Vuoden 2014 albumeista

Tämän vuoden aikana kuuntelin vähänlaisesti rymiseviä orkestereita. Mies tai nainen ja kitara tai piano. Siinä on ollut tämän vuoden kuuntelujeni perusta. Poikkeuksia tietenkin on. Sellainen ei kuitenkaan ollut Opethin Pale Communion, joka yllätyksekseni taitavista sävellyksistään ja progesoitannastaan huolimatta jätti minut seisomaan johonkin kylmään, sateiseen risteykseen odottamaan uutta kyytiä. Edellisen levyn yllätyksellisyys oli poissa ja korvissa jotakin, jota sinne ikään kuin pitikin tulvahtaa. Kuuntelin Pale Communionia vailla ihmetystä, vailla kosketusta. 

Kokemuksellisesti voimakkain musiikillinen tapahtuma vuonna 2014 oli Pearl Jamin Tukholman-konsertti, joka on myös tallenteena koskettava henkilöhistoriallinen dokumentti kuluneesta vuodesta. Kun asetan järjestykseen vuoden tärkeimpiä albumijulkaisuja, en kuitenkaan laske PJ:n keikkaa mukaan. Ulkopuolelle ovat jääneet myös uudelleenjulkaisut, kuten Rushin omaa nimeään kantava esikoisalbumi (alkuperäinen julkaisuvuosi 1974). Samoin suomalaiset artistit ovat poissa, vaikka Samuli Putron Taitekohdassa arkisella suoruudellaan ja Kauko Röyhkä Etelän pedon kitaraa soittavine hulluine miehineen koskettivatkin minua vuoden aikana useaan otteeseen. 

Vaikka ihminen tarvitsee metelöintiä, ja sitä jonkin verran mukaan on mahtunut, listani kärkipää on tunnustuksellista ja monin paikoin alakuloista muusikon oman elämän purkamista. Koska valinnoista tuskin mitään syväluotaavaa listan laatijaa koskevaa analyysiä on kaivettavissa – tai en ainakaan halua sitä yrittää – menkäämme asiaan. Jokaiselta viiden parhaan joukkoon valitsemaltani albumilta olen valinnut kuultavaksi yhden laulun. Ja näin lähdemme vitosesta alaspäin… yy, kaa, koo…

 5. Lapland: Lapland, “Metal Lungs”

Laplandin lähtökohta tuo mieleen Olli Heikkosen loistavan esikoisrunokokoelman Jakutian aurinko (2000), jonka runot sijoittuvat Siperiaan. Samaan tapaa kuin Heikkosella ei ollut suoraa kosketusta Siperiaan, Laplandillakaan ei ole juuri mitään tekemistä varsinaisen Laplandin kanssa. Brooklynissä asuva muusikko Josh Mease alkoi säveltää Laplandin eteerisiä lauluja vuonna 2011. Tuolloin hän ei tiennyt Lapista mitään. Kun lauluja oli kasassa koko joukko, Mease selaili antikvariaatista ostamaansa kirjaa "Lappland Wanderland". Kuvien autius ja avaruudellinen laajuus antoivat levylle nimen, jonka sai myös ”orkesteri”. Lähtökohtainen, symbolisella tasolla toimiva ristiriita on viehättävä. 

4. Bruce Springsteen: High Hopes, ”Down in the Hole”

High Hopes ei ole Bruce Springsteenin paras albumi. Vaikka hän on tehnyt useita parempia kokonaisuuksia, levy on kuitenkin yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista. Keskinkertainenkin Bruce on enemmän kuin loistava jollain muulla artistilla. Tällä albumilla Tom Morellon kitara tuo lauluihin oman viiston sävynsä. Aina kitaraa ei ole saatu sovitettua luontevasti mukaan, mutta pelkästään The Ghost of Tom Joadin kitarasoolo antaa anteeksi kaiken muun. Anteeksiannettavaa on kuitenkin vähän.

