Sotilaallinen EI

Tänään piti laittamani tänne jotain muuta. Mutta kun vastaan tuli System of A Downin ”Soldier Side”, jonka olen kuullut viimeksi kenties vuosi sitten, valintani muuttui. Sodan mielettömyydestä kertova laulu ei ole koskaan turha. Sota ei ole kaunis kenties edes sille, joka saa painaa punaista nappia.

Dead man lying on the bottom of the grave
wondering when savior comes, is he gonna be saved…

Laulu löytyy Mezmerizen (toukokuu 2005) parina julkaistulta albumilta Hypnotize (marraskuu 2005). Kyseessä on levyn päätöstä. SOAD on aina yhteiskunnallisesti kantaaottava ja valtaa murentamaan pyrkivä, mutta Mezmerize/Hypnotize-levypari on niin komea barrikaadeille hyppy, että kokonaisten albumien mittaisena moiseen ei ola historiassa useinkaan kyetty.

”Soldier Siden” viitepiste on selvä, vaikka sanat ovatkin paikoin monitulkintaiset. Viittauksen tarkkuus tekee laulusta myös klassikon, vaikka ajallinen etäisyys onkin kevyenlainen. Uskoisin, että lentokoneiden torneihin lentämisen seurausten politiikasta kertovista biiseistä useampi saa vielä klassikkostatuksen – ihan Yhdysvaltain ulkopuolellakin. Mutta tässä SOADin laulussa jos missä olemme ammottavuuden edessä, kun emme pysty ymmärtämään, miksi olemme siellä, missä olemme.

Muut sotilaallisuutta karsaasti katsovat klassikot löytyvät täältä.

It's Sunday: come bite the apple

Kurt Cobain oli taitava kaveri, joka olisi pystynyt mihin tahansa. Niin varmasti. Viimeksi sain kuulla sen Yle Teeman seitsemään osaan jaetusta rockin historiasta 7 Ages of Rock. Sen toiseksi viimeinen osa, ”Left of the Dial: Alternative rock 1980-2007”, ylisti nimestään huolimatta vain Kurt Cobainia. Hänellä on arvonsa, mutta tuskin hän on koko 27-vuotinen periodi.

Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?

Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.

Words and music, my only tools
Communiation
Let’s fall in love with music
The driving force in our living
The only international language



Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.

Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)




Muut klassikot löydät täältä.

Ilman puutteesta

Vaihdoin eilen talvirenkaat autoon. Pultteja auki ja kiinni väänneltyäni ajattelin, että nytpä onkin oivallinen hetki hurauttaa läheiselle huoltoasemalla ja tarkastaa renkaiden ilmanpaineet. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Tarpeellisen laitteen luokse ollut huoltamolla jonoa, mikä oli mukava yllätys. Sen sijaan laite oli suttuiseen paperiin raapaistun kasialanäytteen mukaan ”epäkunnosa”.

Siispä seuraavalle asemalle, jossa – sielläkään ei ollut jonoa. Mutta eipä ollut ehjää laitetta sielläkään. Olin kirota ääneen. Ovatko kaupungin kaikki ilmakompressorit menneet rikki liiallisen käytön vuoksi? Tunsin, että auto vetää hitusen oikealle, joten päätin jatkaa matkaa, jotta jostain löytyisi kelvollinen paineilmasysteemi. Ja löytyihän sellainen. Mutta, kuten arvata saattoi, jono toimivan laitteen perässä oli niin pitkä, että ratin itsekääntyvyys ei enää haitannut lainkaan.

Toimiva kompressoria etsiessäni aloin miettiä ilmaa. Tarvitsin ilmaa, pysäytin hetkeksi auton, avasin ikkunan. Paikallinen radiokanava olisi voinut työntää korvaan vaikka Phil Collinsin kasariklassikkoa ”In the Air Tonight”. Ne Luumäet tai Klamydia voisi lesittää kyseisen viisun suomeksi vaikka muodossa "tänä yönä Airissa"... Suljin ikkunan, ajoin kotiin ja kuuntelin muutaman biisin, joissa juhlitaan ilmaa, puhalletaan ilmaa, säilötään ilmaa tai puhutaan muuten vain ilmasta ja sen kauneudesta tai kaheudesta ympärillämme. Säälaulut jätin tällä kertaa omaan arvoonsa. SOAD ja Kate Bush kuitenkin veivät ”ilma-ajatteluani” hieman toisenlaisiin, ainakin laajempiin mutta kenties myös yhteiskunnallisempiin sfääreihin.

