Double Trouble

Viimeksi autoillessamme sai poikani valita ensimmäisen matkalla kuunneltavan levyn. Ainoa ohjeistus oli, ettei AC/DC:tä tai ELO:a sovi soittaa tällä kertaa (poikani suuria suosikkeja). Poika yllätti ja valitsi The Beatles:in Valkoisen tuplan. Sitä kuunnellessa ja Etelä Suomessa autoillessa tuli taas kerran todettua miten hieno tuplalevy on kyseessä. Valkoisesta tuplasta innoittuneena aloin mielessäni koota tupla-albumien top5:sta. Jätän tällä kertaa Livet pois, vaikka tuplalevyistä suurin osa lienee nimenomaan livetaltiointeja. Valitsin vitoseni albumeista, jotka ilmestyivät ennen CD:n markkinoille tuloa. CD:n pitempi kesto muutti mielestäni tupla-albumin merkitystä ja muotoa.
Tuplalevyt ovat monesti olleet bändien suuruudenhulluuden ilmentymiä. Kun maapallo alkaa käydä liian pieneksi rock-kukkojen tallattavaksi, on usein koittanut aika hautautua studioon oksentamaan koko elämän tuska ja ahdistus kokonaisuudeksi, joka ei mahdu yhdelle albumille. Monesti nämä kaksoislevyt ovat konseptialbumeita, joiden neljälle sivulle on tallentunut yksi tarina tai yhden teeman ympärille kietoutuneet laulut. Mutta toisaalta se ei ole välttämätöntä, kuten valkoinen tupla osoittaa.

The Clash:in London Calling oli aikoinaan todella tajunnan räjäyttävä kokemus. Vaikka nuorempana en kaikista biiseistä niin piitannutkaan, on se ajan myötä vain parantunut kokonaisuus. Siinä sekoittuu monet tyylit ja komeat poliittisesti kantaaottavat sanat. Vaikken silloin sanoista paljoa ymmärtänytkään...

Genesis:ksen Lamb lies down on Broadway:tä kuolasin useampia vuosia levykaupan hyllyssä. 110 markan (muistaakseni) hinta oli pitkään ylittämätön kynnys. Lopulta kukkaroni keveni ja saatoin nauttia tästä proge-helmestä.

Valkoinen Tupla on minusta ehdottomasti paras The Beatles levytys. Se on aikamoinen sekamelska kaikenlaista tavaraa pateettisesta While my guitar gently weeps biisistä lievään pastissi-irvailevaan Back in the USSR:n kautta aina räkäiseen rämeseen à la Helter Skelter. Mutta jollakin kummallisella anarkistisella tavalla kokonaisuus pysyy kasassa.

Pink Floyd on niitä bändejä joita ei koskaan turha vaatimattomuus vaivannut. The Wall on klassikko kaikella mittapuulla. Tarina, joka kertoo rock-tähden vieraantumisesta on täynnä elämän tuskaa ja angstia. Biisit on mahtipontisia itsesäälissä rypemisiä. Muistan käyneeni useita kymmeniä kertoja musiikkikirjastossa kuuntelemassa levyä ennenkuin ostin sen. Sen jälkeen soitin levyt puhki.

The Who:n Quadrophenia on minulle vasta myöhemmin avatunut. Aloitin The Who:n diggailun Tommy:stä mutta vuosia myöhemmin oivalsin Quadrophenian hienouden. Sen monisyinen ja koskettava tarina nuoren miehen kasvukivuista on kaunis, rosoinen, paikoinen humoristinen ja koskettava. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa miten vaikeaa levyn teko Pete Townshendin mukaan oli.


5. The Clash: London Calling (1979)
4. Genesis: Lamb lies down on Broadway (1974)
3. The Beatles: The Beatles (1968)
2. Pink Floyd: The Wall (1978)
1. The Who: Quadrophenia (1973)

Who am I

Olen lukenut Pete Townshendin muistelmateosta Who am I. Se on varsin suorasukaista tekstiä (Pete tunnustaa muun muassa, että Mick Jagger on ainoa mies jota hän olisi voinut panna). Kirjaa lukiessa tulee tietysti tarve kuulla lauluja, joiden tekemisestä luen. Siinäpä perustelut tälle sunnuntaiklassikolle. Lisäksi Naked eye on ollut pitkään yksi The Who suosikeistani.

Postikortti

Lensin eilen Suomesta takaisin Kiinaan. Podin koti-ikävää jo pari päivää ennen lentoa. Tätä koti-ikävää helpottaa tänään John Entwistle:n kirjoittama (ja suurimmaksi osaksi soittama) laulu Postcard. Johnin laulut erottuvat muista The Who:n lauluista eniten sanoitusten ansioista. John kirjoittaa varsin suorasanaisesti ja kuivan sarkastisesti, kun taas Pete Townshend:in sanoitukset ovat huomattavasti monimutkaisempia (jos ei lasketa ihan alkupään tuotantoa à la Mary Anne with the Shaky Hand). Postcard lohduttaa, koska se kertoo kiertue-elämän iloista ja suruista:


"There's kangaroos and we're bad news in Australia
Thrown off the plane for drinking beer
So long on the plane it drove us insane
So long on the plane

Hope you're well at home,
Next week I'll try to phone
Not very long to go
I'll tell you when I'm coming home as soon as I know"
-John Entwistle


Jos idea ei vielä auennut täysin kaikille kuuntelijoille, Pete kirjoitti levyn kanteen seuraavanlaisen selvennyksen:


"'Postcard is a John Entwistle song about touring on the road. He describes in luscious detail the joys and delights of such romantic venues as Australia (pause to fight off temporary attack of nausea), America (pause to count the money) and, of course, that country of the mysterious and doubting customs official, Germany (pause, whether they like it or not, for 'God Save The Queen'). Listen out for the field sound effects ACTUALLY RECORDED IN THE COUNTRIES WE TOURED. 'Postcard' was originally recorded in my house for a maxi single. They were EP's that only cost as much as a single. Ours unfortunately never got released. I engineered this one with one hand on the controls and the other on the guitar. That's why I only play one chord throughout the whole song."


