vaahdosta. Video on myös sopivan sekava. Loivaa Joulua!

Ja muut glögiaineet löytyy täältä.

Mis' on kaikki meikäläiset...

Sunnuntaiklassikko hakee "kauneimpia joululauluja"...

Jospa sen esittäisi negaationa. Jospa joulu ei olekaan kaunis tai ainakin niin, että kauneus on jossain muualla kuin siellä, mistä melkein kaikki sitä hakevat - olipa hakukoneeksi asetettu kirkko tai kauppa.

Sen piti olla Kauko Röyhkän ”Hospodar jouluna” (Kaunis eläin, 1994). Mutta kappas, sitä ei löydykään juutuupista. Sen voittanutta ”kauneimmaksi joululauluksi” ei kuitenkaan ole, joten tarjoan sen Spotify-linkkinä. Niinpä, jos sinulla on Spotify-mahdollisuus, klikkaa itsesi Hospodarin suvaitsevaan maailmaan tästä.

Koska Spotify-rajoitteisia lienee matkassa, asetan klassikoksi YUP:n biisin ”Tämä päivä oli huono päivä”. Jotta asentoni joulua kohtaan selviää ajattelemattomille hölmöillekin - tai sanotaan hectormaisesti piironginjaloillekin - tarjoan biisejä kolmin kappalein. Toiseksi ja kolmanneksi on tarjota Jarkko Martikaista ihan omalla nimellään: ”Joulu on juhlista pahin” ja ”Surullista joulua”.

Jarkko saattaa olla tämän maan ainoa ajattelija, mutta jos ei a) jaksa, b) halua kuunnella tai c) vituttaa koko homma, kannattaa kävellä a) jääkaapille, b) kuuntelemaan Vesa-Matti Loirin suuressa sydämessä piilottelevaa joulua tai c) mennä nukkumaan.

Muut joulua a)iloitsevat, b) suruavat tai c) mitävainevat klassikot löydät tästä.

Syvästi moottoritietä purppuroiden

Tämän sunnuntain klassikkovalintani on Deep Purplen "Highway Star". Se on liveklassikko, jonka yhtye lienee esittänyt satoja kertoja. Biisin ensijulkaisu oli yhdellä kaikkien aikojen parhaista rock-albumeista: Machine Head (1971). Se sisältää sellaisen potpurin klassikkoutta, että oksat pois ja turhat pulinat kans. Jon Lordin Bachiin taipuva kosketinsoolo ja Ritchie Blackmoren kitarasoolo ovat valiokamaa. Paljon parempaa ei ole. Otan hatun päästä.

Alla olevassa videossa esitys saa erityistä puhtia laulaja Ian Gillanin imrovisoimista lyriikoista. Hauska video, jossa näkyy "ajan henki". Eläköön Steve McQueen!

Muut tienreunaa viistävät klassikot löydät tästä.

Pikkujoulubiisi häneltä, joka vähät välittää

Pikkujoulujen hittibiisi on tietenkin M.A. Nummista, vaastaan Sunnuntaiklassikolle, jonka teemasoitossa sitä kysytään. Vastaukseni on lyhyt, koska pikkujoulut eivät minua vedä puoleensa, kuten ei isompikaan joulu. Eikä minua tanssilattiallekaan varmaan saisi. Ei edes Nummisen vetämänä. Valintani Nummiselta on kuitenkin tässä:

Muut vastaavat ja vastaamattomat klassikot löytyvät täältä.

Itsenäisyyspäivän mahtihanuri

Katsoin pari päivää sitten uudestaan Teemalta tulleen CMX:n konserttitaltioinnin Kosketuksessa. Sen jälkeen äijät puhelivat Aura-albumin (1994) tekemisestä tuottaja Gabi Hakasen kanssa. Aura on komea kokonaisuus. Kommentitkin olivat varsin yleviä. Eivät suotta. Saman voi sanoa monesta muustakin bändin tallenteesta. Ehkä Discopolis (1996) ei ole levynä parhaasta päästä, mutta laulu "Vallat ja väet" on. Siksi täksi itsenäisyyspäivämme sunnuntaiksi valintani osuu siihen. Ja onpa siinä myös erittäin mallikas video. Pirun hieno, sanoisin, jos osuvasti sanoisin.

CMX on haaste, Cloaca Maxima. Ei se kuitenkaan vaikea ole, vaikka usein niin olen kuullut väitettävän. (Itsenäisyys on paljon haastavampi juttu.) Kenties kannattaisi kääntää katse toisinpäin: ehkä olemme tottuneet - tai meidät on turrutettu - yksinkertaiseen ja yksinkertaistavaan listahuttuun, joka ei anna ajattelemiselle aihetta. (Ehkä perinteinen ajatus itsenäisyydestä luottaa myös "listahuttuun" ja tyhjiin sloganeihin.) Enkä toki syytä lovexeja, protoneja, teleksejä ja mitä niitä nyt on. Ongelma on totunnaisuudessa, jonka kohottaminen hyveeksi pakottaa meidät kaikki siihen samaan viemäriin, siihen samaan "suureen persereikään", Cloaca Maximaan, jonka loppupäässä jokaisesta on jauhettu esiin samuus, joka on yhtä kuin ei mitään. Cloaca Maximan merkitys vain on silloin vastakkaista CMX:lle.

