Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:
Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:
