Dylan on myös laulaja

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:



Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

Viidesti popularisoitu Mary

Naisista on kirjoitettu lauluja paljon, tietenkin. Ja paljon on lauluja, joiden nimeen on koettu tarpeelliseksi asettaa naisen nimen julistus. Koska John/Johnny jo hyppäsi listoillemme monenlaisten laulujen muodossa, tarkoitukseni oli rakentaa lista lauluista, joissa seikkailee nimeltä mainittu nainen. Lauluja kuunnellessani ymmärsin nopeasti, että yksi nimi riittää: Mary. Hänestä on tehty lauluja vaikka kymmeneen kelvolliseen topvitoseen. Todettakoon vaikka kuriositeetiksi (tai miksi ikinä haluattekin), että suomeksi laulettujakin Mareja löytyy. Mukaan voisi veivata esimerkiksi Kasevan ytimekkäästi aiheeseen kuuluvan laulun ”Mari”, joka on levytetty 1975. Mutta jätetään ottamatta.

Mark Oliver Everett on yhden sortin nero. Hänestä on vähitellen tullut minulle ystävä, jonka sanomisiin voi tukeutua luottaen, että kaikki on sittenkin hyvin. Traagisen elämän timanttisiksi lauluiksi jalostanut Everett eli Mr. E eli yhtyeenä Eels, osuu äitilaulussaan viistosta kulmasta rososoundillaan keskelle taulua. Ihmiset ovat koiria, jotka haukkuvat väärää puuta. Mutta hei, ei sun olis tarvinnut mennä vielä… Mutta Supergrassin Maryn olisi kannattanut lähteä heti, kun oli mahdollisuus. Toisaalta hänellä tuskin oli mahdollisuutta. Niin oudolta vilaus tämän Maryn elämään tuntuu, että taitaapa olla unta. Ja sitähän et voi päättää, esiinnytkö jonkun unessa vihrein hampain. Kaikille meillä on omituisuutemme. Maryn poikaystävän halujen kerrokset ovat läpäisemättömät, tokkopa on niistä varma itsekään.

Bruce Springsteeniin ensimmäinen albumi on yksi parhaista esikoisista - ellei jopa paras. Sen arvoa nostaa sitä seuranneiden albumien laadukkuus. Liian paljon on esimerkkejä siitä, että ensimmäinen albumi on loistava, mutta toinen ja kolmas kuoppaavat artistin. Ensilevy on kynnys, josta on hypättävä. Bruce hyppäsi, eikä hän ole laskeutunut vieläkään. Hänen Marynsa on valkoinen valtiatar, jota musta orja mietteissään haikailee. Vai onko jotain tapahtunut? Onko kynnykseltä hypätty? Alempaan asemaan pakotetun näkökulma on akustisessa, rauhallisessa, kenties jopa uneliaassa ilmaisussaan kiehtova, kansanmiehelle passeli.

Oh, my, my, oh, hell, yes. Tom Pettyn Mary tarjoaa omituisen kaipuun tunnelman, kuin leijumisen loppukesän hiljaksiin viilenevässä illassa. Laulua kuunnellessa voi haistaa Maryn hyväntuoksuisen läsnäolon. Yhdenlainen uni siis tämäkin. Saavuttamattomuuden kuva pysähtyneessä Indianassa on huuliharppuineen ja kitarasooloineen komeata, tarkoin iskettyä rokkia. Siitä Nick Draken Mary Janen hempeät ajatukset ovat melko kaukana, ainakin laulun muodon tasolla ja toki muutenkin. Laulussa naisen aivoitusten ja liikkeiden ihmettely on viattomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis kuin etäinen kosketus, joka lupaa eikä ehdi pilata lupausta.

Alla listatut laulut voi kuunnella Sopifyssa klikkaamalla tätä. Olkaapa hyviä.

1. Eels: Mother Mary (Blinking Lights & Other Revelations, 2005)
2. Supergrass: Mary (Supergrass, 1999)
3. Bruce Springsteen & The E Street Band: Mary Queen of Arkansas (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. Tom Petty & The Heartbreakers: Mary Jane’s Last Dance (Greatest Hits, 1993)
5. Nick Drake: The Thoughts of Mary Jane (Five Leaves Left, 1969)

Viime vuoden viisi vaikuttavinta viisua

Otsikko on ehkä aika V-voittoinen, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Tommi veti hienosti yhteen viime vuoden parhaita lauluja. Koetan nyt toimia tässä jonkilaisena vastaväittäjänä, vaikka en ole kovinkaan paljoa erimieltä hänen valinnoista.

Viime vuosi oli mielenkiintoinen musiikkivuosi ainakin sen vuoksi, että silloin Spotify ilmestyi tietoisuuteeni. Se on laajentanut kuuntelemani muusikin kirjoa, koska rahallinen riski uutta kokeillessa on olematon. Olen kuunnellut enemmän Bluesia ja Jazzia, kuin koskaan tähän mennessä, klassista unohtamatta. Toisaalta olen myös hankkinut suhteellisen paljon musiikkia Lp-levyinä. Olin viime vuonne varsin digitaalis-analoogis-skitsofreeninen musiikin kuluttaja.

