The Wall

Berliinin muurin murtumisesta, hajottamisesta, kaatamisesta, katoamisesta on kaksikymmentä vuotta. Vaikka tapahtumaa ei muistaisi, tiedolta ei ole voinut välttyä. Televisio on jälleen toiminut muistiproteesina, joka kertoo, mikä on muistamisen arvioista - tai paremminkin sen, mikä yhdenlaisen historiankirjoituksen mukaan pitäisi muistaa.

Tapahtumaan liittyvää viiden laulun listausta miettiessäni olen sivuuttanut Pink Floydin. The Wall olisi tietenkin kokonaisuutena odotuksenmukainen valinta, mutta siksi myös tylsä. Asioihin on aina monta vaihtoehtoista näkökulmaa. Minä olen nyt valinnut levyhyllystäni niitä viisi.

Rockin' in the free worldin kaikuessa itäiseltä puolelta tilannetta tarkkaileva toteaa: I'm gonna break my rusty cage and run. Samassa hän miettii, ajattelenkohan noin vielä vuosikymmenten kuluttua, kun olen saanut harhailla markkinatalouden kultaisilla kaduilla. Mutta olipa miten hyvänsä, niin koska valloittamisen vauhtiin on päästy, kokemisen ja näkemisen nälkä kasvaa: First we take Manhattan and then we take Berlin. Koska kaikki tuntuu olevan mahdollista, ajan henki vyöryy ylitse, junttaa kuin moukari niin, että tulee tunne, kuinka Times like these you learn to live again. Vanha jää taakse ja ajatukset harhailevat missä lie. Adieu sweet bahnhof my train of thoughts is leaving. Kaiken keskellä ajatukset kulkevat omia, pilviin punottuja, alati muuttuvia raiteitaan eikä kukaan tiedä, missä olemme nyt, missä olimme silloin.

Lista on viimeistä laulua lukuunottamatta kuultavissa Spotify-tunnuksin tästä. Koska Nitsin sävellystä ei löydy Spotifysta heidän itsensä esittämänä, liitän sen tähän videona.

Musiikki pelastaa - ehkä

Vieraalla paikkakunnalla musiikki voi merkitä vielä enemmän kuin totunnaisesa arjessa. Tila, joka ei millään suostu muuttumaan paikaksi, pakottaa astelemaan kartalta opittuja reittejä. Kartta muuttuu tärkeämmäksi kuin "todellisuus". Kartta edeltää askeleitani, opastaa minut - johonkin. Tiedän, että osaan edetä pisteestä A pisteeseen B ja ehkä jopa pisteeseen C, mutta mikään ei tunnu aidosti tutulta. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että Turkuun tottunut on Tampereella. 

Musiikki voi pelastaa Tampereella jopa turkulaisen. Minun kulkuani ovat johdattaneet seuraavat viisi biisiä, jotka ovat tuoneet kodin (joka ei muuten ole Turussa) lähemmäs. Niin ja kotihan ei olekaan milloinkaan paikassa vaan aina sinussa, muistan jonkun laulaneen. Ja vielä: levyjen nimet näyttävät olevan aiheeseen liittyen perin oireellisia, ihan vahingossa.

1. Genesis: Looking For Someone (Trespass)

2. Neil Diamond: Don't Go There (Home Before Dark)

3. Tom Morello The Nightwatchman: The Fabled City (The Fabled City)

4. Travis: Somewhere Else (12 Memories)

5. Neil Young: The Losing End (Everybody Knows This Is Nowhere)

LA LA Land

Suhteeni Los Angelesiin on kaksijakoinen. On vaikeata määritellä sitä vain suurkaupungiksi, sillä se ei oikastaan ole sellainen (ainakaan eurooppalaisessa mielessä). Minusta se on oikeastaa valtaisa lähiö ja siksi on kaikessa huonossa verrattavissa Espooseen. Mutta toisaalta siinä on paljon kiehtovia puolia. Ilmasto on lähes jatkuvasti T-paitayhteensopiva, kalifornialainen elämä on varsin helppoa ( Ja olen tietoinen, että Santa Monicalla on maine kodittomien kotina) noin päällisin puolin arvioituna. Karrikoiden voisi sanoa, että se on yhteiskunta, jossa kaikki on järjestetty lyhyen matkan päähän parkkiruudusta. Ja kuten olen jo aikaisemmin todennut, isoilla moottoriteillä ajellessa, kattoikkuna auki, kuullostaa rockmusiikki erityisen hyvältä. Toisaalta amerikkalaisten äänekäs "Hi, how you're doing" ääntely joka käänteessä saa kenet tahansa tuppisuun kärähtämään. Metsissä kasvaneelle viikon oleilu kalifornialaisessa ihmisvilinässä on aika kova koettelemus. Onneksi joka puolella on autiomaa johon paeta. 