Brucen valintaani ei vaikuttanut edes se, että olen juuri lukemassa Peter Ames Carlinin erinomaista elämäkertaa nimeltä Bruce (2013). Suosittelen kirjaa kaikille, joilta se on vielä lukematta. Erityisesti suosittelen sitä niille, jotka eivät Brucea halua ymmärtää.

 3. Neil Young: A Letter Home, “If You Could Read My Mind”

A Letter Home on poikkeuksellinen albumi. Ei siksi, että se on täynnä lainakappaleita. Ei siksi, että se on ensi vuonna 70 täyttävän Youngin 34. studioalbumi – tai no, onhan se poikkeuksellista. Mutta vuonna 2014 levystä tekee poikkeuksellisen sen tallennusmenetelmä, vuodelta 1947 peräisin oleva levytyskoppi Voice-o-Graph, jollainen löytyy Jack Whiten studiosta Nashvillesta. Neilin monosoundinen kirje kotiin alkaa lupaavalla puhelinsoitolla äidille, jolle hän toteaa puhelun lopuksi, että hän ei voi vielä tulla kotiin, koska hänellä on vielä paljon tekemistä siellä, missä hän nyt on. Ja Neilhän jatkaa, onneksi. Mitä tahansa hän tekee, hän on punkimpi kuin kukaan.

2. Eels: The Cautionary Tales of Mark Oliver Everett, ”Gentlemen’s Choice”

Mark Oliver Everettin eli Mr. E:n elämää ovat määrittäneet tuskalliset menetykset. Hän on menettänyt koko perheensä tavalla, joka on saanut luulemaan, että hänessä on jotakin kirottua. Everett on kirjoittanut nautinnollisen muistelmateoksen Things the Grandchildren Should Know (2008). Siinä hän kuvaa humoristiseen sävyyn karua elämänpolkuaan, jossa on itsessään aika vähän humoristisuutta. Kirjan sisällön Eels on levyttänyt loistavaan tupla-albumiinsa Blinking Lights and Other Revelations (2005).

Everettin varoittavat rehelliset tarinat vievät aiempien levyjen tapaan henkilökohtaisiin menetysten sfääreihin. Melankolia ja itsesääli asettuvat huumorin ristivalossa tukevasti rajalle, jossa toinen jalka on epäonnistumisen ja toinen viiltävän tehon puolella. Onneksi Everett tietää, miten tuskasta hiotaan timantteja. Eels ei aivan lyö levyllään kunnaria, mutta kotijuoksuja tulee useita. 

 1. Sharon van Etten: Are We There, ”Taking Chances”

Sharon van Etten ei neljännen levynsä nimellä esitä kysymystä, vaan osoittaa mahdollisuuden, lopun ainaisen avoimuuden. Nimi on puhutteleva, tehokas ja halutessa filosofinen. Ainakin albumille, joka käsittelee menetystä, rakkauden katoamista, rakkauden, joka ei ollut tasapuolista mutta oli kuitenkin rakkautta. Mitä se sitten onkin. SVE vie asioihin, tilanteisiin, tunteisiin tavalla, jossa henkilökohtaiset tarinat levittäytyvät yleisiksi. Laulut ovat paikoin niin ankeita itsetilityksiä, että levyn kuultuaan äiti kysyi tyttäreltään, onko kaikki ok. Jotta en päätyisi sanomaan rakastavani Sharon van Etteniä, päätän tämän tähän. Mutta ihana hän on. Siis hänen laulunsa… 

2012, katse taaksepäin!

Tommin hieno listaus tämän vuoden parhaista levyistä on tehnyt tehtäväni vaikeaksi, jälleen kerran. Kiitos siitä, hyvä kolleega. Koetan välttää toistoa listassani. Yhden levyn osalta se osoittautui mahdottomaksi säännöksi. Aloitetaan viiden listan hänniltä.

