Thunder Road

Rakastan lauluja, jotka kertovat tarinan tien, liikkeen ja autojen mahdollistamasta vapaudesta. Ehkä haluaisin karata, irtaantua, jättää taakseni kaikki turhat rajoitukset, ehkä. Aiheesta on kirjoitettu mahtavia lauluja, mutta mikään aiheesta kirjoitettu ei kuitenkaan pärjää Bruce Springsteenin klassikkoalbumi Born to Runin (1975) aloituslaululle ”Thunder Road”. Se on kuva nuoren miehen maailmasta, jossa usko itsen kaikkivoipaisuuteen auton ratissa kipuaa lähes uskonnolliseen ulottuvuuteen. Bruce on todellakin ”Pomo”, sillä hän on tehnyt niin hienon laulun, että se on nostalginen trippi myös tällaisella, joka ei ole koskaan käynyt Amerikassa ja joka ei ole koskaan käynnistänyt autoa näyttääkseen.

Brucen laulussa on symboliikan voimaa, vaikka hän ei sitä olisi tarkoittanutkaan. Laulussa puhuu James Dean, vaikka hän ei James olekaan. Kuskin (=laulun minän) identifioituminen kuljettamaansa ajopeliin on tulkittavissa jopati seksuaalisesti lausahduksessa ”All the redemption I can offer girl / Is beneath this dirty hood”. Freud olisi iloinen ja niin olen minäkin. Bruce sen sijaan tietää, mistä syntyy eeppinen laulu, jolla on potentiaalia vastustaa kaikkea paskaa, asenteita ja turhaa moralismia, jota maailmassa on liikaa. Ei, hitto soikoon, pian minä alan itkeä.

”Roll down the window / and let the wind blow / back your hair / well the night's busting open / these two lanes will take us anywhere.” Lähdetään minne vain, mennään pois. Paremmin ja suoremmin road-elokuvamaista vapaudenkaipuuta ei ole lauluun puettu. Erityisesti Born to Runin 35-vuotisjuhlaboksissa ”Thunder Road” saa studioversiota riisutumman, akustisen tulkinnan, jolle ei ole vertaista. Live at Hammersmith Odeon ’75 vetää maton alta, vaikka lattialla ei olisi mattoa. Bruce, ylisuuri pipo, intiimiys ja herkkyys eivät voi nousta korkeammalle.

Yksi syy ylistykseeni ja innostukseeni on varmasti se, että teen väitöskirjaa road-elokuvasta, mutta tässä se ei kykene selittämään sitä tunnelatausta, jonka tämä nimenomainen versio minussa aiheuttaa. Niisk.

Muut tunnekylläiset klassikot klikkautuvat listaksi tästä.

Uudet lääkkeet, please

Tämän sunnuntain klassikkoni on Huey Lewis & The Newsin ”I Want a New Drug”, joka löytyy erinomaiselta kasarialbumilta Sports (1983). Valinnalleni on kaksi pätevää syytä: 1) suomalaisten hiihdot Vancouverissa menivät niin huonosti, että uudet aineet ovat tarpeen ja 2) ensimmäinen todellinen keikka, jonka koin, oli Huey Lewis keikka Helsingin jäähallissa vuonna 1986. Nostalgiapisteitä tulee nyt 10+. Blogikollegani kanssa kävimme rokkaamassa... (Aiemmin olin nähnyt Matchboxin Turun konserttitalossa vuonna 1980, mutta sitä ei lasketa, koska minulla oli lapikkaat jalassa, vaikka keikka olikin messevä - ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.)



Muita nostalgisia lääkeannoksia löytyy tästä.

Unelmoivasti liukuvaa kiekkoa

Muistattehan, kun ”se liukui sisään”? Tietysti. Vaikka sitä ei olisi sillä kyseisellä hetkellä viisitoista vuotta sitten kokenut, niin ei siltä ole voinut välttyä. Tuosta Tukholman toukokuun päivästä 1995 on muuodostunut valtaisa spektaakkeli, nostalginen muistin kasautuma, johon joka kevät on latautunut odotus, toive, tavoite, jopa lupaus. Nyt se taas tapahtuu. Mutta ei, ei, ei, ei, tuskinpa. Jokavuotisista pettymyksistä huolimatta vanhan kuvaston toisto, uskon (ehkä jopa jääkiekkouskonnon) uudelleen herääminen, on kiinnostava mediatapahtuma. Se toimii kuin tutun lajityypin elokuva, jonka loppuratkaisu on tiedossa jo katselun alkaessa. Aina sitä kuitenkin toivoo, että josko tällä kertaa luvassa ei olisikaan konventionaalinen loppu.

