Olen tällä viikolla kuunnellut Bob Dylan-pastissielokuvan , I'm not there, musiikkia. Siinä on muutama aivan loistava versio Dylanin biisestä. Se on ollut aika hauska tausta bussimatkoilleni täällä vielä varsin minulle omituisessa ympäristössä. Goin' to Acapulcon tunnelmassa on jotakin sydäntäsärkevän surullista, vaikka siinä lauletaanki, että "I'm goin' to have some fun". En tiedä Jim Jamesista mitään, mutta taustalla soittava Calexico on mainio porukka, joka sekoittelee amerikkalaista ja latinomusiikkia hauskalla tavalla.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Linja-autossa on tunnelmaa
Olen tällä viikolla kuunnellut Bob Dylan-pastissielokuvan , I'm not there, musiikkia. Siinä on muutama aivan loistava versio Dylanin biisestä. Se on ollut aika hauska tausta bussimatkoilleni täällä vielä varsin minulle omituisessa ympäristössä. Goin' to Acapulcon tunnelmassa on jotakin sydäntäsärkevän surullista, vaikka siinä lauletaanki, että "I'm goin' to have some fun". En tiedä Jim Jamesista mitään, mutta taustalla soittava Calexico on mainio porukka, joka sekoittelee amerikkalaista ja latinomusiikkia hauskalla tavalla.
lauantai 28. elokuuta 2010
Eels tulee taas.
Neonvalojen tyhjyydestä
Ranskalaisen situationistifilosofi Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan (1967, suom. 2005) mukaan kaikki kokemuksemme ovat kuvavälitteisiä. Emme koe mitään suoraan, vaan aina jonkun meidät kommunikaatiokumppanistamme erottavan ulkopuolisen, kuten median, välittämänä. Niin teemme siis myös blogia kirjoittaessamme ja lukiessamme. Debordin mukaan maailmassa olemistamme ohjaa kuvien välittämä yhteiskuntasuhde, jossa myös me olemme kuvia (lue: esineitä) siinä missä mitkä tahansa kuvat. Spektaakkelin yhteiskunnassa me vieraannumme kuin Marxin teesien työläiset. Meillä ei ole enää muuta todellista kuin spektaakkelia yllä pitävä kuluttaminen. Luokkia ei ole: olemme kaikki kuluttajia, jotka kulutamme meille syötettyjä tarpeita, jotka eivät ole todellisia.
This wonderful world of purchase power.
Edellä lyhyesti ja perin karkeasti referoidun ajatuksen hienoimpia musiikillisia sovelluksia on Manic Street Preachersin “Motorcycle Emptiness”. Se löytyy yhtyeen esikoisalbumista Generation Terrorists (1992), joka, niin kuin nimikin voisi ehdottaa, on joukko kertomuksia siitä, miten meidät pannaan elämään siinä kulutusyhteiskunnan pakottavassa kierrossa, jossa ihmiset voivat epäonnistua, mutta tuotteet eivät. Spektaakkelia vastaan kapinoiva laulu kertoo siitä, mikä on kurjaa ja kauheata, mutta yhtä aikaa jollain maagisella tavalla ihanaa. Siis jos tyhjyys voi olla ihanaa. Sanoituksen ja sävellyksen karuutta ja kauneutta naittava ristiriita on toki kaunis, niin kaunis, että se on kuin spektaakkelin yhteiskunnan kiiltävä, vapautta lupaama kuva, joka tietää itsekin olevansa vale. Ja Manicsit tietävät. Sen verran on levyihin tullut kitkeriä ja kriittisiä sloganeja kirjoitettua. Kuin vakuudeksi siteeraan lopuksi vielä Generation Terrosits -albumin päätössanoja (laulussa ”Condemned to Rock n’ Roll"):
Sterile like a line of piss, motherfucker
Review with avant garde lips, motherfucker
There’s nothing I wanna see
There’s nowhere I wanna go.
Manicsien suhteesta spektaakkelin yhteiskunnan tylyyn näkemykseen olisi paljon muutakin maininnan arvoista: viittauksia, kirjallisuutta, lauluja, mutta ehkä kuitenkin kerron vain sen, että muut kriittiset mutta kauniit äänenpainot löytyvät täältä.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Sunnuntaiaamukahvi
sunnuntai 15. elokuuta 2010
ikävän lievitystä
lauantai 7. elokuuta 2010
The lunatic is in my head
Pearl Jamin kyseisen keikan (London, Hyde Park 26.5.2010) settilista löytyy tästä.
Muut sekopäiset klassikot löytyvät täältä.