5. Tame Impala: Lonerism



Tame Impalan toinen levy, Lonerism on lähes yhtä hieno kuin edellinenkin. Biisit ovat ilmavia ja tukevasti psykedelisiä. Sanoitukset tosin ovat aika paljolti ajatuksen katkelmia, jotka ei välttämättä kytkeydy toisiinsa. Mutta ymmärtääkseni Kevin Parker antaa laulunsa toimia yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Tämä levy on vähemmän rock kuin edellinen, mutta se ei kuuntelua haittaa.

4. Grizzly Bear: Shields



Shields aukesi, kuten edellinenkin Grizzly Bearin levy, hitaasti. Mutta kymmennenen kuuntelukerran jälkeen oli vaikea lopettaa kuuntelemasta tätä mainiota levyä. Raikkaat ja eteeriset biisit vievät mukanansa. Tämä on edellistä jotenkin tummempi levy, mutta vähintää yhtä komea.

3. Mark Lanegan Band: Blues Funeral



Mark Lanegan on minulle tuttu nimi jo vuosien takaa, mutta tänä vuonna löysin hänet uudestaan. Ensi ostin hänen ja Isobel Cambelin yhteisen levyn, Hawkin, ja sitten tämä tuli vastaan. Tästä ei synkistely paljon parane: vähäeleistä ja tummaa. Markin matala ääni alleviiva ettei näissä biiseissä sorruta mihinkään positiivisuuspelleilyyn.

2.Dinosaur Jr. : I bet on Sky



Marc Maronin WTF podcast on soinut työmatkoillani säännöllisesti muutamia kuukausia. Sieltä olen pongannut koomikoiden lisäksi mielenkiintoisia muusikoita. Kuuntelin J. Mascis ja Maronin jutustelua ja innostuin kuuntelemaan Dinosaur Jr:ia jota olen hölmön nimen takia vuosia vältellyt (aivan turhaan). J. Mascisin soitossa ja laulussa on paljon yhteistä Neil Youngin kanssa. Heidän molempien biiseissä on herkkyyttä ja voimaa samanaikaisesti. Don't Pretendend You Didn't Know sai minut kiinnostumaan välittömästi. J Mascis:in kitarointi on hyvin omintakeista ja mielenkiintoista kudelmaa. Lisäksi melotroneja käytetään nykyään aivan liian harvoin...

1. Neil Young: Psychedelic Pill



Olen viime vuosina tottunut puolittaisiin pettymyksiin uusia Niilon levyjä ensi kertaa kuunnellessa. Tänä vuonna kaikki olikin toisin. Psychedelic Pill on loistava levy, eikä Americanakaan ollut yhtään hullumpi. Jälleen kerran huomaan uppoutuvani pariksi kymmeneksi minuutiksi Neilin ja Crazy Horsen lumoavaan soittoon. Näissä biiseissä on edelleen sitä alkukantaista soittamisen riemua, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Tämä on Niilon paras levy sitten Mirror Ballin (1995). Kiitos, Niilo. Pääsenhän vielä keikalle?

Tässä vielä top 5 poimintaa parhaista levyistä, niille joilla ei ole aikaa kuunnella kaikkia levyjä kokonaisuudessaan. Lisäksi muutama hyvä biisi levyiltä, jotka eivät aivan yltäneet viiden parhaan joukkoon. Hyvää vuotta 2013.

Vuoden 2012 parhaat levyt

Oikea vastaus on sen yhden tamperelaisen tv-hupailun mukaan aina Kanada. Ei se ehkä aina ole, mutta tuppaa olemaan silloin, kun Neil Young päättää levyttää. Ja äijähän on tuottelias. Tänäkin vuonna ilmestyi vanhojen keikkajulkaisujen lisäksi kaksi levyllistä uutta materiaalia, jos traditionaalien uusioversioista koostuva Americanakin sellaiseksi lasketaan. Vuonna 2012 julkaistuista levyistä kokoon kyhäämäni topvitonen alkaa siis kanadavoittoisesti. Ja jotta Neil ei olisi yksin vastuussa, toiseksi hyppää myös kanadalainen: toisen Neilin Rush. Mutta ennen listaan menemistä on paikallaan sananen yhdestä listan ulkopuolelle jääneestä orkesterista.

