Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.

I hope I die before I get old -my generation

Otsikko on lainaus The Who:n My generation laulusta. Se on yksi rockmuusikon eläkerahaston perusperiaatteista. Nuorena kuoleminen on osa myyttiä, jolla varmistetaan levymyynti. Eilen Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana ja saavuttanee legendaarisen maineen. Kaikki viimeisimmätkin raakkumiset tuotetaan ja pistetään myyntiin. Surullista ajatella, että Amy:n komea ääni on vaiennut. Lukiessani uutista huomasin, että hän kuoli 27-vuotiaana. Muistin, että moni muukin muusikko on menehtynyt tuossa iässä. Kokosin top-5 Amyn muistolle näistä 27-vuotiaiden vainajien biiseistä.

Keveät mullat, Amy.

Kurt Cobain (1967-1994): Where did you sleep last night
Janis Joplin (1943-1970): Get it While you can
Jim Morrison (1943-1971): You're lost little girl
Brian Jones (1942-1969): Under my thumb
Jimi Hendrix (1942-1969): Little Wing

Listan voi kuunnella Spotify:stä.

Kiiltoa

Vastapainona Tommin valitsemalle loistavalle 80-lukulaisen positiiviselle biisille asetan tähän kuunneltavaksi 90-luvun amerikkalaista vaihtoehtoista murjottelua. Kirkwoodin veljesten bändi Meat Puppets on itseasiassa jo aloittanut 80-luvun alussa, mutta saavuttivat suurimman kuuluisuuden vasta esiinnyttyään Nirvanan vieraina MTV:n Unplugged-ohjelmassa. Silloin minäkin bändistä kiinnostuin. En osaa sanoa tarkalleen mikä tässä porukassa viehättää, mutta jotenkin mukavan kotikutoista meinikiä. Bändin nimi tosin on aika kaamea, mutta ei annetan sen häiritä.

Muut sunnutaikudelmat löytyy täältä.

Helmikuun tähtiä

Eilen kokatessa laitoin soimaan pitkästä aikaa Foo Fightersia. Kun siinä ruokaa laittaessa soittimesta soljui aakkosjärjestyksiä loistavia biisejä toisen perään ajattelin (jälleen kerran), että Dave Grohl on aivan armoitettu biisinikkari. Hänellä on kyky kirjoittaa klassisia pop-biisejä. Ne ovat sellaisia muutaman minuutin mestariteoksia, joissa tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta valtaisaan raivoon. Vaikka ne ovatkin soitettu reilulla otteella, ovat ne minusta saman pop-musiikin jatkumoa kuin The Beatles tai vaikka ELO. Biisi February Stars on nimensä puolesta sopiva Helmikuun viimeiselle sunnuntaille.

Ja lopuksi triviapläjäys: Grohl soitti aikaisemmin rumpuja bändissä nimeltä Nirvana.

Muut tähtihetket löytyvät täältä.