In it for the money?

Hyvää sunnuntaita, joka tosiaan on ainakin minulle hyvä. Seuraavat laulut kertovat juuri siitä. Ensin Pink Floyd ja perään Eddie Vedder Johnny Deppin avustamana. Kyllä, luit oikein. Johnny vetää ihan passelin soolonkin.





Muut tämän sunnuntain klassikkovalinnat: klik.

Neonvalojen tyhjyydestä

Ranskalaisen situationistifilosofi Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan (1967, suom. 2005) mukaan kaikki kokemuksemme ovat kuvavälitteisiä. Emme koe mitään suoraan, vaan aina jonkun meidät kommunikaatiokumppanistamme erottavan ulkopuolisen, kuten median, välittämänä. Niin teemme siis myös blogia kirjoittaessamme ja lukiessamme. Debordin mukaan maailmassa olemistamme ohjaa kuvien välittämä yhteiskuntasuhde, jossa myös me olemme kuvia (lue: esineitä) siinä missä mitkä tahansa kuvat. Spektaakkelin yhteiskunnassa me vieraannumme kuin Marxin teesien työläiset. Meillä ei ole enää muuta todellista kuin spektaakkelia yllä pitävä kuluttaminen. Luokkia ei ole: olemme kaikki kuluttajia, jotka kulutamme meille syötettyjä tarpeita, jotka eivät ole todellisia.

This wonderful world of purchase power.

Edellä lyhyesti ja perin karkeasti referoidun ajatuksen hienoimpia musiikillisia sovelluksia on Manic Street Preachersin “Motorcycle Emptiness”. Se löytyy yhtyeen esikoisalbumista Generation Terrorists (1992), joka, niin kuin nimikin voisi ehdottaa, on joukko kertomuksia siitä, miten meidät pannaan elämään siinä kulutusyhteiskunnan pakottavassa kierrossa, jossa ihmiset voivat epäonnistua, mutta tuotteet eivät. Spektaakkelia vastaan kapinoiva laulu kertoo siitä, mikä on kurjaa ja kauheata, mutta yhtä aikaa jollain maagisella tavalla ihanaa. Siis jos tyhjyys voi olla ihanaa. Sanoituksen ja sävellyksen karuutta ja kauneutta naittava ristiriita on toki kaunis, niin kaunis, että se on kuin spektaakkelin yhteiskunnan kiiltävä, vapautta lupaama kuva, joka tietää itsekin olevansa vale. Ja Manicsit tietävät. Sen verran on levyihin tullut kitkeriä ja kriittisiä sloganeja kirjoitettua. Kuin vakuudeksi siteeraan lopuksi vielä Generation Terrosits -albumin päätössanoja (laulussa ”Condemned to Rock n’ Roll"):

Sterile like a line of piss, motherfucker
Review with avant garde lips, motherfucker

There’s nothing I wanna see
There’s nowhere I wanna go.

Manicsien suhteesta spektaakkelin yhteiskunnan tylyyn näkemykseen olisi paljon muutakin maininnan arvoista: viittauksia, kirjallisuutta, lauluja, mutta ehkä kuitenkin kerron vain sen, että muut kriittiset mutta kauniit äänenpainot löytyvät täältä.

Ihailtavaa sanailua

YUP:n Normaalien maihinnousun (1999) päättävä ”Kaikki on hyvin” on paraatiesimerkki Jarkko Martikaisen kynästä.

Martikaisella on missio. Tai ainakin hänellä on ylittämätön kyky tiivistää laulun muotoon suuria totuuksia ihmisten yhteiskunnallisesta arjesta. Tuo yhteiskunta on rahan kiireen yhteiskunta, joka massoittaa ja saa uskomaan helppoheikkeihin ja löysäliisoihin. Se muovaa asukkaansa tekemään hölmöjä tekoja, jotka auttavat teettäjäänsä, mutta eivät tekijää, joka kieppuu jokaisen teon jälkeen tiukemmin hänelle ripustetussa koukussa. Ihminen näyttää lauluissa typerältä tai sitkeältä ja itsepäiseltä. Kummassakaan tapauksessa ei tunnu olevan mahdollisuutta valita, sillä kaikki on eteemme tehty. Pakoonkaan ei ole pääsyä, sillä spektaakkelin yhteiskunnasta et löydä exit-valoa. On vain neonvaloja...