Tänä vuonna näin Pearl Jamin livenä kahdesti, ensin Tukholmassa ja sitten Kööpenhaminassa. Koska Pearl Jam taltioi kaikki konserttinsa, olisi ollut luontevaa valita kärkeen kaksi konserttia – varsinkin siksi, että molempien kokemieni konserttien biisilista oli sanalla sanoen huima. Jätin kuitenkin PJ:n keikat pois listalta, jotta lista ei olisi tylsä. (Sitä se ei toki olisi ollut.)  Nyt, kun sain tämän sanotuksi, sanon jotakin niistä muista ”oikeassa” järjestyksessä. Jokaisen perään olen valinnut yhden laulun listalle valitulta levyltä.

1.Neil Young and Crazy Horse: Psychedelic Pill

Neil Young tarttuu kitaraan, mistä kiitän häntä. Jokainen rosoinen korahdus, jokainen raapaisu ja ujellus on taikaa, vaikka tuntuisikin siltä, että se nyt meni taas jotenkin hieman sinnepäin. Ehkä se on syy, miksi Neil ja hänen hullut hevosensa ovat ylitsevuotavaa tunnetta. Neil soittaa minulle jonkinsorttista romanttista komediaa, jossa on kuitenkin perin vakava sävy.

Arvostan Neiliä loputtomasta uskalluksesta, paskan haistattamisesta silloin, kun se on tarpeen. Kun levyn ensimmäinen laulu kestää puoli tuntia, hyppään vanuille. Ja mihin vaunut vievät? Retrospektiiviseen, paikoin nostalgian sävyttämään matkaan artistin menneisyyteen. Tästä on ässä tehty. En olisi uskonut äijän enää tekevän levyä, joka on yksi hänen verrattoman uransa upeimmista.

”Walk Like a Giant”



2.Rush: Clockwork Angels

Kanada jatkaa, sillä Rushin 19. studiolevy, konseptialbumi, jonka tarinan rumpali Neil Peart kirjoitti yhdessä scifikirjailija Kevin J. Andersonin kanssa, ällistyttää uudestaan ja uudestaan. Levy ilmestyi kesäkuussa ja kirja syyskuussa. Anderson määrittelee levyllä huimiksi biiseiksi yltyvän tarinan näin:

“In a young man's quest to follow his dreams, he is caught between the grandiose forces of order and chaos. He travels across a lavish and colorful world of steampunk and alchemy, with lost cities, pirates, anarchists, exotic carnivals, and a rigid Watchmaker who imposes precision on every aspect of daily life.”

“Headlong Flight”



3.Field Music: Plumb

Field Musicin progressiivinen pop oli minulle tämän vuoden yllätys. Kauniit mielenkiintoiset melodiat ja stemmalaulut yhdistyvät temponvaihteluihin hienosti vaikutteita hävittämättä. Monipuolisuudesta kertoo se, että taustalla voi kuulla kaikuvan yhtä lailla Beatlesin ja Princen kuin Caravanin ja vaikka Queenin. Tämäkin levy kestää isältä pojalle. Taidan pitää siitä huolen…

“From Hide and Seek to Heartache”



4.Bruce Springsteen:  Wrecking Ball

Pomo on sydän. Vaikka rahaa olisi kuinka, hän on omatunto, joka koskettaa. Tom Morellon sanoin: “Bruce is the only boss worth listening to.” Wrecking Ball avautui minulle hiljaksiin, mutta on ankarine sisältöineen iskenyt lujasti. Viime kesän neljän tunnin yli venynyt konsertti olisi varmasti auttanut asiaa, jos Pomo ei olisi onnistunut minua puhuttelemaan jo aiemmin. Ehkä ostan itselleni joululahjaksi vielä sen Born To Runin juhlapainoksen, joka on odottanut minua kaupassa jo liian kauan.

