sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Hyvästi tuutausarit, tervetuloa kybärit!




Ajattelin summata tässä kymmenluvun vaihtuessa viimeisiään vetelevän 2000-luvun ekan kympin omakohtaiseksi top vitoseksi. En muista kovin hyvin mitä ajattelin uuden vuosituhannen tuovan vuoden 1999 lopussa, mutta luultavasti se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Aika paljon maailmassa kerkesi kymmenessä vuodessa tapahtua. Joten jos nyt jotenkin jää ylimalkainen kuva viime vuosikymmenestä, joka pursusi terroristeja, kaikenmaailman ammuskelijoita, pettäjäpiispoja, salarakkaita, syyskuun yhdennentoista tapahtumia, naamakirjoja, niin pahoittelen. En aio antaa kattavaa kuvausta vaan oman näköiseni viidenkärjen viime vuosikymmenen musiikista.

Aloitan yhdestä erittäin minulle tärkeästä muusikosta, nimittäin Neil Youngista. Näin Niilon keikalla kolme kertaa viime vuosikymmenellä. Tuskin sama enää onnistuu 2010-luvulla. Muusikoiden keikkainnostus on mielestäni, jotakin joka syntyi tällä päättyvällä vuosikymmenellä, kun musiikin jakelu on siirtynyt internettiin. Olen itse mieltä, että se on hyvä asia, vaikka en voi väittää, että asia olisi aivan ongelmaton. On kuitenkin ollut hienoa nähdä Neilin, Bruce Springsteenin ja The Who rippeiden esiintyvän livenä. Valitsin Niilon tuotannosta hienon live äänityksen kaukaa kaukaa 70-luvulta, jotka ovat tulleet ihmisten kuultaviksi, Neil vihdoin antoi raotti arkistojensa ovia ja monien iloksi julkaisi vanhaa arkistomateriaalia (jota tosin on ollut saatavilla huonolaatuisina yleisöäänityksinä). Tässä Down by the riverissä soittaa vielä alkuperäinen Crazy Horse. Danny Whittenin loistava komppikitarointi tekee tästä aivan upean.
Toinen muistiin jäänyt ilmiö on akustisen musiikin nousu. Yhä useampia hienoja laulun tekijöitä on ilmaantunut korvieni kantamaan. Yksi tämmöinen yllätys tuli vastaan levykaupassa pari vuotta sitten. Jakob Dylanin kaunis ja monisäikeinen Seeing things levy on hyvä esimerkki uudesta lauluntekijäsukupolvesta. This end of the Telescope on mukavan pohdiskeleva laulu, joka sopii vuoden vaihteen tunnelmiin. Eikä tunnelmaa pilaa yhtään se seikka, että Jakobin isä sattuu olemaan Bob.
Vuosikymmen bändiksi voidaan, ainakin popin saralla, nimetä Coldplay. Se ehti vuosikymmenessä kivuta nollasta stadionbändiksi ja hieman sen ylikin. Jopa pieni rasittava Bonottelu taisi tulla nähtyä Chris Martinin suunnalta, mutta sehän lienee vain merkki ihmisyydestä rock-staran takana. Clocks biisi on oikeasti komea laulu, oli mammuttitautinen tai ei.
Livelevyt ovat selvästi yleistyneet viime vuosikymmen aikana, jos verrataan vaikka 80- ja 90-lukuun. Tekninen kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia artisteille rahastaa ja faneille elää keikat uudestaan. Olen itsekin mennyt kalliiseen ja ostanut näkemiäni keikkoja CD:llä. Se on tehty useasti niin helpoksi, että enää ei tarvitse bootlegejä metsästää. Olkoon esimerkkinä tästä Yksi suosikki bändeistäni: Pearl Jam. Heidän keikkansa saa ladattua pari päivää esityksen jälkeen (tietysti kohtuu korvausta vastaan). Heiltä löysin vuosituhannen alusta Seattlessa äänitetyn hienon biisin nimeltä Rearviewmirror, joka sopii tämän repostelun henkeen.
Viimeisenä asiana päättyvältä vuosikymmenneltä minulle jää Pohjoismainen musiikki. Jostakin syystä viimeisen vuosikymmen aikana olen tutustunut useampiin bändeihin kuin sitä edeltäneinä vuosikymmeninä. Olen intoillut vuoroin, Hellacoptersista, Sigur Rosista ja Kashmiristä (Mew:ta unohtamatta). Koska vietin pari vuotta Tanskassa valitsin Kasmirin tuosta joukosta. Biisiksi valitsin viimeisimmän levyn nimiraidan No balance palace.

