O'Children

Tänään olen useaan otteeseen huomannut perheeni parissa vajonneeni omiin ajatuksiini. Joka päivä huominen ei tunnu yhtä mukavalta ja valoisalta. Kiitän siitä aseita.



Iloisempia lauluja on klikkausten päässä täällä.

Autius armas

Olen pitkään haaveillut matkasta halki Yhdysvaltojen. Erityisesti haluan kulkea läpi ne aukeat paikat, jollaisilla on tärkeä rooli road-elokuvissa. Haluan tuntea jälleen tyhjyyden kauneuden, piiloutua monumentaaliseen maisemaan. Amerikan aroille sijoittuvaan rainaani tarvitaan tietysti musiikki. Sillä tosiasia on, että autoilu on hauskempaa kun jotain kuunneltavaa. Tämä soundtrack tulee koostumaan pelkästään amerikkalisesta musiikista. Dinosaur jr. on sellaista musiikkia, jota voisi automatkalla kuunnella. Etenkin Said the People on hyvin elokuvallinen. Se sopisi mainiosti johonkin elokuvaan, joka päättyy sopivan alakuloisesti. Se sopii myös tämän uutisviikon tunnelmiin minusta paremmin kuin hyvin.



Muita elämän ääniraidan pätkiä voi keräillä täältä.

Back in the P.R.C.

Tommi kirjoitti niin komean jutun tälle sunnutaille, että lähes muutin mieltäni oman klassikon suhteen. Ehkä vastaan Tommille joku toinen kerta. Ja toisaalta hyvään asiakaspalveluun kuuluu raskasmielisyyden välttäminen.
Eilen illalla sain päähäni soitella The Beatlesin White Album:ia. Minusta se on ehdottomasti parhain The Beatles julkaisu. Olen aikaisemminkin tunnustanut etten ole mikään yltiöpäinen Beatles-fani, mutta ymmärrän heidän asemansa rockin historiassa. Back in the USSR on mielestäni mitä sopivin klassikko tälle sunnuntaille. Se on hieno pastissi Beach Boysien hiteistä, joka saa suun venymään virneeseen. Saisikohan sen sainoitettua uusiksi: "Those Shichuan girls really knock me out, they leave the west behind, and Beijing girls make me sing and shout" hmmm. No, ehkä.




Muita sunnuntaipastisseja voi nauttia täältä.

Elokuvaa ja musiikkia sotaa vastaan

In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread / soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.

Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten  käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.

Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.

Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.

Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).



Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.

Jouluhissimusiikin selätys

Kävin eilen Hong Kongissa asioilla. Tämä oli pienoinen virhe, sillä joulukausi on käynnistynyt. Joka paikassa joulukoristeita ja ihmisiä vielä useammassa. Ostosparatiisessa raikaa jouluhissimusiikki ja kaupat pursuaa roinaa. Onneksi Manner-Kiinan puolella Jouluhömppä ei ole vielä kovinkaan suurta, mutta minusta näyttää, että vaurastuva keskiluokka ja rikkaat haluavat kopioda joulun piirteitä, ainakin lahjojen oston jos ei muuta. Monille keskiluokkaisille kiinalaisille amerikkalainen unelma on aivan yhtä tavoittelemisen arvoinen kuin amerikkalaisille itselleenkin. Kiinalaisille kelpaa kulutusjuhla lähes millä verukkeella hyvänsä. 

Minulle iski ihmispaljoudessa joulunalusahdistus vaikkei loskaa ja rapaa ollut mailla eikä halmeilla. Tähän tunnelmaan sopii hölkkäklassikko Chuck Berryn tapaan. Se auttaa ajattelemaan, että parasta tänäkin jouluna on olla oman perheen kanssa.

Muita ostoshölkkäahdistuksen selättäviä klassikoita voi selailla täällä.

Kukä sä oot? Keitä me ollaan?

Onpas hauskaa, mielenkiintoista ja oivallista: minäkin valitsin Black Sabbathia - tai Synkkää Arkipyhää, kuten Aku Ankassa kauniisti nimi suomennetaan. Menen polulle, jonka varrella on hieman oudompia sapattiviisuja. Niiden outoudessa on yllätyksellistä kiehtovuutta.



Muuta outoa ja kiehtovaa klassikkomateriaalia löytyy täältä.

