kuopan reunalla

Ajattelin vielä hieman jatkaa vierailuja 90-luvun alkupuolelle, jolloin olin nuori ja ruutupaitainen. Alice in Chains oli yhtye, jonka levyn ostin sattumalta eräästä pariisilaisesta levykaupasta. Tämä kauppa oli lopettamassa toimintaansa ja siksi sieltä sai tyhjätaskuisen opiskelijan näkökulmastakin halvalla levyjä. Jostakin sattuman oikusta valitsin sieltä kaksi CD:tä joita molempia kuuntelin myöhemmin paljon. Alicen levyssä viehätti raskassoutuinen hidas poljento ja tunnelma. Layne Stayle:n ja Jerry Cantrellin Laulu muistuttaa enemmän suomalaista virrenveisuuta, kuin ripeää rock-laulantaa. Laulujen aiheet ovat toki aika synkkiä, mutta jostakin syystä se on ollut minusta aina lohdullista kuunneltavaa. Ikään kuin nämä laulut olisivat muistumia pohjalla olosta, kun sieltä on päässyt kipuamaan ylös ja voi jo hymyilläkin kipeille hetkille. Kuopan reunalla voi olla mukava heilutella jalkojaan, kun tietää missä pohja on.

Ikäväkseni on kerrottava, että yhtyeen laulaja Layne Stayle menehtyi 2002 työperäiseen tautiin, heroiinin yliannostukseen.

Muita pohjalta ponnistavia klassikoita häämöttää täällä.

tämän laulun halusin kuulla

Viimekertaisen klassikkoni jäljiltä olen tehnyt hallittuja aikamatkoja takaisin 90-luvun alkuun, jolloin nuorena opiskelijana jurotin musta t- ja flanellipaita yllä milloin missäkin räkälässä ja kuuntelin kaikenlaista musiikkia, josta osa putosi silloin karsinoituun Grunge-rockiin (olen aina inhonnut tuota nimitystä). Ajattelin jakaa osan tästä aikamatkasta täällä, sunnuntaiklassikoina. Tämä seuraavan laulun valitsin siksi, että en sitä voi tällä hetkellä kuunnella kuin youtuben välityksellä (CD on kotona ja koti kaukana).

Screaming Trees tuli jostakin Seattlen lähistöltä ja soitti hivenen psykedelialla maustettua vetävää kitararokkia. Nearly Lost you on erinomainen esimerkki tästä ja lisäksi taisi olla yhtyeen läpimurtohitti. Video ei ole ihmeellinen, mutta kitaristin kuperkeikka biisin loppupuolella on suloinen.

Muita sunnuntaikuperkeikkoja löytyy täältä.

It's Sunday: come bite the apple

Kurt Cobain oli taitava kaveri, joka olisi pystynyt mihin tahansa. Niin varmasti. Viimeksi sain kuulla sen Yle Teeman seitsemään osaan jaetusta rockin historiasta 7 Ages of Rock. Sen toiseksi viimeinen osa, ”Left of the Dial: Alternative rock 1980-2007”, ylisti nimestään huolimatta vain Kurt Cobainia. Hänellä on arvonsa, mutta tuskin hän on koko 27-vuotinen periodi.

Jaksossa mainittiin muun muassa Black Flag, REM ja Pixies, mutta keskus asetettiin Seattleen ja grungeen, joka oli yhtä kuin herra Cobain. Siinä sitten muisteltiin, Michael Stipen suulla, kuinka Cobain oli juuri ”siirtymässä toiseen vaiheeseen” ennen kuin ampui itsensä. It’s better to burn out than fade away. Onko todella niin? Mistä ihmeestä me voimme tietää, mitä Cobain tai vaikka Hendrix tai Joplin olisivat tänään? Ehkä he soittaisivat toisessa vaiheessaan konepoppia. Mistä sen tietää?

Ohjelma kirvoitti mielessäni kirouksen siksi, että yhtä itsensä kuolemaan saattanutta ylistetään, mutta toista ei, vaikka hän oli Seattlen soundille ja hengelle vielä tärkeämpi kuin Cobain. Miksi Andrew Wood unohdetaan? Eikö heroiinikuolema ole yhtä komea kuin pyssyllä paukutettu? Molemmat ovat helvetin tyhmiä, mutta missä oli Mother Love Bone, grungen vaihtoehdon keskeinen ja Nirvanaa edeltänyt perustanlaskija? Koska vastaus on hiljaisuus, klassikkoni on tänä sunnuntaina Mother Love Bonen ”Man of Golden Words”. Se löytyy Woodin kuoleman jälkeen ilmestyneestä bändin ainoasta varsinaisesta albumista Apple (heinäkuu 1990) ja se kertoo jo ennen Seattle-soundin kansainvälistä ja kansallistakin läpilyöntiä sen, minkälaisesta vaihtoehdosta grungessa oli kyse.

Words and music, my only tools
Communiation
Let’s fall in love with music
The driving force in our living
The only international language



Mother Love Bone näkyy maalattuna seinään Seattleen sijoittuvassa Cameron Crowen elokuvassa Singles (1992). Elokuvassa “näyttelee” myös Pearl Jam, joka tuskin mainittiin dokumentissa ja joka syntyi Mother Love Bonen hajottua Woodin kuoleman jälkeen. MLB:ssa soittivat myöhemmin Pearl Jamissa alusta asti soittaneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard. ”Man of Golden Words” heittää ilmoille myös tokaisun ”Seems I’ve been living in the temple of the dog”. Vuonna 1990 Pearl Jam ja Soundgarden yhdistivät voimansa Woodin muistoksi. Tuloksena oli huhtikuussa 1991 julkaistu Temple of the Dog -orkesterin albumi, jossa laulajana toimii Chris Cornell ja taustoja laulaa Eddie Vedder. Rumpuja paukuttaa Matt Cameron, kitaroita helisyttävät ja vinkuttavat Mike McCready ja Stone Gossard ja sitten on vielä Jeff.

Tässä on klassikkolisänä jatkuvuuden vuoksi vielä Temple of the Dog -hitti "Hunger Strike". Cornell lavalla Pearl Jamin kanssa. Olisiko siinä kaksi maailman parasta rocklaulajaa? (Video on valitettavan hyppivä. Kuunnella kannattaa kuitenkin, vaikka äänenkään laadussa ei ole kehumista.)




Muut klassikot löydät täältä.