CMX-noviisi (jos sellaista edes on olemassa) saa kattavan kuvan orkesterin toimista kahdesta kolmen cd:n kokoelmasta: Cloaca Maxima (1997) ja Cloaca Maxima II (2004). Tänä syksynä on julkistu myös A.W. Yrjänän päiväirja vuosilta 1995-2008 sekä Encyclopedia Idiotica, noin 700-sivuinen kooste orkesterin www-sivujen Kysy-palstasta. Mukaan on mahtunut ainakin pari minunkin kysymystäni.

Muita viemäriin solahtavia itsenäisyyspäivän klassikoita löydät täältä.

Sotilaallinen EI

Tänään piti laittamani tänne jotain muuta. Mutta kun vastaan tuli System of A Downin ”Soldier Side”, jonka olen kuullut viimeksi kenties vuosi sitten, valintani muuttui. Sodan mielettömyydestä kertova laulu ei ole koskaan turha. Sota ei ole kaunis kenties edes sille, joka saa painaa punaista nappia.

Dead man lying on the bottom of the grave
wondering when savior comes, is he gonna be saved…

Laulu löytyy Mezmerizen (toukokuu 2005) parina julkaistulta albumilta Hypnotize (marraskuu 2005). Kyseessä on levyn päätöstä. SOAD on aina yhteiskunnallisesti kantaaottava ja valtaa murentamaan pyrkivä, mutta Mezmerize/Hypnotize-levypari on niin komea barrikaadeille hyppy, että kokonaisten albumien mittaisena moiseen ei ola historiassa useinkaan kyetty.

”Soldier Siden” viitepiste on selvä, vaikka sanat ovatkin paikoin monitulkintaiset. Viittauksen tarkkuus tekee laulusta myös klassikon, vaikka ajallinen etäisyys onkin kevyenlainen. Uskoisin, että lentokoneiden torneihin lentämisen seurausten politiikasta kertovista biiseistä useampi saa vielä klassikkostatuksen – ihan Yhdysvaltain ulkopuolellakin. Mutta tässä SOADin laulussa jos missä olemme ammottavuuden edessä, kun emme pysty ymmärtämään, miksi olemme siellä, missä olemme.

Muut sotilaallisuutta karsaasti katsovat klassikot löytyvät täältä.

Reilun vaihtokaupan rockia

Todiste a.

Täksi sunnuntaiksi ajattelin valita brittirockia. En ole mikään valtava asiantuntija saati innokas fani. Pidän joistakin bändeistä ja olen aina arvostanut Brittirokkarien tyylitajua. Olen pitkään kehitellyt teoriaa, että tämän tyylitajun takana on Englannin taidekasvatus. Monet näistä Brittirokkareista on kasvanut urallensa taidekoulun kautta. Esimerkeinä olkoon John Lennon (The Beatles), Nick Mason (Pink Floyd), Bryan Ferry (Roxy Music), John Squire (Stone Roses). Jotakin tuossa koulutuksessa on, joka tuottaa hyviä orkestereita. Pitäisiköhän opetusministeriön virkamiesten käydä tutustumismatkalla, jossakin Englannin monista taidekouluista, jotka suoltavat lahjakkaita rockstaroja? Yksi tälläisistä tyylitietoisista bändeistä oli Be Bop Deluxe, joka sekoitti Pop- ja progevaikutteita joskus 70-luvulla.

Isoveljeni tyttöystävä tustututti minut bändiin. En vielä vuosiin ymmärtänyt mitään sanoituksista, mutta musiikissa ja levyjen kansissa oli jotakin, joka kiehtoi (todiste a). Olen vuosien varella kerännyt kaikki bändin viisi levyä ja ne löytävät tiensä levylautaselle ajoittain. Olen kielitaitoni kasvaessa oppinut nauttimaan Bill Nelsonin sanoituksista:

"Here I stand in a daze axe in my hand

Another fool on the stage with a traveling band
There's a space in my heart... permanent flame
Just give me your body and I'll give you my brain
It's a fair exchange"

JuuTuubi oli yllättävän nihkeä Be Bop Deluxe tarjonnassaan, mutta valitsin Fair Exchange:n Sunburst Finish albumilta, koska se on ensimmäisiä lauluja, jotka saivat minut pitämään bändistä. Bonukseksi laitan myös Night Creatures -laulun demon, josta joku taideopiskelijia (ministeriö huomio: onko havaittavissa jotakin kaavaa?) on tehnyt hauskan videon. Ja niille, jotka haluavat vielä kuulla lisää kokosin pienen sikermän lauluja Spotify muotoon.

Muut sunnuntain reilut vaihtarit löytyy täältä.