Sapattiklassikko

Black Sabbath on pitkästä aikaa soinut työkuulokkeissani. Siksi päätin, että tänä viikonloppuna sapatti saa jatkua sunnuntaille saakka. It's alright on bändin popahtavampaa, hipahtavampaa materiaalia. Ajattelin, että sunnuntaina on hyvä ottaa kevyesti. Tämä sopii tämän hetkisiin tunnelmiini ihan hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikesta huolimatta.

Muista keveistä klassikoista voi nauttia täällä. 

Työmiehen lauantai

Olen tainnut aikasemminkin mainita, että työantajani mielestä yhtenä lauantaina kuussa on hyvä tehdä töitä. Nämä lauantait ovat tylsiä. Selvästi kenelläkään ei ole motivaatiota tehdä töitä. Suurin osa tulee paikalle, koska on pakko. Frank Zappa sai minut eilen viihtymään töissä ihan kohtuullisesti. Sen takia Zappaa kannattaa soittaa sunnuntainakin.



Muita työmiesten parhaita löytyy täältä.

Vieras vieraalla maalla

Jatkan viime sunnutain teemaa; kotimatkaa odotellessa. Pyöräilin viime sunnuntaina lahden reunaa, johon Shenzhen rajoittuu etelässä. Lahden rantaa on jätetty puistovyöhyke johon kuuluu myös mangrovemetsän rippeet. Sinne oli päättänyt pyöräillä, koska oli harvinaisen kirkas ilma. Auriko paistoi täydeltä terältä ja minä valuin hikeä. Siinä pyöräilessäni ja ulkoilevia kiinalaisia väistellessä kuuntelin musiikkia 70-luvun soittolistalta, jonka olen Spotifyhin kokoillut. Kun huomasin kuuntelevani Leon Russelin Stranger in a strange land -biisiä, hymyilin. Laulu kertoi minusta juuri sillä hetkellä. Olen muukalainen oudossa maassa. Leon tuskin lauloi minusta, mutta se ei haittaa. Onhan minulla enää pari viikkoa jäljellä ennen kotimatkaa.



Muita outoja sunnuntain muukalaisia voi kuulla täältä.

Henkistä eksymistä

Yön pimeinä hetkinä herätessä pienetkin asiat muuttuvat valtaviksi vuoriksi. Vuoren ylittäminen unenpöppöröisenä tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin aivot eivät luovuta vaan sitä huomaa olevansa täysin hereillä ja pohtivansa tätä ongelmaa, josta ei ole poispääsyä. Lopulta uni armahtaa ja aamulla saa herätä väsyneenä todetakseen, että kyllä kaikki järjestyy. Asioilla on tapana järjestyä.
Viime aikoina Blind Faithin loistava Can't find my way home on tuntunut mukavalta kuunneltavalta. Se kuullostaa mukavalta näin sunnuntai-aamunakin. Ulkona on harvinaisen kirkas päivä. Taidan lähteä pyöräilemään, kotimatkaa odotellessa.

Studioversio:



Liveversio, jossa varsinkin Ginger Baker näyttää miksi hän yksi maailman parhaista rumpaleista:



Muita sunnuntain henkisiä tienviittooja voi etsiä täältä.

Narreja ja pelureita

Tapio Suomisen ensimmäisen pitkän elokuvan pääosassa oli hänen veljensä Markku Suominen. Narrien illat (1970) kuvaa lempeästi satirisoiden Markku Salmisen ja hänen Finlandia-orkesterinsa sekoilevaa arkea ja matkustelua keikkapaikalta toiselle. Elokuvasta ei tässä sen enempää. Halukkaat voivat lukea siitä kirjoittamani esittelyn täältä. No, jos kuitenkin sen verran, että elokuvassa on hienoja lauluja - kuinkas muuten. Yksi niistä on Suomisen säveltämä ja Nacke Johanssonin sovittama "Peluri". Narrien illoista julkaistiin myös komea soundtrack.



Muita narrimaisuuksia koet tätä kautta.