”We Are Alive”



5.Woods: Bend Beyond

Tämä ei ole mitään metsäläisrokkia, mutta tässä tuoksuu metsä juuri niin kuin metsän kuuluu musiikissa tuoksua. Primitiivisyyteen viittaavaa rouheutta ja kitaran ujellusta, mutta ah, niin kaunista laulua. Woods kuulostaa paikoin Midlakelta, mutta ei se missään vaiheessa mikään kopio ole. Midlake ei tuo mieleen flanellipaitaa, mutta Woods suorastaan pyytää vetämään flanellipaidan päälle. Ja se ei ole milloinkaan merkki huonosta musiikista.  

”Bend Beyond”


Ulkopuolelle jäivät nyt notkumaan niin Mark Laneganin, Grizzly Bearin, Six Organs of Admittancen, Leonard Cohenin kuin Ty Segall & White Fencenkin uutuudet – vain joitakin mainitakseni. Eikä suomalaisia päässyt lähellekään listaani. Ensi vuonna uskon ainakin suomalaisten parantavan.

Tässä on vielä Spotify-linkki topvitoslistaan.

Hyvät Tanjat

Ostin vuosia sitten jonkun musiikkilehden (varmaankin Mojo), jonka välistä tupsahti CD-levyllinen Neil Young covereita. Lehdessä oli juttu Niilosta, siksi olin sen ostanut. Levyllä oli muun muassa The be good Tanyasin loistava tulkinta For the Turnstiles biisistä. Se tuli mieleeni viime viikolla. Sen innoittamana ajattelin katsoa, josko Spotifystä (tuosta työpäivieni ilosta) löytyisi lisää hyvä Tanjoja. Löytyihän sieltä. Sen verran hyvältä bändin omatkin laulut kuullostivat, että ajattelin sovittaa tämän bändin sunnuntaille.



Muita kääntöportteja pyörittäviä klassikoita voi kuulla täällä.

Neil 66

Neil Young täytti eilen 66 vuotta. Onnea Neil, ja kiitos, olet musiikin Route 66. (Tietysti hän lukee tätäkin suomenkielistä blogia.) Pappaiästään huolimatta Neil on edelleen ”young”. Videossa (Montreux 2001) hän esittää Crazy Horsen kanssa laulun "Goin’ Home". (Laulu löytyy studiolevyltä Are You Passionate? 2002). Taltioinnin aikaan hän oli kymmenen vuotta nuorempi. Eiköhän tämä jaarittelu riitä. Totean vain, että ilman Neiliä meillä ei olisi mitään. Ei mitään.



Muuta mukavaa meininkiä voit tapailla täältä.

Dylan on myös laulaja

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:



Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

Hillouni

Näin viime yönä unta. Ehdin herättyäni sen unohtaa. Töistä kotiin tullessani kuuntelin musiikkia puhelimesta. Kun kävelin kotipihalle alkoi Pearl Jamin I got ID soida ja samassa muistin unen, jonka näin edellisenä yönä. Unessa Yläviidenneksen vastaava tuottaja, Tommi, ilmoitti Pearl Jamin tulevan keikalle Kiinaan. Unessa ihmettelin, että ottaen huomioon bändin poliittiset näkemykset, keikka Kiinassa on aika yllätys. Samassa rakas blogikolleegani toteaa, että keikka on itseasiassa Hong Kongissa. Muistan päättäneeni hankkia liput tuolle Freudin lämmittämälle keikalle.

I Got ID on tärkeä biisi minulle. Sen tunnelmassa on jotakin, joka saa minut pysähtymään. Muistan missä olen sen kuullut ensimmäisen kerran (pystyisin antamaan koordinaatit ja summittaisen ajan tarvitaessa). Se tuottaa minulle aina voimakkaan mielenliikutuksen. Ei voi mitään, siinä on jotakin, joka vie mennessään.

Ei minulla ole muuta tekosyytä biisivalinnalle, paitsi Neil Young, joka soittaa kitaraa studioversiolla. Toteutukoon unet!

Tässä liveversio vuodelta 2006:

Muita unenomaisia klassikoita löytyy täältä.