Pearl Jam - Just Breathe

The Wall

Berliinin muurin murtumisesta, hajottamisesta, kaatamisesta, katoamisesta on kaksikymmentä vuotta. Vaikka tapahtumaa ei muistaisi, tiedolta ei ole voinut välttyä. Televisio on jälleen toiminut muistiproteesina, joka kertoo, mikä on muistamisen arvioista - tai paremminkin sen, mikä yhdenlaisen historiankirjoituksen mukaan pitäisi muistaa.

Tapahtumaan liittyvää viiden laulun listausta miettiessäni olen sivuuttanut Pink Floydin. The Wall olisi tietenkin kokonaisuutena odotuksenmukainen valinta, mutta siksi myös tylsä. Asioihin on aina monta vaihtoehtoista näkökulmaa. Minä olen nyt valinnut levyhyllystäni niitä viisi.

Rockin' in the free worldin kaikuessa itäiseltä puolelta tilannetta tarkkaileva toteaa: I'm gonna break my rusty cage and run. Samassa hän miettii, ajattelenkohan noin vielä vuosikymmenten kuluttua, kun olen saanut harhailla markkinatalouden kultaisilla kaduilla. Mutta olipa miten hyvänsä, niin koska valloittamisen vauhtiin on päästy, kokemisen ja näkemisen nälkä kasvaa: First we take Manhattan and then we take Berlin. Koska kaikki tuntuu olevan mahdollista, ajan henki vyöryy ylitse, junttaa kuin moukari niin, että tulee tunne, kuinka Times like these you learn to live again. Vanha jää taakse ja ajatukset harhailevat missä lie. Adieu sweet bahnhof my train of thoughts is leaving. Kaiken keskellä ajatukset kulkevat omia, pilviin punottuja, alati muuttuvia raiteitaan eikä kukaan tiedä, missä olemme nyt, missä olimme silloin.

Lista on viimeistä laulua lukuunottamatta kuultavissa Spotify-tunnuksin tästä. Koska Nitsin sävellystä ei löydy Spotifysta heidän itsensä esittämänä, liitän sen tähän videona.

isä ja tytär

Isänpäivänä soitan klassikkopunkkia, jonka 15-vuotias tyttäreni valikoi levyhyllystä. Hän on jo jonkin aikaa käyttäytynyt kuin levyhyllyjen sisältö olisi ennakkoperintö. Mitä sinänsä on hauskaa katsella. Ja kyllähän siinä on isän ylpeyttä ilmassa, kun huomaa esim. Springsteenin (vinyyli)levyjen pyörivän tyttären käsissä. On tiukka kotikasvatus kantanut hedelmää. Eilen hän kertoi silloin tällöin ottavansa hyllystä umpimähkään levyjä kuunteluun ja valitsi yhden. Kätösiin jäi The Clash:in Combat rock. Ei minun suosikkini The Clash-albumeista, mutta sisältää silti muutaman helmen. Näistä valitsin Rock the Cashbah. Laulun, joka paranee vuosien mittaan ja ikävä kyllä sanoma ei tunnu vanhenevan.

Joudun tarjoilemaan sen oheisesta linkistä, koska The Clash näin haluaa:

The Clash: Rock the Cashbah

Muut isänpäivän ilot voi kuullostella täältä.

Varo pistoa

Olen tänään kuunnellut paljon teiniajan suosikkiani Scorpionsia. Kyllä, juuri sitä Saksan lahjaa viiksihevin maailmalle. Mutta mutta. Kyse ei ole vain tiukoista raidallisista kasaritrikoista. Harva taitaa tietää, että Scorpions perustettiin jo vuonna 1965 ja että parilla ekalla albumillaan Scorpions oli varsin progressiivinen orkesteri.

Kaksi ensimmäistä, Lonesome Crow (1972) ja Fly to the Rainbow (1974) ovat erinomaisia albumeja, joita kannattaa kuunnella, vakka ennakkoluulot vastustaisivatkin ajatusta. Levyt ovat erittäin kaukana Blackoutin (1982) tai Love at First Stingin (1984) hiteistä. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Scorpionsin uran avausraita ”I’m Going Mad.” Erityisen innostavaa on Michael Schenkerin kitarointi. Ensimmäisen levyn jälkeen hän lähtikin omille teilleen, josta merkkeinä ovat UFO ja MSG eli Michael Schenker Group.



1980-luvulla löysin Scorpionsin. Olin sopivan ikäinen. Enää en jaksa kuunnella yhtyeen tuotannosta kuin mainioita konserttitaltiointeja Tokyo Tapes (1978) ja World Wide Live (1985) sekä tietysti kahta ensimmäistä kokonaisuutta. Ne hämmästyttävät joka kerta valtavina poikkeuksina siitä, mitä useimmalle tullee Scorpionsista mieleen.

Muita hämmästyttäviä klasskoita löydät täältä.