Avohoito-blues

Perjantaiaamuna iski eksistentiaalinen kriisi. Onneksi vain lievä. Tarpeeksi vahva kuitenkin, että olin töissä huonolla tuulella. Onneksi kriisiin löytyi Suomen Musiikkiterapialiiton suosittama ratkaisu: blues. Tähän lääkkeeseen päädyin kahdesta syystä:
1. Eräs tuttavani oli edellisenä päivänä kuunnellut Spotify:sta BLUUS soittolistaani ja kommentoinut puuttuvasta bändistä. Joten perjantai olisi sopiva päivä korjata virhe.
2. Olin pari päivää aiemmin muistanut vanhan totuuden, että surullinen musiikki piristää. Blues on varmaan syntynyt lohduttamaan, ei masentamaan lisää.

Niinpä rohkeasti aloitin terapiasessioni: kuulokkeet korville ja Spotify puhisemaan. Kuuntelin koko päivän pelkkää bluesia. Illan tullen kun Muddy Waters nykäisi ensimmäiset "I'm a man!" karjaisut, olin täysillä mukana. Lääke tehosi nopeasti ja tehokkaasti ilman mainittavia sivuvaikutuksia, lievää jalan tahtipoljentoa lukuunottamatta.

Tähän lopuksi Blues cures Oyj: lääketehtaan mainos:

R. L. Burnsiden Rollin' & Tumblin' on oiva hoitokeino lievään masennukseen, aivokääpään ja aamu-unisuuteen. Taudin pitkittyessä on syytä kääntyä ammattimuusikon puoleen.



Muita Sunnuntaisärkylääkkeitä löytyy täältä.

Ja tästä löytyy lääkkeet pitkäaikaiseen hoitoon:

Salakapakka

Taideteollisessa Korkeakoulussa (opiskeluaikoinani tunnettiin Taikkina, sitä ennen Atskina) oli ja on kai vieläkin instituutio nimeltä Kipsari. Viimeksi käydessäni se oli siistiytynyt kahvilaksi, mutta opiskellessani se oli vielä oikea salakapakka. Virallisesti tila (Pienehkö nurkka Arabian kellarisokkeloissa, pari pientä likaista ikkunaa katon rajassa) kuului oppilaskunnalle. Oppilaskunta jakoi halukkaille pitovuoroja. Viikon tai kahden pituisella vuorolla sitten ansaittiin rahaa myymällä ruokaa, kahvia, pullaa ja kaljaa. Tuotot jäivät kokonaan opiskelijalle, lukuunottamatta oppilaskunnalle maksettua vuoromaksua. Saimme ystävieni kanssa toisen tai kolmannen vuoden keväällä kahden viikon Kipsarivuoron. Niinpä raadoimme 10-12 tuntisia leipoen, ruokaa laittaen, kahvi ja kaljaa myyden. Jokaisen illan jälkeen ystäväni Esko laittoi Pink Floydin Wish You Were Here:n soimaan. Oli hienoa umpiuupuneena siivoilla ja kuulla David Gilmourin loistavaa soittoa. Toisen viikon viimeisen illan loputtua taisimme kaikki maikoilla väsyneinä, mutta onnellisina  tämän tahdissa Kipsarin pöydillä. Taskussa tuotot, jotka opiskelijabudjetissa oli muistaakseni ihan tuntuvat. Ja päässä ajatus, siitä ettei ikinä enää erehtyisi pitämään Kipsaria.

Wish You Were Here on myös ikävän karkoituslaulu. Ja siksi se soi tänä sunnuntaina. On koti-ikävä ja vielä useampi viikko ennenkuin pääsen kotiin perheen luo.



Tässä versio jonka pitäisi toimia siellä missä minä en ole:



Muuta salakapakkameininkiä voi aistia täällä.

Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.

Juudas

Pääsiäismusiikiksi Judas Priest on sopiva valinta. Mutta jos unohdamme ajankohdan, niin orkesterin "Drean Deceiver" on mainio valinta siksikin, että se saattaa yllättää progressiivisuudellaan. Judas Priestin toinen albumi, Sad Wings of Destiny (1976), on orkesterin ainoa erinomainen kokonaisuus. Ja lohkaisuna "Dream Deceiver" osoittaa, että Rob Halford osaa laulaa ja K.K. Downing soittaa komean, maalailevan kitarasoolon.



Muuta juudasmeininkiä on täällä.