1. CMX: Iliman pielet (Dinosaurus stereofonicus, 2000)
2. Pearl Jam: Thin Air (Binaural, 2000)
3. System of A Down: Aerials (Toxicity, 2001)
4. Radiohead: Airbag (OK Computer, 1997)
5. Kate Bush: Aerial (Aerial, 2005)

Video: CMX, Iliman pielet


l

Jeremy spoke in class today...

Nyt on vihdoin aika ladata tauluun minun kontribuutioni aiheeseen nimeltä Kauhajoki. Naulaan esiin viisi pyssykielteistä biisiä, jotka viittaavat joko suoraan ammuskelutilanteeseen tai yhteiskunnan kehityskulkuihin, jotka voivat laukaista joidenkin pääkopassa järjettömiä ajatuksia.

Itse olen ampunut sotaväessä (onpas oireellinen sana!) pyssyllä, jota kivääriksi kutsuivat. Liipaisinta painettuani tajusin melko nopeasti, kuinka älytöntä kapistusta pojat kansan urhokkaan pantiin käyttämään. Vaikka tällä ei liene juurikaan (ainakaan suoranaista) tekemistä kouluammuskelujen kanssa, tilanteet vievät minun mielessäni samaan pisteeseen, samaan ajatukseen: mihin kummaan me tarvitsemme minkäänlaisia pyssyjä? Vern Partlow’n vuonna 1945 kirjoittaman hienon sodanvastaisen laulun Old Man Atom sanoin: ”peace in the world or world in pieces”.

1. Pearl Jam: Jeremy (Ten, 1991)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: O Children (The Lyre of Orpheus, 2004)
3. Bruce Springsteen: Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. System of A Down: Boom! (Steal This Album!, 2002)
5. Eels: Susan’s House (Beautiful Freak, 1997)

Puhuttelevan Jeremy-videon näet tästä.

Ristiriita

Viimeisen viikon aikana olen kahdesti joutunut omituiselta tuntuviin ristiriitoihin ihmisten kanssa. Molemmilla kerroilla on tuntunut siltä, että vastapeluri ei ole halunnut ymmärtää, miksi voin olla hänen kanssaan eri mieltä. Siinä vaiheessa, kun mielessäni alkaa pyöriä ilmaus ”saatanan idiootti”, katkaisen väittelyn hetkeksi. Yritän olla sanomatta. Ehkä pitäisi mäjäyttää sanat naamariin, sillä asia on niinkin kuin kriitikkokollegani kerran totesi murskakritiikin oikeutuksesta: ”Jonkun on kerrottava niille, että ne tekevät paskaa”.

Kun pelin on viheltänyt hetkeksi poikki, on hyvä lähteä lenkille. Lenkki saa kuonat virtaamaan ja endorfiinin hyppimään niin, että sanatkin irtoavat toisin kuin ensin oli ajatellut. Myös iPodilla saattaa olla vaikutusta sanajärjestysten ja –valintojen muutoksiin... Olin juossut pari kilometriä, kun päätin, että nyt Muse ei käy ja nakkasin soimaan satunnaisesti yhden iPodini neljästä soittolistasta. Korviin tulvi ristiriitaa kuvittavaa sanoitusta, joka sai minut juoksemaan lujempaa, karkaamaan. Juoksu tuntui kyllä yllättävän hyvältä: maa vaihtui jalkojen alla, liikkeeseen tarvittavat lihakset olivat vetreät ja virkeät eivätkä traktorit ja kuorma-autotkaan ajaneet ohi kuivaa hiekkatietä pöllyttäen.

Kotiin päästyäni päätin listata ristiriitabiisien topviitosen. En kuitenkaan tehnyt sitä heti, vaan teen sen nyt, kun mieleni meri on tyyntynyt ja olen valmis ottamaan asiat asioina. Listalle päätyneet biisit liittyvät ristiriitaan monin ja kenties laveinkin tulkintatavoin. Mukana on ihmissuhdetta, yhteiskuntasuhdetta ja yhtäkkistä sisäistä ymmärrystä. Tärkeimpänä valintakriteerinä pidin kuitenkin tunnetta, jonka biisi herätti tuon myrskyisän lenkin tai pakomatkan aikana. Listasta voitte päätellä, millainen matkani oli – oikeasti.