Tuliainen

Kävin viime viikolla Kaliforniassa. Matkalla oli aikaa käväistä levykaupassa (hämmästyttävän useasti huomaan löytäväni aikaa levykauppavierailulle). Pyörin ympäri Height-Ashbury:a vanhoja hippilevytyksiä ihmetellen. Sieltä mukaani tarttui (muiden muassa) Zabriskie Point elokuvan soundtrack-levy. Se on ollut teinivuosista lähtien yksi suosikkielokuvistani. Muistan ensikertaa nähtyäni elokuvan loppukohtauksen miettineeni, että siinä soinut musiikki kuullosti tutulta. Joskus myöhemmin sain tietää, että se tosiaankin oli Pink Floyd, joka oli yksi suosikeistani. Biisi löytyy myös Ummagumma-levyltä nimellä Careful with that axe, Eugene. Ja siksi olin tunnistanut biisin alitajuntaisesti.

Elokuvan loppukohtaus on hämmentävä kaikella tavalla. Siinä yhdistyy varsin lakooninen ja etäinen musiikki ja intesiivinen ja suorastaan väkivaltainen kuva. Myönnän hypnotisoituvani joka kerta loppukohtauksen nähdessäni. Siksi valitsin JuuTuubista tähän video, joka sisältää suurimman osan loppukohtauksesta.

Muita hypnoottisia hetkiä löytyy täältä.

Antakaa armoa

Tämä päivä on ollut alakuloinen. Syynä ei ole tähän päivään pakattu kuolleiden muistaminen, vaan se, että kuulin läheisen ystävän vakavasta sairaudesta. Sen jälkeen lasten riemutkin ovat tuntuneet laimeilta. Tällaisessa pisteessä seisoessaan ihminen kai tapaa katsoa taakse ja eteen, pohtia maailmassa olemisen ehtoja, niiden oikeutta, vääryyttä ja sattumanvaraisuutta. Voisin kysyä: kirjoitanko ensi viikolla vielä alustuksen ja lähetän klassikkobiisin mukaan arvontaan? En kuitenkaan pysty vastaamaan varmasti, vaikka vastaus tällä hetkellä tiedossa onkin. Mika Häkkistä lainaten voisia sanoa, että ”sä et koskaan tiedä, onko sikaanissa öljyä, kun sä ajat siihen hana auki”. Ja sitten leikki sikseen.

Nyt tarvitaan oikeanlaista ryminää. Nick Caven sävellyksistä moni olisi sopiva, sillä hänen neroutensa ydin on ilmaisun yhtaäaikaisessa lempeydessä ja aggressiivisuudessa. Näin Caven ensimmäisen kerran vuonna 1997 Amsterdamin Raissa. Hempeähkön rakkauslaulunkin aikana luulin jonkuin eturivissä saavan pian äijän monosta päähänsä. Vaikka tietenkään moinen pelko ei ollut todellinen, oli tunnelma hyytävä, kenties paras koskaan kokemani konsertti.

Valitsin tähän sävellyksen ”The Mercy Seat”. Bonukseksi panen mukaan myös Johnny Cashin version kyseisestä mahtiviisusta. Kiellän kuitenkin vertaamasta näitä. Sitä ei Johnny Cashkaan haluaisi, sillä hän valitsi levyttämänsä coverit niiden omaan elämäntilanteeseen sopimisen lisäksi silkasta kunnioituksesta.

Laulu löytyy Nick Cave & The Bad Seedsin levyltä Tender Prey (1988) ja Cashin versio hänen levyltään American III: Solitary Man (2000). Jännittävää on, että The Mercy Seat löytyy myös Panun tänään julkaisemaltaan Halloween-listalta.





Muut armahtavat ja armahtamattomat klassikot löytyvät täältä.

Halloweenhelvetti

Viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana on Suomeen koetettu jääräpäisesti istuttaa Halloween-perinnettä. Minusta se on ällöttävää. Siinä yhdistyy kolme (tai neljä) asiaa, joista en välitä tai pidä: Markkinahumu, naamiaiset, kauhu (ja uskonto). Minusta on tylsää, että meille pitää tuoda tämäkin anglo-amerikkalaisen kulttuurin hedelmä. Olen Amerikassa viettänyt yhden Halloweenin ja totesin jo silloin, että se ei ole minua varten. Nyt aion karkoittaa demoneitani kauhistuttavalla top vitosella.

Miljoonasateen Olkinainen kertakaikkisen kauhistuttava laulu. Heikki Salo onnistuu luomaan karmaisevan tunnelman muutamalla hyvin valitulla sanalla. Tälläisestä taidosta voisi murhata...MUAHAHAHAH (ilkeää naurua). Ja varmasti Joan Crawford sellaisen päästäisi, jos takaisin maan päälle pelmahtaisi kuten tässä Blue Öyster Cultin laulussa, joka lienee tehty kieli tukevasti poskessa. Megadethin Symphony of Destruction on jotenkin kummalla tavalla hypnoottinen, kuten pahuuskin on. Genisis:ksen Knife on oikeasti pelottava. Se on sitä kahdesta syystä. Ensinnäkin kirkaisu biisin loppupuolella on pelottava ja toisekseen laulun tarina vallankumousta muiden henkiä uhraamalla edistävän pyrkyrin tarina on aivan liian kauhean todellinen. Viimeiseksi valitsin Nick Cave -suosikkini. The Mercy Seat kuvaa kauniisti pahuutta. Minusta siinä on ollut aina karmivaa, juuri se, että kuulija huomaa tuntevansa myötätuntoa täysin pahaan vankiin, joka on matkalla sähkötuoliin.

