Double Trouble

Viimeksi autoillessamme sai poikani valita ensimmäisen matkalla kuunneltavan levyn. Ainoa ohjeistus oli, ettei AC/DC:tä tai ELO:a sovi soittaa tällä kertaa (poikani suuria suosikkeja). Poika yllätti ja valitsi The Beatles:in Valkoisen tuplan. Sitä kuunnellessa ja Etelä Suomessa autoillessa tuli taas kerran todettua miten hieno tuplalevy on kyseessä. Valkoisesta tuplasta innoittuneena aloin mielessäni koota tupla-albumien top5:sta. Jätän tällä kertaa Livet pois, vaikka tuplalevyistä suurin osa lienee nimenomaan livetaltiointeja. Valitsin vitoseni albumeista, jotka ilmestyivät ennen CD:n markkinoille tuloa. CD:n pitempi kesto muutti mielestäni tupla-albumin merkitystä ja muotoa.
Tuplalevyt ovat monesti olleet bändien suuruudenhulluuden ilmentymiä. Kun maapallo alkaa käydä liian pieneksi rock-kukkojen tallattavaksi, on usein koittanut aika hautautua studioon oksentamaan koko elämän tuska ja ahdistus kokonaisuudeksi, joka ei mahdu yhdelle albumille. Monesti nämä kaksoislevyt ovat konseptialbumeita, joiden neljälle sivulle on tallentunut yksi tarina tai yhden teeman ympärille kietoutuneet laulut. Mutta toisaalta se ei ole välttämätöntä, kuten valkoinen tupla osoittaa.

The Clash:in London Calling oli aikoinaan todella tajunnan räjäyttävä kokemus. Vaikka nuorempana en kaikista biiseistä niin piitannutkaan, on se ajan myötä vain parantunut kokonaisuus. Siinä sekoittuu monet tyylit ja komeat poliittisesti kantaaottavat sanat. Vaikken silloin sanoista paljoa ymmärtänytkään...

Genesis:ksen Lamb lies down on Broadway:tä kuolasin useampia vuosia levykaupan hyllyssä. 110 markan (muistaakseni) hinta oli pitkään ylittämätön kynnys. Lopulta kukkaroni keveni ja saatoin nauttia tästä proge-helmestä.

Valkoinen Tupla on minusta ehdottomasti paras The Beatles levytys. Se on aikamoinen sekamelska kaikenlaista tavaraa pateettisesta While my guitar gently weeps biisistä lievään pastissi-irvailevaan Back in the USSR:n kautta aina räkäiseen rämeseen à la Helter Skelter. Mutta jollakin kummallisella anarkistisella tavalla kokonaisuus pysyy kasassa.

Pink Floyd on niitä bändejä joita ei koskaan turha vaatimattomuus vaivannut. The Wall on klassikko kaikella mittapuulla. Tarina, joka kertoo rock-tähden vieraantumisesta on täynnä elämän tuskaa ja angstia. Biisit on mahtipontisia itsesäälissä rypemisiä. Muistan käyneeni useita kymmeniä kertoja musiikkikirjastossa kuuntelemassa levyä ennenkuin ostin sen. Sen jälkeen soitin levyt puhki.

The Who:n Quadrophenia on minulle vasta myöhemmin avatunut. Aloitin The Who:n diggailun Tommy:stä mutta vuosia myöhemmin oivalsin Quadrophenian hienouden. Sen monisyinen ja koskettava tarina nuoren miehen kasvukivuista on kaunis, rosoinen, paikoinen humoristinen ja koskettava. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa miten vaikeaa levyn teko Pete Townshendin mukaan oli.


5. The Clash: London Calling (1979)
4. Genesis: Lamb lies down on Broadway (1974)
3. The Beatles: The Beatles (1968)
2. Pink Floyd: The Wall (1978)
1. The Who: Quadrophenia (1973)

Liiallista koskettelua

AC/DC on pikkupoikien klassikko. Sitä on turha yrittää muuksi selittää. Mikään muu orkesteri ei ole yhtä massiivisesti kyennyt tai tohtinut kierrättää laulujensa sanoituksissa seksuaalisia metaforia, jotka eivät enää ole metaforia, vaan kiteytyneitä, suoria majesteettisia väitteitä tai pyyntöjä. "Let’s Get It Up", "Hard as a Rock", "Let Me Put My Love in to You" jne. Kyse on koulupoikahuumorista, jota ei voi ottaa tosissaan – ei esittäjä eikä kuulija. Siinä onkin aaceedeeceen salaisuus, niin, ja tietysti Angnuksen tarkoissa, terävissä riffeissä, jotka ovat kaiken perusta. Mutta… Brian Johnson ei laulajana pärjää Bon Scotille. Siksi klassikkovalintani on "Touch Too Much", joka löytyy orkesterin lajissaan täydellisyyttä hipovalta albumilta Highway to Hell (1979). Ja tämäkin biisi kertoo sitä samaa tarinaa. Oikein komeasti, toki.



Muut klassiset koskettelut löydät täältä.