Nyt, kun Vancouverin olympialaiset ovat alkaneet, on taas aika asettaa ylimitoitettuja odotuksia Suomen jääkiekkomaajoukkueelle. Kuvitellaanpa, jos kykenemme, että Suomi saa jääkiekossa olympiakultaa. Se olisi oikeastaan yhdenlainen varkaus: kultahan ”kuuluisi” Kanadalle, varsinkin kun Kanadassa kisataan. Tähän tilanteeseen Nick Borgenin yhdessä Tre Kronorin kanssa 1995 levyttämä “Den glider in” sopisi jälleen kuin poikittainen maila Dany Heatleyn nenään. Tuon laulun Suomi varasti ruotsalaisilta 1995, kun jääkiekon MM-kisat olivat Ruotsissa ja kisaisännille kultajuhlat suunniteltu taustamusiikkia myöten. Ja sitten torilla tapasivatkin eriväriset – ja Golden Hockey Night -viisukokoelman varastot laivattiin myytäväksi Suomeen.

Siis liu’uttakaamme se jälleen sisään. (Halutessamme voimme nautiskella sen jälkeen Antero Mertarannan ja jääkiekkomaajoukkueemme yhteisistä huippuhetkistä.)

Muut sisäänliu’utukset näet täältä.

Valoa tunnelin päässä

"I'm coming home..."

Panun reggaeröpöttelyn innoittamana minäkin vedän lapsuuskortin esiin. Tosin nykyään tämä käy aikuiskortistakin. Rainbow oli erityisen kovaa kamaa, kun oli aiemmin digannut lähinnä Tapani Kansan "Rokkivaari Hotasta". Rainbow avasi minulle oven maailmaan, jota en uskonut olevan olemassakaan. Tai en ainakaan tiennyt. Valintani Rainbow'n hienosta ja taitavasta ja tavallaan ylivertaisesta tuotannosta on "A Light in the Black".

Videosta löytyvät perustelut sekä bändi- että biisivalinnalle. Rising (1976), jolta biisi löytyy, on kokonaisuutena niin majesteettinen rockalbumi, että tippahan tässä tipahtaa linssiin. Rainbow'n muusikot ovat niin taitavia, että biisien pituudet venähtävät pakollisten soolojen takia. Se ei haittaa yhtään, mutta pyydän anteeksi niiltä, joita se haittaa.

Rainbow oli aikansa superbändi.
Muut tämän sunnuntain superit löytyvät tästä.

Sinä myös haluat tämän

Tämän sunnuntain klassikoksi on vain yksi vaihtoehto. (Olivatpa pojat komeita ja jotenkin viattomia tuohon aikaan. Vai oliko se juuri tuo aika?)



Muita vuoden vaihtumisen jälkeen klassikoituvia löydät täältä.

Rockin ulkomuseo osa 2

En ollut konsertissa, mutta lataan tähän kontribuutioni. Kuulin, että lämmittelijänä soittanut Molly Hatchet oli veltto yritelmä. Ehkä näin oli siksi, että pääesiintyjä saisi pitää thunderinsa. Oli miten oli, Molly Hatchetin on helppo uskoa olevan yhdenlainen vanhoilla kannuksilla kopisteleva rykmentti, sellainen kuin ZZ Topin partaveikot. Tosin se olisi lämmittelijänä varmasti ollut vielä kurjempi.

Hyvä, että en ollut konsertissa, sillä näin Molly Hatchet pysyy minulle edelleen terävänä boogie woogie -orkesterina, jonka olemus kiteytyy svengaavassa Double Trouble Live -konserttitaltioinnissa. Panun lynärilistan oheen tiputan Molly Hatchetin vastaavan. Mainittakoon tässä erikseen vain ykkönen: Fall of the Peacemakers on MH:n Free Bird - eikä se häviä esikuvalleen, vaikka ei olekaan päässyt samanlaiseen monumenttiasemaan.

