Kurt Cobain oli taitava kaveri, joka olisi pystynyt mihin tahansa. Niin varmasti. Viimeksi sain kuulla sen Yle Teeman seitsemään osaan jaetusta rockin historiasta 7 Ages of Rock. Sen toiseksi viimeinen osa, ”Left of the Dial: Alternative rock 1980-2007”, ylisti nimestään huolimatta vain Kurt Cobainia. Hänellä on arvonsa, mutta tuskin hän on koko 27-vuotinen periodi.
Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?
Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.
Words and music, my only tools
Communiation
Let’s fall in love with music
The driving force in our living
The only international language
Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.
Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)
Muut klassikot löydät täältä.
Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?
Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.
Words and music, my only tools
Communiation
Let’s fall in love with music
The driving force in our living
The only international language
Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.
Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)
Muut klassikot löydät täältä.
11 kommenttia:
Nyt liikutaan alueilla ja genressä, jota en tunne lainkaan. Nimet ovat tuttuja, mutta en ole tietoisesti koskaan kuunnellut esim. Cobainia, Cornellia tai Pearl Jamia.
Miksiköhän en? Aikanaan varmaan tarjonta ja tarve eivät ole osuneet kohdakkain. No, nyt on eri aika, ja pitää kuunnella enemmän näitä rouhevaäänisiä laulajia.
Janis istuisi varmaan paikallisessa, Morrison kirjoittaisi googlehakurunoja ja Hendrix kiertäisi Taj Mahalin kanssa.
Ihan vaan veikkaus.
Tykkäsin aikoinaan kovasti Singles-elokuvasta.. Nyt olisi hauska nähdä se uudestaan pitkästä aikaa!
Pearl Jamista pidin myös vielä 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen ovat olleet vieraita mulle.
Chris Cornell sen sijaan on nyt tutumpi..
Tämä vaatisi nyt parempaa paneutumista, kuin kykenen pitkän reissun jälkeisen yön konjakeissa.
Man of Golden Words kuulosti hyvältä, sihen pitää palata. Hunger Striken kaverit eivät ehkä ole ihan maailman parhaita rocklaulajia, kun olen muitakin hyviä kuullut :) Hyviä laulajia pojat ovat kuitenkin.
Mielenkiintoinen selvitys asiasta.
Anekdootti sinänsä, mutta "the Godfather of Grunge"-titteliä kantaa heppu nimeltään Neil Young, joka kirjoitti myös nuo Kurt Cobainin mainitsemat sanat "It’s better to burn out than fade away" albumilla Rust never Sleeps vuonna 1979.
Eipä sitä voi tietää mihin Cobain tai vaikkapa hendrix olisivat yltäneet vai olisivatko yltäneet yhtään mihinkään. Kenenkään runsauden sarvi ei ole ehtymätön.
Mother Love Bone oli aivan tuntematon, mutta pidin tuosta kappaleesta. temple the Dogista en oikein saanut kiinni ton huonon äänentoiston vuoksi.
Minullekin tuntematon tuo MLB mutta kuuntelin kappaleen 2 kertaa ja pidin siitä.Olisi ollut mielenkiintoista nähdä tuo ohjelma!
Alempi kappale ei kauheasti sävähdättänyt, mutta Cornellista olen pitänyt ja pidän.Jaa,mitäköhän hommailisivat nyt nuo ennen aikojaan täältä poistuneet artistit...ehkä olisivat kehittyneet parempaan suuntaan vuosien kuluessa, ehkä ei...
Koirut Bones ja Youssuf toteavat yläviidenneksen huomioineen yllättävästi koira-asian sekä ainakin jossain määrin luut, joten täytyisi välttämäti hankkia ko levyt. Dee harkitsee MLB:a, kaunista on...
Hunger Strike (ja erityisesti sen huono äänenlaatu) saattoi turhaan viedä huomion klassikostani, eli Man of Golden Wordsistä.
Kari, hyviä rocklaulajia on tietenkin valtava määrä. Mutta jokaisella on tämänsä.
Vaiheinen, Niilo tosiaan on grungen kummisetä, joskin myös Jimi Hendrixiä pitävät sellaisena. Mainitsemassani Singles-leffassa on Hendrixiin tässä mielessä hupaisa viite. Niilo päätti olla soittamatta My, My, Hey, Hey -biisiään Cobainin itsemurhaviestin takia enää koskaan. Hän kuitenkin pyörsi päätöksensä vajaan puolen vuoden kuluttua. Onneksi.
Tuima. ja muutkin, Temple of the Dog -levy löytyy varmaan kirjastoista. Kannattaa kuunnella. Levy on paljon parempi kuin hunon näytteeni vuoksi voisi uskoa. Ja hei, näytehän on melkein 20 vuoden takaa. Ehkä silloin ei vielä ollut tämän päivän valmiuksia kuvata konserttia luvatta...
Yaelian, tuo dokkarin jakso 6/7 taisi tulla tänään aamulla Teemalta uusintana. Huonmenna on uusi jakso, joka keskittynee 90-luvun ja nykyisyyden brittirokkiin ja -poppiin. Mihin muuhun BBC voisi sarjansa päättää?
Timbuktun klaanille sanon, että kannattaa.
Voisin kuunnella molempia ja näyttää niitä tosiaan kirjastoista löytyvänkin.
Pearl Jam on tuttua tavaraa, eikä siitä sen enempää tällä kertaa. Tosin hyvä biisi :)
Mutta tuo Mother Love Bone kolahti kyllä kovaa. Ennen en ole kuullut ja nyt aion perehtyä tuohon ainokaiseen paremmin. Kiitos hyvästä esittelystä.
grunge oli sitä nuoruuden taustamusaa, jota tuli tietysti kuunneltua paljonkin ja kurtin kuolemaa surtua siinä missä miljoonat muutkin teinitytöt, vaikka pixies soikin soittimessa eniten. enivei, mother love bone oli kuitenkin ihan uutta korville, joten kiitos sivistämisestä! :)
Lähetä kommentti