The Wall

Berliinin muurin murtumisesta, hajottamisesta, kaatamisesta, katoamisesta on kaksikymmentä vuotta. Vaikka tapahtumaa ei muistaisi, tiedolta ei ole voinut välttyä. Televisio on jälleen toiminut muistiproteesina, joka kertoo, mikä on muistamisen arvioista - tai paremminkin sen, mikä yhdenlaisen historiankirjoituksen mukaan pitäisi muistaa.

Tapahtumaan liittyvää viiden laulun listausta miettiessäni olen sivuuttanut Pink Floydin. The Wall olisi tietenkin kokonaisuutena odotuksenmukainen valinta, mutta siksi myös tylsä. Asioihin on aina monta vaihtoehtoista näkökulmaa. Minä olen nyt valinnut levyhyllystäni niitä viisi.

Rockin' in the free worldin kaikuessa itäiseltä puolelta tilannetta tarkkaileva toteaa: I'm gonna break my rusty cage and run. Samassa hän miettii, ajattelenkohan noin vielä vuosikymmenten kuluttua, kun olen saanut harhailla markkinatalouden kultaisilla kaduilla. Mutta olipa miten hyvänsä, niin koska valloittamisen vauhtiin on päästy, kokemisen ja näkemisen nälkä kasvaa: First we take Manhattan and then we take Berlin. Koska kaikki tuntuu olevan mahdollista, ajan henki vyöryy ylitse, junttaa kuin moukari niin, että tulee tunne, kuinka Times like these you learn to live again. Vanha jää taakse ja ajatukset harhailevat missä lie. Adieu sweet bahnhof my train of thoughts is leaving. Kaiken keskellä ajatukset kulkevat omia, pilviin punottuja, alati muuttuvia raiteitaan eikä kukaan tiedä, missä olemme nyt, missä olimme silloin.

Lista on viimeistä laulua lukuunottamatta kuultavissa Spotify-tunnuksin tästä. Koska Nitsin sävellystä ei löydy Spotifysta heidän itsensä esittämänä, liitän sen tähän videona.

Varo pistoa

Olen tänään kuunnellut paljon teiniajan suosikkiani Scorpionsia. Kyllä, juuri sitä Saksan lahjaa viiksihevin maailmalle. Mutta mutta. Kyse ei ole vain tiukoista raidallisista kasaritrikoista. Harva taitaa tietää, että Scorpions perustettiin jo vuonna 1965 ja että parilla ekalla albumillaan Scorpions oli varsin progressiivinen orkesteri.

Kaksi ensimmäistä, Lonesome Crow (1972) ja Fly to the Rainbow (1974) ovat erinomaisia albumeja, joita kannattaa kuunnella, vakka ennakkoluulot vastustaisivatkin ajatusta. Levyt ovat erittäin kaukana Blackoutin (1982) tai Love at First Stingin (1984) hiteistä. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Scorpionsin uran avausraita ”I’m Going Mad.” Erityisen innostavaa on Michael Schenkerin kitarointi. Ensimmäisen levyn jälkeen hän lähtikin omille teilleen, josta merkkeinä ovat UFO ja MSG eli Michael Schenker Group.



1980-luvulla löysin Scorpionsin. Olin sopivan ikäinen. Enää en jaksa kuunnella yhtyeen tuotannosta kuin mainioita konserttitaltiointeja Tokyo Tapes (1978) ja World Wide Live (1985) sekä tietysti kahta ensimmäistä kokonaisuutta. Ne hämmästyttävät joka kerta valtavina poikkeuksina siitä, mitä useimmalle tullee Scorpionsista mieleen.

Muita hämmästyttäviä klasskoita löydät täältä.