Yritän tällä top 5:lla kuvittaa tuntemuksiani ja samalla vastata Tommin listaan.

The Red Hot Chili Peppers:illä on useampia kotikaupunkiinsa liittyvä lauluja (Out in L.A. , Magic Johnsson). Mutta mielestäni Californication kuvaa globalisaatiota ja sen omituisuuksia kertakaikkisen hienosti. Sen on myös mielestäni tarkka kuva siitä jokseenkin mielipuolisen maanisesta hedonismistä mikä tulee vastaan Los Angelesissä. Ja onhan tuo nimen sanaleikkikin hauska.

Malibu on varsin legendaarinen alue LA:ssa. 70-luvun alussa siellä kuuleman mukaan pyöri rock-tähtiä pilvin (heh) pimein. Courtney Loven räkäinen laulu on hyvä kontrasti nykyiselle siistille, rikkaiden nukkumalähiön rauhalle. 

Waitsin hämärä puhelaulu Frank's wild years on vaikeampi selitettävä. Tarina tapahtuu alueella, jota kutsutaan Valleyksi. Se kuvaa, jotekin sattuvasti amerikkalaisen keskiluokan elämän harmautta, mikä on tietysti jotenkin paradoksaalista paikassa, jossa paistaa aina aurinko. Tämä laulu on minulle yhtäkuin Valley. Lisäksi tunnen erään Frankin, josta on minulle tullut laulun päähenkilö.

Brian Setzerin hieno Hollywood nocturne on kaunis laulu. Se siitä. Hollywood ei tosin mielestäni ainakaan nykyään ansaitse oodeja. No, menkööt.

A:n laulu summaa minun sekavan fiiliksen tuosta omituisesta kaupungista. Ja lauletaanhan siinä myös Tyynestä merestä, joka on Los Angelesin parhaita asioita lentokentän lisäksi.

Losin tienoo

Katsoin Panun karttaa, joka osoitti ”paskan satavan”. Kartta toi minulle muistuman siitä, että en pidä suurista kaupungeista sekä siitä, että joskus täällä on ollut puhetta Los Angeles –aiheisen topvitosen laatimisesta. Niinpä sitten aloin kuluttaa levylautasta ja valikoin Losista tai siitä liepeiltä viisi parasta biisiä. Huomaan, että biisien perusteella Los Angeles ei minua kiehdo. En ole käynyt siellä, mutta näiden biisien perusteella tuskin haluaisin käydäkään.

Ensimmäistä sijaa ei pitänyt kauan miettiä: Colosseumin massiivinen liverypistys enkelten kaupungin ikävyydestä on niin Lost ja komea kiihtyvine, svengaavine kitarasooloineen, ettei paremmasta väliä. (Jon Hiseman ei myöskään ole paskempi rumpali. Sen voi toisaalla todeta vaikka kuuntelemalla Daughter of Time -levyn (1970) päätävän The Time Machinen, joka on yhtä kuin kahdeksan minuuttia kestävä rumpusoolo...) Jos minulla on viisitoista minuuttia aikaa ja haluan kuunnella jonkun tunnelmaa nostattavan biisin, niin tiedän, että Lost Angeles on juuri se.

Toisen ja kolmannen biisin ”sijoitus” oli vaikeampi pala purtavaksi. Ehkä näin oli siksi, että biisit ovat samannimisiä: molemmissa liikutaan nimen puolesta L.A. Without a Map –tyyppisissä fiiliksissä. Rainbow päätyi System of a Downin edelle nostalgiasyistä, vaikka SOADin biisi Hollywoodia tiukemmin kritisoivana sanoituksensa puolesta minua enemmän miellyttääkin. ”You should have never gone to Hollywood…”

Neil Youngin L.A. haluaa myös nähdä kyseisen kaupungin ”tuhoutuneena”. Ja tuosta tuhosta ei kukaan osaa laulaa niin kuin tämä herra. Tuntuu siltä, että voisin heittää Niilon jokaiselle laatimalleni listalle. Time Fades Away on muutenkin hieno historiallinen livedokumentti, jonka saattamisesta levyhyllyyni kiitän kauniisti ja nöyrästi Arto Lappia.

Ja lopuksi sitten Tanskan poikien poppia. Kashmirin Kalifornia on tummasävyisenä poppiksena mainio. Eikä biisin arvoa minulle vähennä yhtään se, että siinä mukana road-tyyppisiä tunnelmia.

Tässä on topvitoskartta vielä tiiviissä listamuodossa:

1. Colosseum: Lost Angeles (Colosseum Live, 1971; aiemmin jenkkien markkinoilla albumissa The Grass Is Greener, 1970)
2. Rainbow: Lost in Hollywood (Down to Earth, 1979)
3. System of A Down: Lost in Hollywood (Mezmerize, 2005)
4. Neil Young: L.A. (Time Fades Away, 1973)
5. Kashmir: Kalifornia (No Balance Palace, 2005)