Erilaisten byrokraattisten koneistojen rattaissa pyörivän ihmisen kohtalo, idioottimaisuus ja erilaiset luulot itsestä tai ihmistä pyörittävien ratasten olemuksen teema toistuu eri näkökulmista ainakin seuraavissa YUP:n lauluissa:

Homo sapiens (Homo sapiens, 1994)
Meidän on annettu pudota (Yövieraat, 1996)
Tavaroiden taikamaailma; Hullu planeetta (Outo elämä, 1998)
Normaalien maihinnousu; Varjoleikit; Me viihdytämme teitä; Pohjaton säkki; Kiusauksien iltapäivä; Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
Minä elän vaarallista elämää; Rankat ankat (Lauluja metsästä, 2001)
Lihavia luurankoja (Hajota ja hallitse, 2001)
Joutilas; Voi hyvä luoja mitä nyt; Jos saisin kolme elämää (Leppymättömät, 2003)
Tehdas; Taas myöhässä (Keppijumppaa, 2005).
He olivat vapaat (Vapauden kaupungit, 2008).

Sunnuntain muita julmia totuuksia kahden klikkauksen päässä.


YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)

Itsenäisyyspäivän mahtihanuri

Katsoin pari päivää sitten uudestaan Teemalta tulleen CMX:n konserttitaltioinnin Kosketuksessa. Sen jälkeen äijät puhelivat Aura-albumin (1994) tekemisestä tuottaja Gabi Hakasen kanssa. Aura on komea kokonaisuus. Kommentitkin olivat varsin yleviä. Eivät suotta. Saman voi sanoa monesta muustakin bändin tallenteesta. Ehkä Discopolis (1996) ei ole levynä parhaasta päästä, mutta laulu "Vallat ja väet" on. Siksi täksi itsenäisyyspäivämme sunnuntaiksi valintani osuu siihen. Ja onpa siinä myös erittäin mallikas video. Pirun hieno, sanoisin, jos osuvasti sanoisin.

CMX on haaste, Cloaca Maxima. Ei se kuitenkaan vaikea ole, vaikka usein niin olen kuullut väitettävän. (Itsenäisyys on paljon haastavampi juttu.) Kenties kannattaisi kääntää katse toisinpäin: ehkä olemme tottuneet - tai meidät on turrutettu - yksinkertaiseen ja yksinkertaistavaan listahuttuun, joka ei anna ajattelemiselle aihetta. (Ehkä perinteinen ajatus itsenäisyydestä luottaa myös "listahuttuun" ja tyhjiin sloganeihin.) Enkä toki syytä lovexeja, protoneja, teleksejä ja mitä niitä nyt on. Ongelma on totunnaisuudessa, jonka kohottaminen hyveeksi pakottaa meidät kaikki siihen samaan viemäriin, siihen samaan "suureen persereikään", Cloaca Maximaan, jonka loppupäässä jokaisesta on jauhettu esiin samuus, joka on yhtä kuin ei mitään. Cloaca Maximan merkitys vain on silloin vastakkaista CMX:lle.

CMX-noviisi (jos sellaista edes on olemassa) saa kattavan kuvan orkesterin toimista kahdesta kolmen cd:n kokoelmasta: Cloaca Maxima (1997) ja Cloaca Maxima II (2004). Tänä syksynä on julkistu myös A.W. Yrjänän päiväirja vuosilta 1995-2008 sekä Encyclopedia Idiotica, noin 700-sivuinen kooste orkesterin www-sivujen Kysy-palstasta. Mukaan on mahtunut ainakin pari minunkin kysymystäni.

Muita viemäriin solahtavia itsenäisyyspäivän klassikoita löydät täältä.