1. Fall of the Peacemakers (No Guts... No Glory, 1983)
2. Whiskey Man (Flirtin' with Disaster, 1979)
3. Edge of Sundown (Double Trouble Live, 1985)
4. What's It Gonna Take? (No Guts... No Glory, 1983)
5. Satisfied Man (The Deed Is Done, 1984)

Joulun henki

Phil Spectorin vuonna 1963 niputtama joululevy Christmas Gift for You from Phil Spector on kaameaa kuraa. Se on totaaliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tuottajalla on päässään absoluuttinen idea, jonka toteuttamiseen hän pakottaa palkollisensa osallistumaan. Spectorin päässä ovat pyörineet dollarit samoin kuin valkoinen pulveri hänen esittämänsä henkilön nenässä kuusi vuotta joululevyn jälkeen tehdyssä Easy Riderissa (Hopper, 1969). Luulisi Spectorin joululevyäkin tehdessään olleen pöllyssä, mutta tuskinpa vielä tuolloin. Kai hän on ollut tosissaan liikkeellä – tai sitten vain seikkailumielellä niin, että on kiva katsoa, mihin riittävät muun muassa sellaisen nimihirvityksen rahkeet kuin Bob B. Soxx And the Blue Jeans. (Tuon ajan musisoijien nimet olivat omalla tavallaan yhtä omituisia kuin tämän päivän meikäläiset raskaan sävelen lurittajat, kuten Apulanta, Kotiteollisuus, Viikate, Teräsbetoni, Turmion Kätilöt, Ruoska… joitain mainitakseni.)

Miksi ihmeessä joululaulut antavat kaikille oikeuden rykiä levylle tuota ja tätä ja ehkä sitäkin? Spectorin tekeleen kaltaisia pyssy ohimolla hymisteltyjä rallatuksia on niin paljon, että on pakko esittää viisi joulubiisiä, jotka kelpaavat. Olen tarjonnut joululaululistan toisaalla pari vuotta aiemminkin eikä muutos siihen verrattuna ole mittava. Muutosta ei voi tapahtua, koska suuri osa joululauluiksi tarkoitetuista on huumorimusiikkia, jonka tekeminen onnistuu harvalta. Miksi juuri joulu ehdottaa, että nytpä polkaisemmekin hupihupihäpihäpihittejä? Koska kansa ostaa kaikkea, niin suostuisiko se myös kuuntelemaan kaikkea? Kyllä näinäkin aikoina lauluihin voisi sisältöä sulloa. Pelkkä tiptap ei riitä.

Kauko Röyhkä on ehdoton ykkönen. ”Hospodar jouluna” puhaltaa esiin sen joulun hengen, joka jää useimmilta saavuttamatta. Sanoitukset johtavat joka joulu takuuvarmasti siihen, että radiosta tätä biisiä on turha odottaa kuulevansa. Jotakuinkin samaan luokkaan asettuu Jethro Tullin kriittinen mutta lämmin muistutus joulubilettäjille siitä, että ”christmas spirit is not what you drink”. Poguesin klassikko taas on tunnelmallinen muistutus (tosiaan, tämäkin on tulkittavissa muistutukseksi, mikä muistutus sitten onkaan) siitä, että saattaa päivä paistaa risukasaankin, ainakin sitten, kun kaikki unelmat toteutuvat. Poguesin laulusta on kuultavissa hieno ja hauska liveversio Christy Mooren levyllä Live at the Point (1994), joka on – sivumennen sanoen – yksi hienoimmista trubaduuriliveistä, joita olen kuullut.