2010

Tommi listasi oman näkemyksen viime vuoden parhaista albumeista muutama viikko sitten. Taisi laittaa sen Naamakirjaan. Itseasiassa hänen lista oli kymmenen albumin mittainen. Tosin sanoen minun listani on todella surkea vastine:

1. Pearl Jam: Live in London, England 06-25-2010

2. Black Mountain: Wilderness Heart

3. Fang Island: Fang Island

4. Jakob Dylan: Women+Country

5. Neil Young: Le Noise

Pearl Jamin Lontoon konsertin taltiointi päätyi ykköseksi osaksi sen takia, että olen yksi 50000:sta, joka laulaa Eddie Vedderin kanssa. Black Mountain uusi levy on musiikillisesti edellistä parempi. Se jatkaa edelleen samoilla linjoilla kuin In the Future-levy, mutta biisit ovat melodisesti taitavampia. Fang Island oli minulle viime vuoden löytö. Minulla on ollut erään ystänä kanssa tapana vaihdella uusia kiinnostavia levyjä. Häneltä sain Fang Islandin levyn. Tykästyin välittömästi bändin yltisepursuavaan soundiin. He kuvaavat itse sitä lauseella: "everyone high-fiving everyone". Jakob Dylanin toinen soololevy on ensimmäistä monimuotoisempi. Se ei ole minusta aivan yhtä intensiivinen kuin ensimmäinen, muttei häviä paljon. Neil Young on hämmästyttävä ukko. Uusin levy Le Noise on rohkea veto: riisuttu äänimaailma luodaan sähköisellä kitaralla, Niilon laululla ja muutamalla Daniel Lanois:in luomalla efektillä. Hieno suoritus.

Poimin yhden laulun jokaiselta levyltä listaksi Spotifyhin, jos haluaa lähemmin tutustua mielestäni viime vuoden kiinnostavimpiin levyihin. Pearl Jamin liveä ei ole Spotifyssa, joten valitsin yhden konsertin kohokohdan toiselta liveltä.

Hyvää Uutta Vuotta.

I am a Child

Lauantai oli lasten oikeuksien päivä. Siksi.



Muut lapsekkaat laulut löydät täältä.

"...and I felt like getting high"

New Musical Expressin (NME) neljäkymmentä vuotta sitten (6.11.1971) julkaistun top 30 -albumilistan kärjessä oli Rod Stewartin "Every Picture Tells a Story". Se oli ollut samalla paikalla jo kuusi edeltävää viikkoa ja tuli olemaan vielä kaksi seuraavaa. Mikään ei kuitenkaan saisi minua asettamaan tähän Rod Stewartia. Sen verran kunnioitan itseäni.

Samaiselta listalta löytyy kuitenkin paljon sellaisia albumeita, joista voisin klassikon valita (esim. The Who Who’s Next, Curved Air Curved Air, Black Sabbath Masters of Reality) sekä sellainen, josta jo olen valinnut (Cat Stevens Teaser & The Firecat). Nyt valintani osuu Neil Youngiin.

After the Gold Rush löytyy uutena tulokkaana kyseisen listan sijalta 24. Sen jälkeen albumi ei enää listalle noussut. En minä listoista perusta, vaikka ihmettelenkin, että tuo kultakuumeen jälkeinen kultakimpale ei aikanaan kulutusjuhlaan riehaannuttanut. After the Gold Rush ei ylisanoja kaipaa: se on ylisana. Se on niin ylittämätön, että Lynyrd Skynyrdin ”Southern Mania” kommentoiva ”Sweet Home Alabamakin” on sen rinnalla vain hyttysen ininää.

Valintani on albumin nimilaulu. Parempaa ei ole, ei ehkä missään. Albumin alatekstinä on Youngin tuolloisen naapurin, näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermanin kauhuelokuvan käsikirjoitus "After the Gold Rush", jossa Topangaan iskee tulva-aalto ja Kaliforniaan maanjäristys. ”Look at mother nature on the run in the 1970s”, Neil laulaa.