Minulla oli, kuten Tommilla, vaikeuksia kaivella viisi parasta viime vuonna julkaistua levyä, koska ostan uutta ja vanhaa sulavasti sekoittaen. Aion ohittaa Neil Youngin megaboxin, koska sen musiikki on isoilta osin ollut jo saatavilla vuosia. Sitä paitsi tunsin lievää ärsytystä siitä seikasta, että levyjä ei voinut hankkia erikseen...

Jos aloitetaan häntäpäästä:

5. Tom Petty and The Heartbreakers: The Live Anthology

Tämä neljän CD:n hieno laatikko oli loppusyksyn suuria yllätyksiä. Se sisältää parhaita paloja koko yhtyeen 30-vuotiselta uralta. Tom Pettyn omien biisien lisäksi siellä on mainiota versioita muiden lauluista (kuten James Bond teemalaulu Golfinger-elokuvasta). Koska kyseistä levyä ei löydy (vielä?) Spotifystä, laitan tähän Youtube videon, joka on edustava esimerkki: American Girl taltioituna vuonna 2006 Gainsvillessä, Floridassa.

4. Jorma Kaukonen: River of Time

Voin avoimesti myöntää: viime vuonna vihdoin ymmärsin miten loistava muusikko

Jorma Kaukonen on. Sain ystävältäni varmuuskopion Blue Country Heart:ista ja se oli sitten

menoa. Siinä hankkiessani itselleni henkilökohtaisen kopion edellä mainitusta levystä satuin

myös ostamaan Jorman uusimman, joka on mitä mainion levy. Siinä sekoittuu kauniisti

amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylit. Valitsin levyltä Izzie's Dream nimisen laulun.

3. Lightning Dust: Infinite Light

Lightning Dustin toinen levy on ensimmäistä eheämpi ja vähemmän rosoinen kokonaisuus. Olen

aikasemmin tällä samalla palstalla palvonut Emily Webberin uskomatonta ääntä, joten ei siitä

sen enempää. Otin hiljaisen balladain sijaan vähän rivakamman biisin levyltä: The Times.

2. Pearl Jam: Backspacer. Kuten Tommikin olen Pearl Jam -fani. En siis voi antaa tässä kovinkaan

objektiivista mielipidettä bändin uusimasta levystä. Se on varsin erilainen verrattuna edelliseen ja tuntui jopa

pienoiselta pettymykseltä ensimmäisellä kuuntelulla, mutta muutan kerran kuunneltua olin

myyty. Otin esimerkiksi levyltä vähän ripeämpää: Johnny Guitar.

1. Grizzly Bear: Veckatimest. Tämä Amerikkalainen vaihtoehtorockia soittava bändi on jo jonkin

aikaa kuulunut suosikkeihini ja heidän uusin levynsä on huikea kokonaisuus. I live with you on

komea teos, joka etenee nytkähdellen, aijoittain muistuttaen Michael Nymanin elokuvamusiikkia.

Valitettavasti joudun tämänlin tarjoilemaan Youtuben välityksellä:

Loput viisut löytyy Spotifystä. Jos kaipaat omaa Spotify kutsua. lähetä minulle pyyntö.

Ameriikan savoa.

Ajattelin jatkaa siitä mihin jäin viime vuonna. Viime vuoden viimeinen ostamani levy (kyllä on olemassa vielä ihmisiä jotka ostavat musiikkia tallennettuna kolmiulotteiseen kappaleeseen) oli Tom Petty & the Heartbreakersin hieno Live Anthology. Se on neljän CD:n mittainen läpileikkaus tuosta loistavasta livebändistä. Kuulin ja näin bändin esiintyvän televisiossa Live Aid -tapahtumassa 1985. En tiennyt mitään koko yhtyeestä ennen sitä, mutta se jäi kaihertamaan sen verran, että ostin pari levyä. Kun herrat olivat Dylanin lämmittelijänä Helsingissä 1988, kävin katsomassa. Silloin ymmärsin miten kova livebändi on kyseessä. Tosin Bob antoi turhan paljon tasoitusta vetämällä aivan ala-arvoisen keikan.

Valitsin klassikoksi hienon kotiseutuylistyksen. Se on sukua muutamille muille rocklauluille, joissa ylistetään Yhdysvaltojen eteläisiä seutuja. Mutta Tom Petty:lle ominaiseen tapaan hän kertoo se ilman turhaa kukkoilua.

Toisen kerran näin Tom Pettyn ja sydäntenmurskaajat hienon Wildflowers levyn jälkeisellä kiertueella. Sekä keikka että keikkapaikka olivat silloin aivan mahtavat.

Ai niin, oli minulla toinenkin syy valita TP seuraksi klassikoksi, mutta ehkäpä arvaattekin sen.

Muut murrenäytteet Löytyy täältä.