YUP taas luotaa joulua kääntämällä katseen ulkoa sisälle, kun kodistaan häädetty perhe katselee entiseen asuntoonsa muuttavia ihmisiä. Poguesin sävyä muistuttaen YUP:nkin viisussa ”tämä päivä oli huono päivä mutta huominen on parempi". Viikate vetelee tutussa joulukuvastossa, mutta kammottavin kuvin, jonka varmasti arvaa jo biisin nimestä. Viikatteessa kiehtoo kumarrus perinteelle (ei joululle vaan yleisemmin), mikä kuuluu paitsi rautalankasoinnissa, niin eritoten vanhan kansan suuhun istuvissa lyriikoissa. Viikate on aikamme omintakeisimpia bändejä, joka saa minun puolestani toistaa itseään ja olla uusiutumatta, sillä Viikate kertoo siitä, mitä me oletusten mukaan olemme tai ainakin sen, mitä me olemme olleet. Joku märkäkorva saattaa Viikatetta kuunnellen jopa oppia jotain mikrohistoriastamme ja kielemme vivahteista, mikä ei ole vähän.

1. Kauko Röyhkä: Hospodar jouluna (Kaunis eläin, 1994)
2. Jethro Tull: Christmas Song (This Was, 2001, cd-bonus; alkup. albumi 1968)
3. Pogues: Fairytale of New York (If I Should Fall from Grace with God, 1987)
4. YUP: Tämä päivä oli huono päivä (Outo elämä, 1998)
5. Viikate: Viattomien lasten päivä (Vuoden synkin juhla, 2001)

Video: Vanhat tutut jouluvalot. Kuvan laatu on heikko, mutta valot ovat hämmästyttävät.



Varjossa:
Bruce Springsteen & the E Street Band: Santa Claus Is Coming to Town. Olihan hauska kuulla tämä keikalla heinäkuussa.
Frank Sinatra: Have Yourself a Merry Little Christmas
Hanoi Rocks: Dead by X-Mas
The Brian Setzer Orchestra: Boogie Woogie Santa Claus
Ryuichi Sakamoto: Merry Christmas Mr. Lawrence.

Ulkomaiset ysärit

Kirjoitin hetkinen sitten 1990-luvun kotimaisista rakennuspalikositani. Nyt ovat vuorossa ulkomaiset, joista olisi voinut laatia myös varjolistan. En kuitenkaan esitä mitään b-listoja, vaan hyppään suoraan tähtilaivaan. Ulkomaisten osalta minun musiikillinen 90-lukuni alkaa jo 80-luvulla. Neil Youngin ”Rockin’ in the Free World” on julkaisuvuosikymmenestään huolimatta kenties tärkein 1990-luvun biisi. Siinä Niilo on hämmästyttävällä tavalla luodannut 1900-luvun lopun niin poliittisen ja yhteiskunnallisen kuin moraalisenkin universumin, jossa elämme. Aina en ole vama, onko tätä biisiä kiva kuunnella. Ehkä kuukauden kuluttua kuitenkin olisi. Minulle kelpaisi sekä sähköinen että akustinen versio. Molemmathan kuullaan Freedomilla.

Pearl Jamin ensimmäinen on sekin – tuota – 90-luvun keskeisin levy. Näin on ainakin, jos ajattelee levyä kokonaisuutena sekä sitä, että levystä alkanutta kaarta voi seurata vaivattomasti vieläkin. (Moni olisi valinnut tämän sijasta Nirvanan ”teinimeininkiä”, mutta minulle Nirvana on ollut aina vain nirvana.) Kun ensi kerran näin ”Aliven” musiikkivideon MTV:stä, ihmettelin, että mitä hittoa tämä on. Videon uutuudenkarheus oli aivan toista kuin pseudouudet poppisiskelmät ja jytäjumputukset. Primitiivisyys ja lavaesiintymisen spektaakelittomuus iskivät niin, että loppua ei näy. Erityisesti livenä Pearl Jam on huima orkesteri. Kunpa vain näkisi joskus livenä.

Nick Caven näin ensimmäisen kerran pahoine siemenineen Amsterdamissa kesäkuussa 1997. Konsertti oli ällistyttävä: yhtä aikaa tuntui siltä, että eturivissä ihmiset saavat kasvoihinsa monoa ja helliä suudelmia. Cave taitaa äärilaidat – ja hienot balladit, joista suosikkilevyni The Good Sonin ”The Ship Song” on siirappimaisessa suoruudessaan lähestulkoon ylittämätön. Kertakaikkisen komea rakkauslaulu. Jos rakkautesi ei saa vastakaikua, soita tämä biisi, niin ainakin sanoma on selvä.

Bushia ei enää ole, mutta se oli hieno bändi. Bushia pidettiin palkkänä brittien Nirvana-kopiona, mutta se oli jotakin muuta. Sekin oli verraton lavalla. Pinkpop 1997 tarjosi mahdollisuuden kokea samana päivänä Supergrass, Live, Beck ja Bush. Supergrass ja Bush olivat molemmat ihastuttavia. Bush vei tuolloin voiton energisellä 70-minuutin rypistyksellään. Oi niitä aikoja. Silloin ei laulaja Gavin Rossdalekaan ollut vielä naimisissa Gwen Stefanin kanssa...

Ja Oasis, you know. Ei kai 90-luku olisi ilman Gallagherin-veljesten räävittömyyksiä ollut yhtään mitään. Blurkaan ei minulle ollut tuolloin yhtään mitään. Nyt asia lienee toisin päin. Niin muuttuu ihmisen maku. Mutta yhä lähtölaukausmainen ”Columbia” ja koko Definitely Maybekin iskee tehokkaasti, ainakin silloin, kun hetki on oikea.

1. Neil Young: Rockin’ in the Free World (Freedom, 1989)
2. Pearl Jam: Black (Ten, 1991)
3. Nick Cave & The Bad Seeds: The Ship Song (The Good Son, 1990)
4. Bush: Little Things (Sixteen Stone, 1994)
5. Oasis: Columbia (Definitely Maybe, 1994)

Lopuksi suositan, että katsot konserttitaltioinnin, johon pääset tästä.

Ysärit

Pöydälläni on jo viikkoja seissyt kymmenen levyn pino. Olen tarkastellut pinoa aamuisin, päivisin ja iltaisin. Vuorokauden jokaisessa valossa pinossa olevat levyt ovat minulle merkittäviä. Ne ovat 1990-lukuni, sillä ilman pinon virstanpylväitä kyseinen vuosikymmen olisi ollut kovin toisenlainen, todennäköisesti ainakin paljon tylsempi. Nyt listaamani biisien topvitonen edustaa ensi sijassa levyjä kokonaisuutena, joskin levyiltä nostetuista kipaleista jotkut nousivat niin lista- kuin muihinkin sfääreihin. Minut ne vievät sopivan hetken tullen sfääreihin edelleen.

Panu listasi taannoin kivijalkansa 1980-luvun musiikillisesta annista. Vastasin siihen omalla listallani. Nyt seuraavaa vuosikymmentä tonkiessani huomaan, että musiikillisesti sävy on kerrassaan toisenlainen: selvin kansainnvälinen muutos on siirtymä hevistä grungeen ja brittipoppiin. Niistä näyttäisi minun identiteettini saaneen keskeisiä rakennuskiviä. Koska särmikkäitä kiviä elämäni tueksi olisi 1990-luvulta tarjolla vaikka kuinka, päätin listata kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ensin olkoon kotimaisten vuoro. 1990-luku oli popyritelmien ja lopulta hevin nousun vuosikymmen. Ehkä hevin merkit näkyvät myös listassani. Pop näkyy vain etäisesti, jos sitenkään.

CMX:n merkitys on ollut jotakuinkin lyömätön, minkä näkee myös orkesteria matkivista nuorista yrittäjistä, joita riittää. Yrjänän sanoituksia on helppo mollata pseudomiksitahansa, mutta minuun niiden osuva, paikoin erittäin terävästi yhteiskunnallinen kimuranttius vetoaa. CMX:n suhteen olen myöhäisherännäinen. Siksi valinta osuu siihen, mihin osuu. Rautakantele on sillisalaattilevy, mutta varsin maukas sellainen. Se potkii edelleenkuin villivarsa keväisellä niityllä. Ja onpa Rautakanteleella mukana yksi kunnon progettelukin. ”Pirun maitoa” jäi nyt pois listalta, mutta sitä sentään kuulee vielä livenä, ainakin Talvikuningas-kiertueella.