Palatakseni tuohon koti-ikävään, josta mainitisin aiemmin: Olen tässä matkaillessa huomannut, että rock-muusikoiden maailmankiertely on (ainakin laulujen sanoitusten mukaan) yhtä koti-ikävän karkoitusyritystä, aivan kuten minunkin matkailu. Kuuntelen tätäkin biisinä eräänläisena vertaistukena. Tämä kummasti auttaa kestämään sinne seuraavaan puheluun saakka.





Vertaistukea Sunnuntaiklassikon puutteeseen voi saada täältä.

I hope I die before I get old -my generation

Otsikko on lainaus The Who:n My generation laulusta. Se on yksi rockmuusikon eläkerahaston perusperiaatteista. Nuorena kuoleminen on osa myyttiä, jolla varmistetaan levymyynti. Eilen Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana ja saavuttanee legendaarisen maineen. Kaikki viimeisimmätkin raakkumiset tuotetaan ja pistetään myyntiin. Surullista ajatella, että Amy:n komea ääni on vaiennut. Lukiessani uutista huomasin, että hän kuoli 27-vuotiaana. Muistin, että moni muukin muusikko on menehtynyt tuossa iässä. Kokosin top-5 Amyn muistolle näistä 27-vuotiaiden vainajien biiseistä.

Keveät mullat, Amy.

Kurt Cobain (1967-1994): Where did you sleep last night
Janis Joplin (1943-1970): Get it While you can
Jim Morrison (1943-1971): You're lost little girl
Brian Jones (1942-1969): Under my thumb
Jimi Hendrix (1942-1969): Little Wing

Listan voi kuunnella Spotify:stä.

Palikkakasa

Ajattelin jatkaa rocktyöläisten luokittelua. Basisteista on luontevaa siirtyä rytmimusiikin ytimeen, rumpaleihin. Rumpalit usein jäävät taka-alalle, koska heidän instrumenttinsä on sijoitettu laulajan, basistin ja kitaristin taakse. Samoilla seuduilla elelee joskus myös kosketinsoittaja, mutta muuten kyseinen muusikko hoitaa tonttiaan varsin omissa oloissaan. Parhaimmillaan rumpalit ovat uskomattomia persoonallisia virtuooseja ja pahimmillaan surkeita komppikoneita ja sitten on Don Henley.

Keith Moon on yksi uskomattomimmista rockrumpaleista tähän mennessä. Hän oli Legendaarinen sekoilija ja mieletön kannuttelija. Jossakin haastattelussa Keith kuvasi itseään "parhaaksi Keith Moon-tyyliseksi rumpaliksi". Ja kun kuuntelee The Whon soittoa on ihmeellistä, että bändin musiikki pysyy rytmimusiikin määritelmän sisällä, sillä rytmiryhmä koostuu kahdesta sooloartistista: Basisiti John Entwistle ei komppaa vaan soittaa bassoa, kuin olisi soolokitaristi ja Moon taasen soittaa katkeamatonta fillien sarjaa.

Phil Collins on oikeasti mainio rumpali. Vaikka soolourallaan lauluun keskittynyt ja kaikenlaista siirappisotkua Phil onkin tehnyt, on hänen rumpujen soitto vieläkin jotakin joka saa minut hyvälle tuulelle. Hänellä on tatsi ja taimaus, jonka tunnistaa vaikkei tietäisi kuka siellä rumpuja kolisuttelee. Valitsin tähän Genesis yhtyeen konserttien ehdottoman kohokohdan: Collinsin ja Genesiksen Keikkarumpalin Chester Thomsonin rumpusduetton.

Led Zeppelin oli neljän taitavan muusikon kokoonpano. Tietysti Jimmy Page (kitara) ja Robert Plant (laulu) olivat etualalla, mutta toisaalta ilman John "Bonzo" Bonhamia yhtyeen soitanta ei olisi samanlaista. Bonhamilla oli uskomaton kyky saada komppi ilmavasti ja raskaasti rullaamaan. Bonham koki myös samanlaisen kohtalon Moonin kanssa. Molemmat menehtyivät rock-muusikon ammattitautiin: omaan oksennukseen.

Nuoremman polven rumpaleihin kuuluu Stewart Copeland, jolla on omalaatuisen kulmikas soittotapa. Hänen rytmiikkansa on saanut vaikutteita lähi-idässä vietystä lapsuudesta. The Policen kaltaisessa triossa jokainen tekijä on tärkeä kokonaiseeden kannalta, mutta on vaikea uskoa, että kukaan tavisrumpali olisi istunut Stingin ja Andy Summersin joukkoon.

Viimeisenä on mainittava ensimmäisen superbändin, The Creamin, rumpali Ginger Rogers. Cream oli ensimmäinen superbändi. Kaikki Bändin jäsenet oli keitetty kovissa liemissä ennen tämän kokoonpanon syntyä. Ginger oli jo 50-luvulla noussut Englannin jazz-piireissä kovan kannuttelijan maineeseen. Minusta Creamin soitossa kuuluu hienosti hänen hieno groove.

1. Keith Moon (Who are you)

2. Phil Collins (Dance on a Volcano)

3. John Bonham (Moby Dick)

4. Stewart Copeland (Can't stand losing you)

5. Ginger Rogers (Tales of Brave Ulysses)

Ja täältä voi kuunnella kalvotyöskentelynäytteet.