Tuottaja David Briggsin mukaan Young sävelsi laulun puolessa tunnissa. Saattaa olla myyttisyyden rakentamista, mutta koko tuotantoa ajatellen väite on uskottava. ”There was a band playing in my head and I felt like getting high”.



Muut tämän viikon klassikkovalinnat tavoitat täältä.

Tulossa: Neil

Neil Young julkaisee uuden albumin 28. syyskuuta. Le Noise -nimisen kokonaisuuden on tuottanut Daniel Lanois. On kiinnostavaa kuulla, mitä muun muassa U2-tuottajana häärinyt Lanois Niilon kanssa saa aikaan. Kuulemani yhteistyön hedelmät ovat olleet lupaavia. Tässä on niistä yksi. Videokin korostaa yksinkertaisuudessaan komeasti esiintyjänsä ilmaisua.

Vanha pieru

Sunnuntaiklassikoiden teemasoiton nuoruusteemaa seuraten Neil Young on ohittamaton. Hän on kuulemma taas studiossa. Jotain kiinnostavaa on jäleen tulossa, minkä taannee myös tuottajaksi valikoitunut Daniel Lanois. Mutta klassikkovalintani - nuoruusteemaan se on Niilon ”Old Man”, joka löytyy useammalta livekiekolta ja joka on myös tullut kuultua livenä. Ensimmäisen kerran laulu kuultiin studioalbumilla Harvest (1971). Parhaimmillaan laulu on riisuttuna, akustisena versiona, jollainen kuullaan tässä vuodelta 1971, vaikka toki studiokiekolle päätynyt banjosoundikin on mitä parhainta.

”Old Man” on kaunis, sukupolvien välisen kuilun yli yhteyttä lempeästi hakeva laulu. Youngin isä luuli, että laulu kertoo hänestä, mutta kohteena on Louis Avila -niminen 70-vuotias mies. Hän oli työnjohtajana ranchilla, jonka Young oli vähän ennen Harvestia ostanut.

Muut nuoruutta kommentoivat viisut löydät täältä.

Nukuttuani yön tajusin, että äitienpäivään olisi kenties paremmin sopinut "Old Laughing Lady" Youngin omaa nimeä kantavalta esikoisalbumilta (1968). Tässä kuultava versio on Unplugged-levyltä (1993).

Vuoden 2009 parhaat viisi

Viime vuoden parhaat albumit? Miten niitä määrittelisi? Ensimmäinen vaikeus on se, että ostin viime vuonna julkaistuja levyjä kovin niukasti. Tuli niitä ainakin viisi ostettua, jotta listankin saisi tekaistua. Sen sijaan taivuin jälleen kerran vanhemman materiaalin suuntaan. Miksi vaihtaa vanhat helmet uusiin, kun helmiä ketjussa pitävä nauha on vielä ehjä? Siis mistä topvitonen? Eniten nautintoa tuottaneet pääsevät listalle. Eikö se ole ainoa oikea peruste?

Aloitetaanpas. Neil Young oli jälleen tuottelias: kolme julkaisua vuoden 2009 aikana. Yhtään enempää ei voi vaatia, vaikka yksi niistä (Dreamin’ Man Live ’92) olikin vanha konserttitallenne. Vuoden paras, tärkein ja arvokkain kokonaisuus on ehdottomasti Niilon kauan odotettu Archives Vol. 1 1968-1973, 8 cd:n mahtipaketti. Mutta nyt rajaan ylisuuret läjät ja konserttitallenteet ulkopuolelle. Niilo ei siis ole listalla, koska Fork in the Road oli ilmiselvä välityö, jonkinlainen valinnanpaikka, kuten levyn nimi ilmoittaa. Mutta ei siis Nipaa, vaikka huomaattekin, että olisin hänet tälle(kin) listalle halunnut.

Mutta nyt vihdoin aloitamme matkan. Kulkekaamme takaperoisesti viitosesta ykköseen. Jokaisen levyn kodalle olen valinnut laulun, josta jo ensi kuulemalla voi sanoa, että klassikkous odottaa. Tämä ei kuitenkaan koske numeroa viisi. Perustelujani lukiessasi voit kuunnella laulut Spotifysta, johon pääset tästä. Koska Spotify ei tarjoa Street Sweeper Social Clubia, vedän sen listaan videona.