Kauko Röyhkän Sinä olet tähti on merkittävä puhtaasti omaelämäkerrallisista syistä: kun lähdin maaliskuun lopussa 1997 yhdeksi lukukaudeksi Amsterdamiin, sain muutamalta ystävältä mukaan Röyhkän sanomaa. ”Tulkaa isin luokse” sopi erinomaisesti vapaan Damin menoon. Myös ”Nainen surupuvussa” on komea, omalaatuinen kappale, jonka lyriikat on voinut kirjoittaa vain Kauko.

Viikatteen ensimmäinen talteenotto veti maton jalkojeni alta. Vaienneesta soitosta lähtien helismaahevi on lepattanut lahkeissani. Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana vuonna 2005 halusin ohjelmistoon mukaan Viikatteen vanhan suomalaisen elokuvan kanssa flirttailevien musavideoiden katselmuksen. Sen jälkeen videot on esitetty ainakin parissa muussa festivaalissa. Komeita videoita! Ep:ltä valitsemani nimibiisi on instrumentaali. Se osoitti tuolloin minulle uskallusta ja tyylitajua, jonka saa läpi omakustaanteena. Onneksi Viikatteen meno on vain parantunut, vaikka onkin siirrytty ”toisten leipiin”. Instrumentaalejakin on riittänyt jokaiselle levylle.

Yhdistyneiden urbaanien puoskarien äkkivääryys oli aikanaan todella poikkiteloista. Homo sapiensin nimibiisi on kuin tiivis analyysi iltapäivälehtijournalismin johdattelemasta kansasta, jota kiinnostavat ”typreyyksien teot”, vaikka kiinnostus nimetäänkin yleisesti ihmiseksi kutsutun lajin ominaisuudeksi. Levyltä ehdoton suosikkini on ”Väärinkäsityksiä merellä”, jonka kuvaama viikon mittainen vesiseikkailu on kuin ”Homo sapiensin” määrittämän ihmislajin yhteiskunta pienoiskoossa. Vaikka YUP:n meininki on lieventynyt paikoin väkinäiseksi, niin Martikainen ei suostu epäonnistumaan. Sen osoittavat hänen soololevynsä.

Pohjannaulan ensimmäinen levy oli täysosuma. Taustalla – tarkemmin tuottajana – hääri A. W. Yrjänä. Hän olisi saanut ehkä tuottaa poppoon levyjä jatkossakin. Pohjannaula iski Korkeajännityksen kuvauksen mukaisesti ”kuin tuhat volttia”. Kiven ilmestymisen aikoihin näin bändin ensimmäisen kerran livenä. Down by the Laiturin keikkapaikkana heillä oli hikinen Haarikka, joka ei soittopaikkana liene mukavin. Meno keikalla oli kuitenkin raju: muistan ”lavan” edestä nyrkillä ilmaa puhkovat paidattomat isot äijät, jotka tunkivat niin lähelle lattiatasossa soittavaa bändiä, että ”lavatila” jäi todella pieneksi.

Näillä musiikkieväillä pärjää pitkään. Ainakin tykkään edelleen etsiä eväitä samoista koreista.

1. CMX: Palvonnan eleitä (Rautakantele, 1995)
2. Kauko Röyhkä: Tulkaa isin luokse (Sinä olet tähti, 1997)
3. Viikate: Vaiennut soitto (Vaiennut soitto –ep, 1998)
4. YUP: Väärinkäsityksiä merellä (Homo sapiens, 1994)
5. Pohjannaula: Virta venhoa vie (Kivi, 1998)

Kaaosmusiikkia parisuhteessa

Panun innoittamana päätin ryhtyä laatimaan listaa lauluista, joita vaimoni ei siedä. Aikajänteemme on Panun esittämää lyhyempi, mikä näkynee listalle valikoituvissa bändeissä ja biiseissä. Kahdenkymmenen vuoden taakse emme yhdessä yllä: kuva, jossa toisella näyttäisi olevan CMX-paita, on tammikuulta 2004. (Vanhempia ei ole digimuodossa enkä omista skanneria enkä jaksa ottaa kuvaa vanhasta kuvasta.) Jotta listalle tulisi todellisuuspohjaa, pyysin vaimoa muistuttamaan minua, mistä hän ei pidä. Vastaus oli, että levyhyllystä kolmeneljäsosaa on kuunneltavaksi kelpaamatonta. Uskoin, että näin saattaa olla, sillä muistissa on useita kertoja, jolloin levylautasella pyörinyt lätty on kohdannut karvaan kommentin tai ainakin katseen, josta pitäisi ymmärtää vaihtaa levy tai sammuttaa koko masiina.