The Wall

Berliinin muurin murtumisesta, hajottamisesta, kaatamisesta, katoamisesta on kaksikymmentä vuotta. Vaikka tapahtumaa ei muistaisi, tiedolta ei ole voinut välttyä. Televisio on jälleen toiminut muistiproteesina, joka kertoo, mikä on muistamisen arvioista - tai paremminkin sen, mikä yhdenlaisen historiankirjoituksen mukaan pitäisi muistaa.

Tapahtumaan liittyvää viiden laulun listausta miettiessäni olen sivuuttanut Pink Floydin. The Wall olisi tietenkin kokonaisuutena odotuksenmukainen valinta, mutta siksi myös tylsä. Asioihin on aina monta vaihtoehtoista näkökulmaa. Minä olen nyt valinnut levyhyllystäni niitä viisi.

Rockin' in the free worldin kaikuessa itäiseltä puolelta tilannetta tarkkaileva toteaa: I'm gonna break my rusty cage and run. Samassa hän miettii, ajattelenkohan noin vielä vuosikymmenten kuluttua, kun olen saanut harhailla markkinatalouden kultaisilla kaduilla. Mutta olipa miten hyvänsä, niin koska valloittamisen vauhtiin on päästy, kokemisen ja näkemisen nälkä kasvaa: First we take Manhattan and then we take Berlin. Koska kaikki tuntuu olevan mahdollista, ajan henki vyöryy ylitse, junttaa kuin moukari niin, että tulee tunne, kuinka Times like these you learn to live again. Vanha jää taakse ja ajatukset harhailevat missä lie. Adieu sweet bahnhof my train of thoughts is leaving. Kaiken keskellä ajatukset kulkevat omia, pilviin punottuja, alati muuttuvia raiteitaan eikä kukaan tiedä, missä olemme nyt, missä olimme silloin.

Lista on viimeistä laulua lukuunottamatta kuultavissa Spotify-tunnuksin tästä. Koska Nitsin sävellystä ei löydy Spotifysta heidän itsensä esittämänä, liitän sen tähän videona.

Ihme

Syntymä on ihmeellinen asia, jonka ihmeellisyyden toteaminen on klisee. Mutta silti se on ihmeellisin asia. Eino Leinon päivänä olin kokemassa tuota ihmettä toistamiseen. Poikani huusi tullessaan kuin hän olisi vastustellut. Niin meillä tuossa vaiheessa taitaa olla tapana. Ensin olemme hiljaa muutamia kuukausia ja sitten, kun saamme mahdollisuuden, kun näemme valon, me huudamme kuin huuto olisi viimeisemme. Emmekä voi tietää, vaikka niin olisi. Joku merkki on jätettävä maailmaan, tai miksi tätä paikkaa sitten kutsutaankaan.

Toisen poikani syntymä synnytti ihmettä seuranneen päivän hetkinä mieleni kovalevyyn katkelmia sävelmistä, joissa ei taideta kovinkaan usein syntyä, mutta samalla portilla kyllä ollaan. Yhdessä yritetään sisään portin saranapuolelta. Nyt syntyneelle (kuten esikoispojallenikin) haluaisin antaa mahdollisuuden olla vapaa kaavoista ja tavoista, jos ne hänestä tuntuvat hölmöiltä. Toivon rohkeutta olla tekemättä tavanomaisimpia ratkaisuja, jos joku muu tuntuu paremmalta tavalta toimia. Sydäntä opetan kuuntelemaan, mutta en välttämättä toimimaan kuuleman mukaan. Sydän on lihas, joka on kiusallisen usein väärässä.

Ensimmäisiä sävelmiä, joka tulvahti jostain mieleeni, oli Eddie Vedderin ällistyttävän hieno, turhuudesta vapaan elämänfilosofian anthem, joka on Sean Pennin ohjaamasta erinomaisesta elokuvasta Into the Wild (2007). Muista sävelmistä en kerro mitään muuta kuin sen, että ne kaikki nousivat tajuntani pintaan perin yksilöllisistä, pienistä ihmeellisistä hetkistä, jotka seurasivat yhtä suurempaa ihmettä.