Hyvää Uutta Vuotta molemmille lukijalle!

1. Neil Young and the Crazy Horse: Down By the River (Neil Young Archiver Volume 1, 2009)
2. Jakob Dylan: This End of The Telescope (Seeing Things, 2008)
3. Coldplay: Clocks (Live 2003, 2003)
4. Pearl Jam: Rearviewmirror (Seattle, Washinton November 5. 2000, 2000)
5. Kashmir: No Balance Palace (No Balance Palace, 2005)

Yllämainitut biisit voi kuunnella Spotify:ssa.

Uuden vuoden kunniaksi jaan kaksi kutsua tuohon mainoon musiikkipalveluun. Saa ilmoittautua kommenttien kera, kiitos.



Itku pitkästä ilosta?

Eilen sattui silmiini |YLE| teemalta The Beatles dokkari (tai ehkä paremminkin "osta meidän levyt uudestaan" mainos). Sitä katsellessa kirkastui mieleeni jälleen kerran orkesterin mieletön luovuus. Jopa rockhistorian onnekkain rumpali, Ringo on oikeasti loistava kannuttelija ja tietenkin Keith Moonin lisäksi maailman hauskin rumpali. En ole oikeasti mikään julmettu Beatles-fani, mutta heillä on paljon biisejä, jotka ovat kertakaikkisen hienoja. Yksi ehdottomista suosikeistani on Harrisonin kirjoittama While my guitar gently weeps. Harrison ei ollut mitenkään tuottelias säveltäjä verrattuna Lennoniin tai Maccaan, mutta hänen biisinsä ovatkin sitä hienompia. Se kiteyttää minusta hienosti kitaravetoisen rockin pehmeän ytimen. Ja tuntuu, että se vain paranee vuosien saatossa. Kaivelin esille Youtubesta klassisen Bangladesh-konsertista taltioidun version. Minusta siinä on mukavan irtonainen tunnelma, joka sopii biisiin. Viime kesänä sisällytin laulun coverin top viitoseen, joka käsitteli Beatles biisien coverita. Sen voi lukaista täältä. Muut Kitaravetoiset klassikot voi vinguttaa taasen täältä.



lauantai 26. joulukuuta 2009

Puhuvien päiden letkeyttä

Talking Heads on orkesteri, jonka haluaisin herättää henkiin yhden konsertin ajaksi. Se konsertti voisi olla olohuoneessani, vaikka olohuoneeni siihen liian pieni olisikin. Joulun jälkeiseen laiskan letkeään tunnelmaan sopii erinomaisesti Al Greeniltä varastettu "Take Me to the River". Sanon varastettu, koska niin paljon elävämmin Talkkarit laulun esittävät. Al Green on ok, mutta kun tätä Live in Rome 1980 -taltioinnista napattua esitystä katsoo, niin oksat pois ja samantien pois alta risut, männynkävyt, Audit, Mersut, porot ja kahvinporot. Muuten videossa kitaraa kitisyttää Adrian Belew, joka on sittemmin taituroinut King Crimsonissa. Puhuvien päiden versio biisistä löytyy heidän toiselta albumiltaan More Songs About Buildings and Food (1978). Se on kenties heidän paras levynsä. Voimakasta ja henkevää primitiivisyyttä. Oikeastaan ällistyttävää tämän päivän kliinisten popsoundien maailmassa.



Jos haluaa pikakelauksen Talking Headsin konserttitouhuista, kannattaa katsoa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984). Se on Martin Scorsesen ohjaaman The Band -elokuvan The Last Waltz (1978) ohella parhaita konserttielokuvia. Ja vielä kuriositeetti, joita tässä yhteydessä lienisi useampiakin: Radiohead on ottanut nimensä Talking Headsin biisistä "Radio Head", joka löytyy levyltä True Stories (1986).

Muita joelle vieviä letkeitä klassikoita löydät täältä.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Rakastakaa toisianne... tavalla, toisella tai kolmannella

Joulu on rakkauden aikaa. Niin väittävät monesti uutisoidun gallupkyselyn tulokset. Suomalaiset haluavat lahjaksi rakkautta ja lämpöä. Ok, kuka sitä nyt myöntäisi haluavansa jonkun rahvaanomaisen tavaran. Olemme me niin erinomaisia ja näin ennen muuta ihmisiä. Koska näin nyt sitten on, tarjoan käytettäväksenne rakkautta viistävien, tai suorastaan siitä voimansa ottavien joululaulujen topvitosen.