1. Miljoonasade: Olkinainen (Veitsen valossa, 1989)

2. Blue Öyster Cult: Joan Crawford (Fire of Unknown origin, 1981)

3. Megadeth: Symphony of Destruction (Countdown to extinction, 1992)

4. Genesis: Knife (Trespass, 1970)

5. Nick Cave and the bad Seeds: The Mercy Seat (Tender Prey, 1988)

Spotify:n kuulijat: Olkaa hyvät!

Halloweenin kunniaksi lahjoitan Spotify kutsun yhdelle sitä kaipaavalle ilman veren luovutusta.

Ian Anderson jaksoi, jaksaa, tullee jaksamaan

Lutonin kaduilta ja kuppiloista matkaan ponkaissut Jethro Tull on lyömätön folkprogeorkesteri ja laulajahuilisti Ian Anderson jaksava mies. Jethro Tull -nimellä hän keikkailee edelleen ahkerasti, vaikka kaverit vierellä vaihtuvat tuon tuosta. Mutta mikäs siinä, kun musiikki toimii – ja tekeväthän samoin monet muutkin vanhat pierut. Anderson on yhtä kuin Jethro Tull, joten antaa äijän keikkailla. Mutta mitä on esimerkiksi Thin Lizzy ilman Phil Lynottia? Ei enää pelkästään laiha, vaan langanlaiha…

Olen Jethro Tullin kanssa myöhäisherännyt tai ainakin keskeltä mäkeen lähtenyt. Aloitin kuuntelun vuoden 1978 albumista Heavy Horses. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä se päästi helpommalla kuin moni muu saman bändin albumi. Jatkoin mäkeä ajallisesti sekä ylös että alas. Molempiin suuntiin matkaa on riittänyt. Studioalbumeita Jethro Tullilta on vuodesta 1968 lähtien ilmestynyt 21, jos vuoden 2003 joululevy lasketaan. Ja miksi ei laskettaisi? Joululevyksi se on käypää tavaraa. Klassikkovalintani on Heavy Horses -albumin ”Acres Wild”, joka osoittaa oivallisesti sen, mitä tarkoittaa folkin ja progen – tai kenties tässä ytimekkäämmin vain folkin ja rockin – yhdistäminen.

Jethro Tullin diskografiassa on lukuisia huippuja, mutta ainakin seuraavat: esikoisalbumi This Was (1968), lähes messiaaniseen asemaan nousseet Aqualung (1971) ja monumentaalinen progeteos Thick as a Brick (1972) sekä helpommin lähestyttävät Songs From the Wood (1977) ja Heavy Horses (1978). Ja koska Ian Anderson on huiluineen todellakin elävä ja raivokas esiintyjä, on mainittava vielä livetaltiointi Bursting Out (1978). Näillä pääsee hyvään alkuun.

Nyt ei muuta kuin ” I’ll make love to you / In all good places / Under black mountains / In open spaces…”

Tai sen voisi vielä anekdoottina mainita, että Black Sabbathin Tony Iommi soitti Jethro Tullissa kitaraa parisen viikkoa vuonna 1968. Iommi ei kuitenkaan (yllättäen?) pitänyt Tullin musiikkia itselleen sopivana, joten hän lähti matkoihinsa. Hän jätti kuitenkin merkkinsä, sillä hän ehti soittaa Jethro Tullin kokoonpanossa laulun "Song for Jeffrey" konserttitaltionnissa The Rolling Stones Rock 'n Roll Circus (1968), jossa Tull oli mukana.

Loput sunnuntaijaksamiset kuulet täältä.

tomua lentokentällä

Terveisiä lentokentältä. Ajattelin liittyä sunnuntaiklassikoiden pariin vaikka istunkin lentokentillä ja alumiinituubeissa, jotka kiitävät halki ilmojen. Valitsin Lightning Dustin uudelta levyltä laulun, joka minua kovasti lohduttaa tässä matkaamisen yksinäisessä maailmassa. Amber Webberin ääni on sellainen, että sitä ei voi unohtaa ihan helposti.

(Useampi tuhat kilometriä myöhemmin)

Lisäksi tämän Vancoverilaisen ryhmän musiikki on minusta haikean kaunista kuultavaa, joka sopii hyvin minun sunnuntaihin. Varsinkin tähän sunnuntaihin, jota venytin 22:lla tunnilla.

Vielä varmistaakseni, että Amber pääsee kuuluville laitan tähän laulun, joka alunperin sai minut ihastumaan tähän yhtyeeseen. Sen myötä ajattelin ruveta nuokkumaan hotellihuoneen sängyllä koittaen valvoa vielä hetken ennenkuin sunnuntaini lipeää pimeään. Hyvää Yötä.

Jos herään muutaman tunnin päästä keskellä amerikkalaista yötä voin kuunnella musiikkia täältä.