Ennen olin rautaa minäkin

Laulut toistuvat, muodostavat arjen rytmejä. Samoin arki pakottaa kuuntelemaan lauluja jonkinlaisissa intervalleissa. Yksi sopii tähän, toinen tuohon, mutta tämä sopii juuri nyt. Sir Bobin pojan Wallflowersin "Used to Be Lucky" on melankolinen, lempeän itsesäälin leikkaama vaikerrus, joka on samaan aikaan kaunis kuin sunnuntainen aurinko. "I used to be lucky, 'till I spent some time with me..."

"Used to Be Lucky" löytyy erinomaiselta hyväntekevisyyskokoelmalta No Boundaries: A Benefit for the Kosovar Refugees (1999). Laulu löytyy myös Wallflowersin hienon Bringing Down the Horse -albumin (1996) japsipainoksesta.



Jos haluat lisää klassista vaikerrusta, mene tänne.

Rakkaalleni

Olen toivoton romantikko. The Mama's and Papa's:in Dream a little dream saa silmäni kostumaan ja sydämeni lämpiämään. Etenkin nyt, kun olen kaukana rakkaastani saa tämä pieni hassu laulu minut unelmoimaan. Jalat irtoaa maasta ja leijailen rakkaani syliin. Kiitos Mama Cass.



Muita toivottoman romattikon parhaita sunnuntaiunia voi uneksia täällä.

Hyvät Tanjat

Ostin vuosia sitten jonkun musiikkilehden (varmaankin Mojo), jonka välistä tupsahti CD-levyllinen Neil Young covereita. Lehdessä oli juttu Niilosta, siksi olin sen ostanut. Levyllä oli muun muassa The be good Tanyasin loistava tulkinta For the Turnstiles biisistä. Se tuli mieleeni viime viikolla. Sen innoittamana ajattelin katsoa, josko Spotifystä (tuosta työpäivieni ilosta) löytyisi lisää hyvä Tanjoja. Löytyihän sieltä. Sen verran hyvältä bändin omatkin laulut kuullostivat, että ajattelin sovittaa tämän bändin sunnuntaille.



Muita kääntöportteja pyörittäviä klassikoita voi kuulla täällä.

Some old sad bastard music

Olen kadottanut High Fidelityni. Ikävää. Stephen Frearsin elokuvaa olen tavannut katsoa sieltä täältä silloin tällöin. Oikeastaan olen varsin harmissani. Ei se mikään mestariteos ole, mutta sen keskuspaikka, Robin levykauppa, kuitenkin on yhdenlainen mestariteos. Ainakin siellä käydään hauskoja keskusteluja. Elokuvan parhaat kohtaukset on kuvattu tuossa snobbailijoiden pyörittämässä levykaupassa. Siis hän, joka on lainannut dvd:ni, palauttakoon sen heti.



Tämä blogi sai joskus alkunsa High Fidelityn Robin tekemistä top 5 -listoista. Elokuvan ja Robin listojen keskeinen laulu on Marvin Gayen siirappimaisesti valuva ”Let’s Get it On”. Pakko kai ostaa uusi dvd.



Muita todellisia klassikkojen klassikkoja on täällä.

No Stairway

Olen tällä viikolla opetellut rämpyttämään ukulelellani Led Zeppelinin Stairway to heaven:iä. Se on niitä biisejä joita jokaisen itseään kunnioittavan sunnuntairämpyttelijän tulee osata. Tätä voin sitten tapailla, kun käyn kuolaamassa seuraavaa ukuleleäni. Tai siis... no, ensin pitää tarkistaa liikkeen ohjeistus:



Nuorena miehenä Stairway oli ehdottomasti yksi parhaista Zeppeliinin biiseistä. Sitä kuunnellessa tuli aina haikailtua, että osaisipa soittaa noin hienosti. Teinin itsekriiittisyys esti opettelemasta. Vanhemmiten alkaa ymmärtää miten turhaa on murehtia muutamasta päin seiniä soitetusta soinnusta.
Nykyään Rain song kuullostaa paremmalta, kuin nuorena. Se taisi olla liian rauhallinen nuorelle malttamattomalle korvalle. Tänään viipyilevä, kiireetön soitto on nautinto. Sen ilmavuus ja kaihoisa tunnelma sopii mainiosti sunnuntaille. Se toimii  samalla logiikalla kun Stairway: Aloitetaan pienestä ja keveästä tunnelmasta ja jatketaan rehdillä rytinällä.



Muita soitinkauppiaan painajaisia voi tapailla täällä.