1.Supergrass: What Went Wrong (in Your Head) (Supergrass, 1999)
2.Fish: Tongues (Yin, 1995)
3.Blur: This Is Low (Parklife, 1994)
4.Neil Diamond: What’s It Gonna Be (12 Songs)
5. Egotrippi: Tarpeeton mies (Matkustaja, 2003)

Sapattilista

Sapatin kunniaksi Listaan mielestäni parhaat Black Sabbath biisit. Tutustuin ensimmäisen kerran tähän körttinuorten suosikki-inhokkiin, kun isoveljeni osti Never say die levyn. Hipgonsis:in suunnittelema kansi teki lentokoneista kiinnostuneeseen poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Pidän edelleenkin kansien kummallisesta mystisestä tunnelmasta. Levykin kuullostaa edelleen hyvältä. Levy nimiraita on aika ylittämätön ja harvinaisen nopea Sabbath-biisiksi, jotka yleensä on sellaista suomalaista virrenveisuutempoa hitaampia. Kuuntelin Sabbathia sen verran tiivisti, että tilasin postimyynnistä college-paidan, jossa bändin nimi oli sommiteltu kivasti ristinmuotoon (mitähän vanhempani mahtoivat ajatella). Halusin siis muidenkin tietävän, että Black Sabbath on kova bändi. Pistin paidan päälleni myös 8. ja 9. luokan luokkakuviin, koska paita oli minusta niin hieno. Todella upea "Fashion Statement". Näihin aikoihin koulukaverini perustivat bändin nimeltä Lady Evil. He soitteliva AC/DC:tä, Black Sabbathia ja muiden bändien hevibiisejä (en muista kirjoittivatko koskaan yhtään omaa laulua). Koska olin varsin hyvä englannissa ja omistin Sabbath Bloody Sabbath levyn, osakseni tuli kaivaa nimibiisin sanat, kun he halusivat opetella soittaamaan sen. Kuuntelin kymmeniä kertoja laulun läpi yrittäen saada selvää Ozzy:n rääkymisestä. Suosikkini tällä levyllä on kuitenkin levyn päättävä proge-henkinen Spiral Architect.

Jossakin vaiheessa pikkuveljeni osti Master of reality albumin. Sen aloittavan Sweet leafin sanoma ei onneksi auennut vaikutuksille alttille nuorukaiselle, mutta biisin aloittama yskäisy oli nuoresta pojasta sairaan hieno tapa aloittaa biisi. Sitä paitsi isoveljeni osasi jäljitellä tuota yskäisyä varsin uskottavasti.

Paranoid on hieno biisi. Sanoitukselliseti niin mainio, ettei sitä kertakaikkiaan pysty vakavalla naamalla kuuntelemaan. Tietysti teini-ikäisenä se ei naurattanut, vaan tuntui totiselta taiteelta. TeHo on myöskin ansiokkaasti sen kasetille örissyt. Siksikin se on tärkeä tuotos minulle.

Teini-iän jälkeen olen kuunnellut bändin levyjä aika harvoin. En milloinkaan innostunut Ronnie James Dio:n aikaisesta Sabbathista, enkä sen enenpää Ozzyn sooloilustakaan piitannut, paitsi nyt ehkä siitä realitysarjasekoilusta. Viime viikkoina olen kuitenkin pitkästä aikaa soitellut näitä sulosäveliä. Syynä tähän vanhojen lämmittelyyn on kukas muu kuin Tommi, joka osti hienon Past Lives levyn. Joten tartuin pirua sarvista ja soitin kaikki vanhat lempparini läpi. Mukaan lukien popahtavan It´s alright:in. Kiitos Tommi.

1.Never Say Die (Never Say Die)

2. Paranoid (Paranoid)

3. Spiral Architect (Sabbath Bloody Sabbath)

4. Sweet Leaf (Master of Reality)

5. It´s Alright (Technical Ecstacy)