Tämän sunnuntain klassikkovalintani on Deep Purplen "Highway Star". Se on liveklassikko, jonka yhtye lienee esittänyt satoja kertoja. Biisin ensijulkaisu oli yhdellä kaikkien aikojen parhaista rock-albumeista: Machine Head (1971). Se sisältää sellaisen potpurin klassikkoutta, että oksat pois ja turhat pulinat kans. Jon Lordin Bachiin taipuva kosketinsoolo ja Ritchie Blackmoren kitarasoolo ovat valiokamaa. Paljon parempaa ei ole. Otan hatun päästä.
Alla olevassa videossa esitys saa erityistä puhtia laulaja Ian Gillanin imrovisoimista lyriikoista. Hauska video, jossa näkyy "ajan henki". Eläköön Steve McQueen!
Pikkujoulujen hittibiisi on tietenkin M.A. Nummista, vaastaan Sunnuntaiklassikolle, jonka teemasoitossa sitä kysytään. Vastaukseni on lyhyt, koska pikkujoulut eivät minua vedä puoleensa, kuten ei isompikaan joulu. Eikä minua tanssilattiallekaan varmaan saisi. Ei edes Nummisen vetämänä. Valintani Nummiselta on kuitenkin tässä:
Muut vastaavat ja vastaamattomat klassikot löytyvät täältä.
Lutonin kaduilta ja kuppiloista matkaan ponkaissut Jethro Tull on lyömätön folkprogeorkesteri ja laulajahuilisti Ian Anderson jaksava mies. Jethro Tull -nimellä hän keikkailee edelleen ahkerasti, vaikka kaverit vierellä vaihtuvat tuon tuosta. Mutta mikäs siinä, kun musiikki toimii – ja tekeväthän samoin monet muutkin vanhat pierut. Anderson on yhtä kuin Jethro Tull, joten antaa äijän keikkailla. Mutta mitä on esimerkiksi Thin Lizzy ilman Phil Lynottia? Ei enää pelkästään laiha, vaan langanlaiha…
Olen Jethro Tullin kanssa myöhäisherännyt tai ainakin keskeltä mäkeen lähtenyt. Aloitin kuuntelun vuoden 1978 albumista Heavy Horses. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä se päästi helpommalla kuin moni muu saman bändin albumi. Jatkoin mäkeä ajallisesti sekä ylös että alas. Molempiin suuntiin matkaa on riittänyt. Studioalbumeita Jethro Tullilta on vuodesta 1968 lähtien ilmestynyt 21, jos vuoden 2003 joululevy lasketaan. Ja miksi ei laskettaisi? Joululevyksi se on käypää tavaraa. Klassikkovalintani on Heavy Horses -albumin ”Acres Wild”, joka osoittaa oivallisesti sen, mitä tarkoittaa folkin ja progen – tai kenties tässä ytimekkäämmin vain folkin ja rockin – yhdistäminen.
Jethro Tullin diskografiassa on lukuisia huippuja, mutta ainakin seuraavat: esikoisalbumi This Was (1968), lähes messiaaniseen asemaan nousseet Aqualung (1971) ja monumentaalinen progeteos Thick as a Brick (1972) sekä helpommin lähestyttävät Songs From the Wood (1977) ja Heavy Horses (1978). Ja koska Ian Anderson on huiluineen todellakin elävä ja raivokas esiintyjä, on mainittava vielä livetaltiointi Bursting Out (1978). Näillä pääsee hyvään alkuun.
Nyt ei muuta kuin ” I’ll make love to you / In all good places / Under black mountains / In open spaces…”
Tai sen voisi vielä anekdoottina mainita, että Black Sabbathin Tony Iommi soitti Jethro Tullissa kitaraa parisen viikkoa vuonna 1968. Iommi ei kuitenkaan (yllättäen?) pitänyt Tullin musiikkia itselleen sopivana, joten hän lähti matkoihinsa. Hän jätti kuitenkin merkkinsä, sillä hän ehti soittaa Jethro Tullin kokoonpanossa laulun "Song for Jeffrey" konserttitaltionnissa The Rolling Stones Rock 'n Roll Circus (1968), jossa Tull oli mukana.
Säestän arvoisaa virkaveljeäni omalla toivelistalla. Koska Pomo muisti edellisen listani paremmin kuin Tommin, päätin kirjata uuden listan. Lisäsin Lost in the floodin ykköseksi, koska halusin tukea kollegaani tässä tärkeässä asiassa. Ja onhan se kaunis laulu. Ja olisihan hienoa, jos Bruce vetäisi idolinsa Mustajärven kanssa Born to Runin duettona, suomeksi. Siinä saisi kaiken maailman joululaulut kyytiä. Eikä tulis sitten illalla nakkifakiirin jonossa tappelua Suomimakkaraa jonottaessa...
1. Lost in the Flood (Greetings from the Asbury Park, NJ, 1973)
2. Born to Run (Born to Run, 1975)
3. Rosalita (come out tonight) (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
4. The River (The River, 1980)
5. Working on the Highway (Born in the U.S.A. , 1984)
En ollut konsertissa, mutta lataan tähän kontribuutioni. Kuulin, että lämmittelijänä soittanut Molly Hatchet oli veltto yritelmä. Ehkä näin oli siksi, että pääesiintyjä saisi pitää thunderinsa. Oli miten oli, Molly Hatchetin on helppo uskoa olevan yhdenlainen vanhoilla kannuksilla kopisteleva rykmentti, sellainen kuin ZZ Topin partaveikot. Tosin se olisi lämmittelijänä varmasti ollut vielä kurjempi.
Hyvä, että en ollut konsertissa, sillä näin Molly Hatchet pysyy minulle edelleen terävänä boogie woogie -orkesterina, jonka olemus kiteytyy svengaavassa Double Trouble Live -konserttitaltioinnissa. Panun lynärilistan oheen tiputan Molly Hatchetin vastaavan. Mainittakoon tässä erikseen vain ykkönen: Fall of the Peacemakers on MH:n Free Bird - eikä se häviä esikuvalleen, vaikka ei olekaan päässyt samanlaiseen monumenttiasemaan.
1. Fall of the Peacemakers (No Guts... No Glory, 1983) 2. Whiskey Man (Flirtin' with Disaster, 1979) 3. Edge of Sundown (Double Trouble Live, 1985) 4. What's It Gonna Take? (No Guts... No Glory, 1983) 5. Satisfied Man (The Deed Is Done, 1984)
Kävin viikolla Helsingissä asti katsomassa vanhoja rock-pieruja. Lynyrd Skynyrd soitti sellaisen sopivan museosetin, joka tarjoili yleisölle mitä se halusi. Kaikki oli huolella hoidettu kuntoon. Soitajilla oli kaikilla asianmukaiset työjalkineet (buutsit) ja työvälineet (Gibson Explorer, Les Paul, Fender Stratocaster). Tunnelma oli kaikinpuolin riemukasta vaikka bändillä on varsin synkeä menneisyys. Soittajia on kaatunut bändin muonavahvuudesta enemmän kuin huonossa sotaelokuvassa. Keikan kunniaksi ajattelin museoida oman Lynyrd Skynyrd Top vitosen.
1. Free Bird (Pronounced, 1973)
2. The Ballad of Curtis Loew (Second Helping, 1974)