1.Eddie Vedder: Society (Into the Wild, 2007)
2.Buffalo Springfield: I am a Child (Last Time Around, 1968)
3.Popol Vuh: For Eternity (Popol Vuh, 1972)
4.Coldplay: Square One (X&Y, 2005)
5.Jacob Dylan: Something Good This Way Comes (Seeing Things, 2008)

Epäilikön vaalilista

Seuraava on kirjoitettava yhdessä pötkössä kuin tuubasta puhallettu sävel, jonka sisältö on yhtä kuin sen muoto. Vaalimusiikkia siis tarjoan minäkin ja myönnän olevani samanlaista ”vaalikarjaa” kuin edellisen listan laatija. Sen sijaan vaikka olenkin useahkosti epäilikkö ja kyynikko, olen varsin mieltynyt vaikuttamaan pyrkiviin biiseihin. Toisaalta harvoin biisi pystyy vaikuttamaan. Tärkeätä ei mielestäni olekaan mikään ruiskuvaikutus, sillä en usko, että kukaan yhtään ajatteluun kykenevä lähtee suinpäin tekemään mitään, mitä lauluissa ”käsketään” tai ”kehotetaan”. Tärkeätä sen sijaan on biisien ajattelua stimuloiva vaikutus, silla ilman ajattelua ei kukaan tee mitään, jos ei lasketa tahdottomia kouristuksia ja hikoiluja vaikkapa elokuvateatterin pimeydessä. Siis olen epäilikkö mutta en luovuttanut. Siksi päätin lähteä tähän arvontaan listauksella, joka vastaa eilistä tunnelmaa kävellessäni sateessa vailla sateenvarjon kiertämää piirtämään paperiin numeron, joka viittaa henkilöön josta en tiedä yhtään mitään. Olen muuttanut tälle paikkakunnalle heinäkuussa, joten miten voisin tietää näistä itsensä kauppiaista mitään todellista. Tiedän vain sen, että jokainen hymyilee vääristyneesti ja lupaa olla kiltti – ainakin näin joulun lähestyessä. Epäilikkö epäilee seuraavaksi listan vailla selityksiä mutta (yhteydestään irrotettujen?) sanoituskatkelmien kera.

1. Fish: What Colour Is God? (Sunsets On Empire, 1997)
”No matter what I say or do, it never looks like making any difference.
Don’t keep on looking down at me as if I don’t exist as if I’m not there.”

2. Bad Religion: At the Mercy of Imbeciles (No Substance, 1998)
”Now I didn’t make up the rules
but clearly we are lead by the fools.
It is wise to know their ways
so you know how not to behave.”

3. John Cougar Mellencamp: Authority Song (Uh-Huh, 1983)
”I fight authority. Authority always wins.”

4. CMX: Kiusaajien kiusaaja (Palvelemaan konetta –singlen bonusraita; myös Cloaca Maxima II, 2004)
”Jos vain möisit mielesi
sovitusta hinnasta
et koskaan enää kysymyksin
epäilisi kaikkea.
Sinun olis valtakunta
voima kunnia.”

5. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
”I am the path that leads down
I am a dark and bloody hall
I’m the reaper, executioner
Hangman, judge and the law.”

Jeremy spoke in class today...

Nyt on vihdoin aika ladata tauluun minun kontribuutioni aiheeseen nimeltä Kauhajoki. Naulaan esiin viisi pyssykielteistä biisiä, jotka viittaavat joko suoraan ammuskelutilanteeseen tai yhteiskunnan kehityskulkuihin, jotka voivat laukaista joidenkin pääkopassa järjettömiä ajatuksia.