5. Jónsi & Alex: Riceboy Sleeps / Daníell in The Sea

Sigur Rosin laulaja ja kitaristi Jónsi Birgissonin ja Alex Somersin ambient-projekti, joka alkoi jo vuonna 2006, kun kaverukset julkaisivat Riceboy Sleeps -nimisen taidekirjansa. Albumi on saumaton kokonaisuus kaunista, kuulasta ja raikasta huminaa, joka muistuttaa Sigur Rosin teoksia. Riceboy Sleeps on kuitenkin monta astetta oudompaa, sillä levy ei tarjoaa ainoatakaan kertosäkeeksi luokiteltavaa ja tunnistettavia melodioitakin ehkä kaksi. Salakavalasti sävellykset kuitenkin kehittyvät ylempiin sfääreihin niin, että yhtäkkiä tajuaa ihmettelevänsä kuulemansa aiheuttamia näkymiä

4. Billy Talent: III / Saint Veronika

Billy Talentia kuuntelin loppuvuonna paljon ja helmikuun alussa vaellan muiden teinien kanssa katsomaan tätä rypistyksen ihmettä Helsingin jäähalliin. Billy Talentissa kiehtoo punkin uuden sukupolven rosoisuus, joka esimerkiksi Green Daysta tuntuu jo hävinneen. Bändin kolmas tuleminen ei yllä toisen levyn tasolle, mutta on silti hämmentävän koukuttavaa. Ehkä en olekaan vielä astunut portin toiselle puolelle. On siis syytä juhlia.

3. Street Sweeper Social Club: Street Sweeper Social Club / 100 Little Curses

Tom Morellon ja Bootsy Rileyn uhmakas raprock on minulle osoitus kitaravelho Tom Morellon monipuolisuudesta sekä siitä, että julistusta tarvitaan. Katujen siivoaminenkin sujuu tämän tahdissa niin sutjakkaasti, että sen jälkeen on aikaa vaikka osoittaa mieltä. Mitä vastaanko? Mitä luulisit? Meininki ei voisi olla tiukempi, tylympi, kovempi.



2. Bruce Springsteen & The E Street Band: Working on a Dream / Outlaw Pete

Pomon kyky tarjota hienoja, koskettavia ja tunnelmallisia lauluja vuodesta toiseen on ällistyttävää. Ok, olen samaa mieltä siitä, että Obamalle väsätty albumin nimibiisi on latteata hyrinää. Kaikki muu albumilla onkin sitten toista maata. (Albumin nimi voisi olla joku muu ja ”Working on a Dream” olisi kannattanut julkaista vain sinkkuna. Mutta tietysti silloin olisi hävitetty yhdenlainen markkina-arvo.) Outlaw Pete on Huuliharppukostaja-efekteineen niin komea eeppinen laulu, että levy olisi kenties päässyt tälle listalle, vaikka kaikki muu sillä olisi sontaa.

1. Pearl Jam: Backspacer / Breathe

Pearl Jamin Backspacer on niin kompakti 37-minuuttinen kokonaisuus, että backspacer-nappulan käyttö olisi sulaa hulluutta. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmaksi, tärkeämmäksi ja koskettavammaksi se muuttuu. Lyhyeksi kokonaisuudeksi se on kummallisen monipuolinen. Suoraviivaisten rockveisujen välissä Eddie Vedder osoittaa kahdesti olevansa rauhallisessa, akustisessa tunnelmoinnissa mestarillinen. (Tämän toki jo tiesin.) Olisin voinut valita tähän levyltä minkä laulun tahansa, mutta valinta on ”Breathe”. Se on yksi kauneimmista rakkauslauluista ikinä. On kertakaikkiaan upeata tietää, että vihdoin ensi juhannuksena saan kokea Pearl Jamin livenä. Minua on kuultu.