1. Pogues with Kirsty MacColl: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987). Christy Mooren versiot kelpaavat myös. Tietenkin.
2. The Brian Setzer Orchestra with Ann-Margret: Baby It's Cold Outside (Boogie Woogie Christmas, 2002)
3. Bruce Springsteen & the E Street Band: Merry Christmas Baby (A Very Special Christmas, 1987).
4. Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas (Christmas with Frank & Bing, 2007). Judy Garlandin versio elokuvassa Meet Me in St. Louis (1944) kelpaa myös. Tietenkin.
5. U2: Christmas (Baby Please Come Home) (A Very Special Christmas, 1987).

Spotify tunnisti lauluista vain kolme: Springsteenin ja U2:n esitykset eivät valitettavasti löydy tästä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Pakko olla pukki



Otan Joulun hieman kevyemmin tänä vuonna kuin rakas kolleegani Tommi. Ostin viikonloppuna Dylanin ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) joululevyn. Bob raakkuu mukavasti läpi vanhoja klassikoita ihan viihdyttävästi. Jouskosta nousee esiin kuitenkin aivan loistava helmi. Se tuo mieleeni sellaisen joulun, jonka joskus haluan viettää. Haluaisin viettää jonkinlaisen bilejoulun, jolloin ei tarvitsisi välittää turhista lahjoista ja muista hörhötyksistä. Voisi keskittyä rauhassa hyvään ruokaan ja soppaan. Bob vetää bändinsä kanssa Must be Santa biisi sellaisella kolmen tequilapullon mariachimeinigillä, että siinä on kuuraparrallakin parta huurussa olut vaahdosta. Video on myös sopivan sekava. Loivaa Joulua!
Ja muut glögiaineet löytyy täältä.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Mis' on kaikki meikäläiset...

Sunnuntaiklassikko hakee "kauneimpia joululauluja"...

Jospa sen esittäisi negaationa. Jospa joulu ei olekaan kaunis tai ainakin niin, että kauneus on jossain muualla kuin siellä, mistä melkein kaikki sitä hakevat - olipa hakukoneeksi asetettu kirkko tai kauppa.

Sen piti olla Kauko Röyhkän ”Hospodar jouluna” (Kaunis eläin, 1994). Mutta kappas, sitä ei löydykään juutuupista. Sen voittanutta ”kauneimmaksi joululauluksi” ei kuitenkaan ole, joten tarjoan sen Spotify-linkkinä. Niinpä, jos sinulla on Spotify-mahdollisuus, klikkaa itsesi Hospodarin suvaitsevaan maailmaan tästä.

Koska Spotify-rajoitteisia lienee matkassa, asetan klassikoksi YUP:n biisin ”Tämä päivä oli huono päivä”. Jotta asentoni joulua kohtaan selviää ajattelemattomille hölmöillekin - tai sanotaan hectormaisesti piironginjaloillekin - tarjoan biisejä kolmin kappalein. Toiseksi ja kolmanneksi on tarjota Jarkko Martikaista ihan omalla nimellään: ”Joulu on juhlista pahin” ja ”Surullista joulua”.

Jarkko saattaa olla tämän maan ainoa ajattelija, mutta jos ei a) jaksa, b) halua kuunnella tai c) vituttaa koko homma, kannattaa kävellä a) jääkaapille, b) kuuntelemaan Vesa-Matti Loirin suuressa sydämessä piilottelevaa joulua tai c) mennä nukkumaan.








Muut joulua a)iloitsevat, b) suruavat tai c) mitävainevat klassikot löydät tästä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Syvästi moottoritietä purppuroiden

Tämän sunnuntain klassikkovalintani on Deep Purplen "Highway Star". Se on liveklassikko, jonka yhtye lienee esittänyt satoja kertoja. Biisin ensijulkaisu oli yhdellä kaikkien aikojen parhaista rock-albumeista: Machine Head (1971). Se sisältää sellaisen potpurin klassikkoutta, että oksat pois ja turhat pulinat kans. Jon Lordin Bachiin taipuva kosketinsoolo ja Ritchie Blackmoren kitarasoolo ovat valiokamaa. Paljon parempaa ei ole. Otan hatun päästä.

Alla olevassa videossa esitys saa erityistä puhtia laulaja Ian Gillanin imrovisoimista lyriikoista. Hauska video, jossa näkyy "ajan henki". Eläköön Steve McQueen!



Muut tienreunaa viistävät klassikot löydät tästä.