Kun aloin miettiä suosikkejani, jotka eivät tosiaankaan ole vaimon suosikkeja, yllätyin: ei niitä löydykään niin paljon kuin otaksuin. On olemassa levyjä, joita voin kuunnella vain työpaikalla tai yksin kotona, mutta kolmeneljäsosaa on liioittelua. Vaimoni on niin hyvä omaksumaan uutta, että hän on opinut kanssani pitämään muun muassa sellaisista musisoijista kuin Pearl Jam, Kashmir ja Neil Young vain joitakin mainitakseni. Kun esimerkinomaisesti kysyin, mitä mieltä hän on King Crimsonista, hän sanoi, että ei se mikään inhokki ole, vaikka onkin vaikeasti lähestyttävissä. Tällainen toteamus saa minut rakastamaan häntä taas enemmän. Siis kaikenlaisen musiikin kuunteleminen kannattaa, myös vaikeasti lähestyttävän.

Jotta elämä ei olisi pelkkää tanssia ruusuilla ja amarylliksillä, kuten Martikaisen Jarkko asian ilmaisee, on toki olemassa biisejä ja bändejä, joita kuuntelen vain lenkillä iPodista. Tietenkin toisinaan toivon, että vaimokin kuuntelisi omia suosikkejaan jossain muualla tai joskus muulloin kuin minun ollessa kotona. Onneksi suuri osa hänen suosikeistaan on myös omia suosikkejani. Mutta miten tulisi miehen suhtautua, kun kaiuttimista alkaa valua vaikka Celine Dion tai Teleks? Onneksi sentään Lauri Tähkän elo on jäänyt meillä korjaamatta.

Mutta vaimoni ei siedä Musea, vaikka hän ihan pyytämättä ulkomaanmatkaltaan toikin minulle Musen live-dvd:n. Vaimoni ei ymmärrä Musea, mutta hänellä on ymmärrystä minulle, joka jaksan veivata samaa konserttia useaan kertaan kyllästymättä. Minun puolestani Muse saa hänen mielestään olla ”kaaosmusiikkia”. Muistaakseni samaan luokitukseen osui Mars Volta, jonka määrittäminen kaaosmaiseksi on itse asiassa erittäin osuvaa, vaikka kaaoskin voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa.

Työpäivää ja lenkkiä piristävät usein Rage Against the Machine ja System of A Down. Ne sopivat vastakarvaisen sisältönsä puolesta mainiosti työnteon taustalle olipa työ mitä tahansa. Eräänä perjantai-iltapäivänä vaimon tullessa kotiin olin tiskaamassa ja kaiuttimet rytisyttivät RATM:n biisiä ”Bullet in the Head”. Ensimmäinen kommentti oli kysymys: ”Tuntuuko noin pahalta?” Totesin muistaakseni nauraen: ”Ei, vaan näin hyvältä”. Tai niin ainakin olisin halunnut todeta. Sain kuunnella biisin loppuun. Yhdistyneet urbaanit puoskarit on jonkun kerran onnistunut hämmentävillä hauskaa vai ei –viisuillaan sekoittamaan vaimoni ajatukset. Se on sopivaa ainakin siksi, että kai YUPkin on eräänlaista ajatusten kaaosmusiikkia - ainakin silloin, kun se on parhaimmillaan. Ja tässä on sitten se lista.

1.Muse: Micro Cuts (Origin of Symmetry, 2001)
2.Rage Against the Machine: Bullet in the Head (Rage Against the Machine, 1992)
3.System of A Down: B.Y.O.B. (Mezmerize, 2005)
4.YUP: Saatana meni korvasta sisään (Huuda harkiten, 1991; löytyy varmiten kokoomasta 1990-1992)
5.The Mars Volta: Inertiatic Esp (De-Loused in the Comatorium, 2003)