Toivelista sunnuntaiksi

Pearl Jamin Backspacer ilmestyi kolmisen viikkoa sitten. Albumi on niin komea ja monipuolinen 37 minuuttia, että kolmekuukautinen poikani kuunteli albumin sylissäni alusta loppuun. Selasimme mainioita kansilehtiä yhdessä. Innostavia sanoituksia minulle ja värikkäitä kuvia pojalle. Oikeanlaista musiikkikasvatusta!

Siispä vihdoin läväytän sunnuntaiklassikoksi helmihilloa. Uudelta levyltä löytyy pari kolme varmaa klassikkoa, kuten "Just Breathe", "Unthought Known" ja "The End", mutta en vielä ryhdy niihin. tällä foorumilla Sen sijaan esitän Pearl Jamin sanoin yhdenlaisen toivelistan. Se löytyy runsaan kymmenen vuoden takaiselta kokonaisuudelta nimeltä Yield (1998). Jatkaisin Vedderin laulamaa toivelistaa vielä pienellä pyynnöllä: tulkaa jo Suomeen.

Nyt sanon iloiten: olkaapa hyvät.

Muut tämän sunnuntain toivelistat löydät täältä.

Nils Lofgren guitar lesson

En pääse irti Bruce Springsteenista. Tarkemmin ilmaisten en pääse irti hänen kitaristeistaan. Tämän viikon sunnuntaiklassikkoni on Nils Lofgren guitar lesson, jossa esimerkkinä on hänen hieno kunnianosoituksensa tai jonkinlaisena pyyntönä Keith Richardsille sävelletty "Keith Don't Go". Se ilmestyi aikana, jolloin Keith tosiaan oli menossa. Toisaalta menossahan hän on tainnut olla koko ajan... Mutta viime viikon Tom Morellon seuraajana tämä ei kalvenne lainkaan. Nils on varsinkin akustisensa kanssa lyömätön, vaikka tämä onkin vain "mediate stuffia", kuten hän itse asian ilmaisee. Jepjep. Helpoltahan tuo näyttää.



Muuta keskitason kamaa löydät täältä.

Keskilännen ääni

Vietin vuoden keskellä maissipeltoja kaupungissa, jossa tällä hetkellä asuu 1405 ihmistä (suunnilleen saman verran kuin asuessani siellä). Sinä vuonna opin ymmärtämään punaniskoja ja muita tavallisia Keskilännen maaseudun asukkeja. Sinä vuonna Indianan suuri poika (James Deanin lisäksi) John Mellencamp julkaisi tähän mennessä parhaan levynsä, Scarecrow. Sen laulut vaihtelevat pienistä tavallisen amerikkalaisen elämän tuokiokuvista (Minutes to memories) suureen hätähuutoon Keskilännen maanviljelijöiden puolesta(Blood on the scarecrow). Siinä välissä ehditään myös pitää hauskaa ja kumartaa rockin pioneereille (R.O.C.K in the U.S.A). Levy on kestänyt hämmentävän hyvin aikaa. Joskus sitä lähes unohtaa, että se on tehty 80-luvun puolessa välissä. Mellencampin lauluissa on paljon samaa kuin Springsteenin. Ne kertovat isoja tarinoita pienten ihmisten elämästä. Mellencampin näkökulma on enemmän keskilännestä kun taas Brucen biisit ovat jotenkin yleisamerikkalaisia.

Video alkaa hauskasti kolmen komean maanviljelijän haastattelulla, joka tuskin jättää ketään kylmäksi (jos vaan pokka pitää).

Muita sadonkorjuusävelmiä löytyy täältä.

Syystä, että...

...vaimo ja pojat tulevat tänään kotiin.

Villaista Juuttia

Erään Norjalaisen tuttavani Facebook-päivitys oli tällä viikolla yksinkertaisesti: "Surfing the warm industry". Muistin heti mistä on kyse. Siksi ajattelin valita sunnuntain klassikoksi tanskalaisen Kashmir yhtyeen biisin (joka tuo FB statuskin on). Kashmir on minulle ollut erittäin tärkeä tuttavuus, tuotuani yhtyeen levyjä muuttokuorman mukana Tanskasta. Myönnän etten kuunnellut bändiä lainkaan Tanskassa asuessani, mutta takaisin tultuani tämä oli hyvä lohdutus koti-ikävään (jota podin kotimaassa). Melpomene on kertakaikkisen hieno laulu. Vaikka yhtyeen keskushahmo Kasper Eistrup näyttää Jyllantilaiselta sikafarmarilta on hänen esiintymisensä livenä intensiivistä ja herkkää. Tämä Youtube-video on kuvattua Vegassa, joka on Kööpenhaminan Tavastia. Saa nauttia punaviinin tai Tuborgin kera (tarjoilusuositus).

Ja jos Juutinrauma tympäisee täältä löytyy vaihtoehtoja Sunnuntaille.

The Nightwatchman: One Man Revolution

"There's only one solution, cause I 'm a one man, I'm a one man, I'm a one man revolution."

Soul Power!