Itse olen ampunut sotaväessä (onpas oireellinen sana!) pyssyllä, jota kivääriksi kutsuivat. Liipaisinta painettuani tajusin melko nopeasti, kuinka älytöntä kapistusta pojat kansan urhokkaan pantiin käyttämään. Vaikka tällä ei liene juurikaan (ainakaan suoranaista) tekemistä kouluammuskelujen kanssa, tilanteet vievät minun mielessäni samaan pisteeseen, samaan ajatukseen: mihin kummaan me tarvitsemme minkäänlaisia pyssyjä? Vern Partlow’n vuonna 1945 kirjoittaman hienon sodanvastaisen laulun Old Man Atom sanoin: ”peace in the world or world in pieces”.

1. Pearl Jam: Jeremy (Ten, 1991)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: O Children (The Lyre of Orpheus, 2004)
3. Bruce Springsteen: Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. System of A Down: Boom! (Steal This Album!, 2002)
5. Eels: Susan’s House (Beautiful Freak, 1997)

Puhuttelevan Jeremy-videon näet tästä.

Nature Boy

Ilmastonmuutoksesta on tehty yllättävän vähän biisejä. Tarkoitan, että siitä on tehty vähän listaamisen arvoisia kipaleita. Lähestymistä voi kuitenkin laventaa sen verran, että luontoon jotenkin haitallisesti vaikuttava toiminta tai sen kuvaus riittää oikeuttamaan viisun pääsyn listalle.

Tässä välissä käännyn sivutielle: autolla ajaminen on mukavaa. Kaikki eivät välttämättä ole aina halunneet nähdä autolla huristelua luontoa tuhoavana. Ainakaan autoteollisuudelle se ei olisi kovin järkevää. Kai me muuten ajelisimme hiljaisilla vetyautoilla ja ihmettelisimme, miksi kolareita sattuu enemmän. Kaikki vaatii tottumista, myös hiljaisuus ja autottomuus. Fordin T-mallista lähtien autojen on mainostettu vievän ihmiset luontoyhteyteen. On hienoa, että tuohon yhteyteen tarvitaan auto. Miksi siis luopua autosta? Ja kun tänään kaikki mainokset vielä huutavat suorituskyvyn kustannuksella "ekoautoa", niin eikö maailma jo ole pelastetu? Mikä ihme on tuo ekoauto? Ainakin oxymoron, kuten matala pilvenpiirtäjä, pyöreä neliö tai citymaasturi.



Sitten paluu päätielle, jolle päästyämme autoradio soittaa perätysten seuraavat viisi luonnon kehityskulkuun jollain tavoin kantaaottavaa biisiä:

1. Coldplay: Politik (Rush of Blood to the Head)
2. Midnight Oil: Hercules (Species Deceases)
3. Yes: South Side of the Sky (Fragile)
4. System of a Down: Dreaming (Hypnotize)
5. Police: Walking in Your Footsteps (Synchronicity)

Antimarket music, nonstop

Ensimmäisen kerran kuuntelin tavaratalossa taustamusiikkina soivaa hälyä tietoisesti parikymmentä vuotta sitten. Kesätyöpaikalla oli aikaa kuunnella - tai vaikka ei ollut, joutui kuuntelemaan. Tietoista kuuntelu oli siksi, että hölmösti valittu musiikkikin tarjosi helpotusta tylsään työhön. Kuuntelin varmasti väärin, sillä eihän kauppojen myynnin maksimoimiseen tarkoitettua musiikkia kuulu kuunnella. Sen varmaankin ajatellaan tiedostamattomasti vaikuttavan ostopäätöksiin esimerkiksi niin, että kun taustalla soi Panun omaan listaansa kirjaama "Instant Karma", kiiruhtaa kaupan käytäviä tallaava kahvihyllylle valitsemaan itselleen sopivan pikakahvin.

Esitän tässä oman antimarkettiin sopivan musiikin top 5 -listani. Näitä soittavassa kaupassa minä haluaisin käydä:

1. Manic Street Preachers: We Are All Bourgeois Now (Lipstick Traces)
2. YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maininnousu)
3. Rage Against the Machine: Bulls on Parade (Evil Empire)
4. The Beatles: You Never Give Me Your Money (Abbey Road)
5. Foo Fighters: All My LIfe (One by One)