Sapattilista

Sapatin kunniaksi Listaan mielestäni parhaat Black Sabbath biisit. Tutustuin ensimmäisen kerran tähän körttinuorten suosikki-inhokkiin, kun isoveljeni osti Never say die levyn. Hipgonsis:in suunnittelema kansi teki lentokoneista kiinnostuneeseen poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Pidän edelleenkin kansien kummallisesta mystisestä tunnelmasta. Levykin kuullostaa edelleen hyvältä. Levy nimiraita on aika ylittämätön ja harvinaisen nopea Sabbath-biisiksi, jotka yleensä on sellaista suomalaista virrenveisuutempoa hitaampia. Kuuntelin Sabbathia sen verran tiivisti, että tilasin postimyynnistä college-paidan, jossa bändin nimi oli sommiteltu kivasti ristinmuotoon (mitähän vanhempani mahtoivat ajatella). Halusin siis muidenkin tietävän, että Black Sabbath on kova bändi. Pistin paidan päälleni myös 8. ja 9. luokan luokkakuviin, koska paita oli minusta niin hieno. Todella upea "Fashion Statement". Näihin aikoihin koulukaverini perustivat bändin nimeltä Lady Evil. He soitteliva AC/DC:tä, Black Sabbathia ja muiden bändien hevibiisejä (en muista kirjoittivatko koskaan yhtään omaa laulua). Koska olin varsin hyvä englannissa ja omistin Sabbath Bloody Sabbath levyn, osakseni tuli kaivaa nimibiisin sanat, kun he halusivat opetella soittaamaan sen. Kuuntelin kymmeniä kertoja laulun läpi yrittäen saada selvää Ozzy:n rääkymisestä. Suosikkini tällä levyllä on kuitenkin levyn päättävä proge-henkinen Spiral Architect.

Jossakin vaiheessa pikkuveljeni osti Master of reality albumin. Sen aloittavan Sweet leafin sanoma ei onneksi auennut vaikutuksille alttille nuorukaiselle, mutta biisin aloittama yskäisy oli nuoresta pojasta sairaan hieno tapa aloittaa biisi. Sitä paitsi isoveljeni osasi jäljitellä tuota yskäisyä varsin uskottavasti.

Paranoid on hieno biisi. Sanoitukselliseti niin mainio, ettei sitä kertakaikkiaan pysty vakavalla naamalla kuuntelemaan. Tietysti teini-ikäisenä se ei naurattanut, vaan tuntui totiselta taiteelta. TeHo on myöskin ansiokkaasti sen kasetille örissyt. Siksikin se on tärkeä tuotos minulle.

Teini-iän jälkeen olen kuunnellut bändin levyjä aika harvoin. En milloinkaan innostunut Ronnie James Dio:n aikaisesta Sabbathista, enkä sen enenpää Ozzyn sooloilustakaan piitannut, paitsi nyt ehkä siitä realitysarjasekoilusta. Viime viikkoina olen kuitenkin pitkästä aikaa soitellut näitä sulosäveliä. Syynä tähän vanhojen lämmittelyyn on kukas muu kuin Tommi, joka osti hienon Past Lives levyn. Joten tartuin pirua sarvista ja soitin kaikki vanhat lempparini läpi. Mukaan lukien popahtavan It´s alright:in. Kiitos Tommi.

1.Never Say Die (Never Say Die)

2. Paranoid (Paranoid)

3. Spiral Architect (Sabbath Bloody Sabbath)

4. Sweet Leaf (Master of Reality)

5. It´s Alright (Technical Ecstacy) 

Jottei totuus unohtuisi...

Alla olevasta kuvasta voi lukea täällä jo aiemmin pienimuotoista sanailua herättäneen arkaluontoisen materiaalin krediitit. Tämä saattaa jopa kiinnostaa jotakuta. Jouko Aaltosen mukavan punk-dokumentin nähtyäni tämän kasetin sisältö alkoi taas pyöriä päässäni kuin loppuun ajettu kelanauhuri, joka räpsäyttää nauhaa tasaisesti joka kierroksella. Onko TEHO siis punkia? Usein kasetista ei ainakaan saa selvää - tai paremminkaan sitä ei ymmärrä. (Tosin ymmärryksen puute vaivaa minua monia bändejä kuunnellessani.)

Jos haluat hähdä kuvan suurempana, press play on tape... eikun klikkaa kuvaa.