Viides rooli vaati lisää Tom Morelloa. Youubesta soolopotrureita ja muuta mukavaa löytyy vaikka kuinka. Tässä on yksi, Audioslaven keikalta tiivistetty soolopaketti. Olkaapa hyvät.

Sam's Town, iisiversio

The Killers oli edellisellä listallani. Tässä on todella hieno biisi, joka tosin ei ollut listallani. Sam's Townin tämä versio on rauhallisempi kuin samaa nimeä kantavalla albumilla. Albumilla taustalla jumppaa diskompi poljento. Albumi onkin kokonaisuudessaan kerrassaan erinomainen poplätty. Ai niin, sen vielä voisin todeta (sisäpiiriläisesti, anteeksi), että Panu ei taida tästä pitää, vaikka biisin nimen takia kyllä luulisi.

Voi minua poloista

En ole juuri nyt yksinäinen enkä kipeä. Lupasin kuitenkin vastata Tommin viiden sarjaan. Joudun nyt turvautumaan mielikuvaharjoitteluun, jotta pääsen yksinäisyyden sisimpään. Selkä suoraksi ja silmät kiinni. Nyt lähtee! Ensin mieleen tulee kamikaze-lentäjät, joista olen lukenut Max Hastings:in loistavasta Nemesis kirjasta. Voin joten kuten kuvitella, että syöksyessään kohti amerikkalaista sotalaivaa voi tuntea valtaisaa yksinäisyyttä. Siinä viimeisinä elon hetkinään tällä urhealla, harhaan johdetulla uhrilla ei ole ketään jolta kysyä neuvoa tai saada lohdutusta. Tuhannet vihollisen ammukset syöksyvät puusta ja metallista rakennettua konettani kohti. Mikä tahansa pystyy puhakaisemaan sen tai minut. Hmm. Aika yksinäiseltä tuntuu, mutta ei nyt vielä täysin toivottomalta. Yritetään jotain muuta. Kuvittelen miltä tuntuu Pääministeri Vanhasesta, kun hän istuu journalistien tentattavana vaalirahakohusta. Siinä hän istuu vieraalla mantereella kaukana rakkaastaan koettaen takoa totuutta typeriin sopulilaumoihin, jotka syöksyvät moraalin kallioilta helpon uutisen perässä tyhjyyteen. Eivätkö ne saatanan tunarit tajua, että moraali ja laki olen minä? Mitä ihmettä ne kuvittelevat olevansa? Minähän...joudun tässä yksin puolustamaan kokonaisen systeemin legimiteettiä...olen...olen saavuttamassa yksinäisyyden ytimen. Siis asiaan.

Myönnän pitäväni yksinäisyyden tunteesta. Silloin kun se on hallittua. Tosin sanoen, kun tietää, että yksinäisyydelle on loppu. Olin kerran kuukauden erossa perheestäni. Olin työmatkalla. Hotellit ovat maailman yksinäisimpiä paikkoja. Muistan aamuja ja iltoja jolloin tuijotin tyhjyyteen ja mietin vain: miksi olen täällä? Mieleni sopukoihin etsaantui tyhjäpäiväisiä tapettikuvioita hotellihuoneen seiniltä, kyyneleitä poskille laskiessani puhelimen kuulokkeen puhuttuani rakkaani kanssa. Samalla matkalla kulutin viikolopun ajellen erämaassa. kahden päivän aikana tapasin kaksi ihmistä ja yhden kojootin. Nautin jokaisesta hetkestä tässä autiudessa, jonka vietin poissa suurkaupungin melusta. Oli sanoin kuvaamattoman hienoa antaa tuulen humista korvissa, kun tiesi, että kunhan bensaa riittää autossa voi yksinäisyyden katkaista kun se käy sietämättömäksi.

1. Neil Young: Oh lonesome me (After the Goldrush, 1970)

Niilo laulaa kertakaikkisen sydäntäsärkevästi surkuttelee, että on yksin kotona kun muut on ulkona pitämässä hauskaa.

2. The Hooters: Graveyard Waltz (One way Home, 1987)4.

Yksinäisyys aiheuttaa joskus pelon hetkiä. The Hootersin biisi alkaa loistavasti: "I was walking real fast, I was too scared to run". Laulun kertoja kävelee yksinään nopeasti hautausmaan reunaa ja pelkää.

3. Tom Waits: Shore Leave (Swordfishtrombone, 1983)

Matkamies kulkee vieraan eksoottisen kaupungin yössä ja miettii voiko sama kuu paistaa rakkaalle, joka on maapallon toisella puolen. Muutamaan minuuttiin tiivistyy matkalaisen yksinäisyys ja kaipaus.

4. Hassisen Kone: Tällä Tiellä (Rumat sävelet, 1981)

Supisuomalaista synkistelyä, joka tulee niin syvältä jostakin, että on suoranainen ihme, että koko kansaa on edes olemassa.

5. Yes: Owner of a Lonely Heart (90125, 1983)

Ja lopuksi lohdutuksen sana: "Owner of a lonely heart, (better than a), owner of a broken heart"

Listan voi kuunnella Spotify:n kautta.

Welcome to the new world order

Tämän viikon klassikko on Tom Joad. Se tarkoittaa Vihan hedelmiä (1939), lamaa, taistelua kurjuutta vastaan, muuttoa länsirannikolle utooppisten odotusten perässä. Se tarkoittaa siis John Steinbeckiä, mutta myös John Fordia, joka filmasi (1940) kirjan hämmästyttävän vasemmistolaisen sanoman aikana, jolloin tuskin moni olisi tohtinut sitä tehdä. Tom Joad tarkoittaa myös ”Pomoa”. Tom Morello totesi Twitterissä (25.9.2009): “They call him "the Boss" but he's a true working class hero.” Juuri niin. Ehkä siksi Bruce Springsteenin laulut ovat alkanet puhua minullekin jatkuvasti merkittävämmällä tavalla. Menneellä viikolla "Pomo" täytti kuusikymmentä.

Springsteenin laulu ”The Ghost of Tom Joad” ilmestyi samaa nimeä kantavalla albumilla vuonna 1995. Laulu oli alun perin akustinen, mutta siitä on keikkasetissä tullut voimakkaasti sähkökitaravetoinen rokkiviisu. Onneksi. Akustinen versio on toki hieno, tietenkin, mutta livenä The E Street Bandin läsnäolo tekee laulusta usein koko keikan kohokohdan. Vähiten syynä eivät ole Brucen ja Nils Lofgrenin dialogiset kitarasoolot. Nilsin sooloilutyyli on lyömätön, lähes.

Klassikoksi asetan livevideon vuodelta 2008. Siinä lavalle tulee vieraaksi jo mainitsemani Tom Morello, joka on myös ”a true working class hero”. Hän on artisti, jota arvostan tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten siksi, että hän on lauluissaan suorapuheinen ja yhteiskunnallisesti muutenkin erittäin aktiivinen. Axis of Justice on siitä korosteinen esimerkki. Ja onhan hän aivan virtuoosimainen kitaristi, joka saa ainakin minut haukkomaan henkeäni. Melkein itkemään. Video on ylistämästäni kitaroinnista mainio esimerkki. Erityisesti kohdassa 5:42 alkava soolo. Huhhuh. Springsteenin leveä hymykin puhuu puolestaan.



Tässä on alla vielä Springsteenin sooloversio vuodelta 1996. Mukana on tekstitys italiaksi sitä kaipaaville.



Ja vielä on mahdollisuus katsoa Tom Morellon Rage Against the Machinen liveversio “The Ghost of Tom Joadista”. Morello tunnetaan Ragen lisäksi sooloprojektistaan The Nightwachman sekä Audioslavesta ja nyttemmin Street Sweeper Social Clubista. Omalla tavallaan mahdottoman hienoja kaikki.

Muita messeviä klasareita löytyy tästä.

Yksinäisyys

Yksin kotona. Yksin kotona sairaana. Yksin kotona kykenemättä tekemään. Jaksoin katsoa elokuvan, mutta aivoni toimivat laiskasti. Wong Kar-Wain 2046 (2004) ei helpottanut yhtään oloani, sillä siinä vasta on yksinäistä. Kaikilla tuntuu olevan vain muistonsa, jotka nekin ovat hataria. Kuvat ovat hienoja, mutta tekevät omasta lauantaistani arkisen. Mary Douglas kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissaan ”The Idea of Home: A Kind of Space” (1991) kodin tunnun tulevan lähtökohtaisesti siitä, että jokin tila saatetaan kontrolloiduksi. Tänään koti on paikkaa, jossa haahuilen, sohva, jossa makaan. Kontrolli on tavoittamattomissa, ajatuksetkin menevät tahtomattani sinne tänne ja tuonne. Sitä on yksinäisyys, ajatusten hallitsematonta liikettä, vaikka olisi missä.

Yksinäisyydestä voi kirjoittaa laulun monesta näkökulmasta. Useimmiten asiaa on lähestytty ihmissuhdeongelmana: toinen lähtee ja toinen jää. Täällä ei ole ongelmaa, mutta asetelma on muuten sama: vaimo ja pojat lähtivät ja minä jäin. Ja tietysti flunssa ja sen tuoma voimattomuus iskivät heti seuraavana päivänä. Kuin olisin hyvä työntekijä ja sairastaisin, kun olen vapaalla. Koska nyt on ihan pakko lähteä lepäämään, kirjaan yksinäisyyttä käsittelevien laulujen viiden kärjen ilman selityksiä. Tällä kertaa selityksenä toimikoon selityksenä ja perusteluna Spotify-linkki, josta laulut löytyvät.

1.Nick Cave & The Bad Seeds: Far from Me (Boatman’s Call, 1997)
2.Arcade Fire: Ocean of Noice (Neon Bible, 1997)
3.Killers: Goodnight, Travel Well (Day & Age, 2008)
4.Eddie Vedder: Long Nights (Into the Wild soundtrack, 2007)
5.Christy Moore: Missing You (Voyage, 1989)