Neonvalojen tyhjyydestä

Ranskalaisen situationistifilosofi Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan (1967, suom. 2005) mukaan kaikki kokemuksemme ovat kuvavälitteisiä. Emme koe mitään suoraan, vaan aina jonkun meidät kommunikaatiokumppanistamme erottavan ulkopuolisen, kuten median, välittämänä. Niin teemme siis myös blogia kirjoittaessamme ja lukiessamme. Debordin mukaan maailmassa olemistamme ohjaa kuvien välittämä yhteiskuntasuhde, jossa myös me olemme kuvia (lue: esineitä) siinä missä mitkä tahansa kuvat. Spektaakkelin yhteiskunnassa me vieraannumme kuin Marxin teesien työläiset. Meillä ei ole enää muuta todellista kuin spektaakkelia yllä pitävä kuluttaminen. Luokkia ei ole: olemme kaikki kuluttajia, jotka kulutamme meille syötettyjä tarpeita, jotka eivät ole todellisia.

This wonderful world of purchase power.

Edellä lyhyesti ja perin karkeasti referoidun ajatuksen hienoimpia musiikillisia sovelluksia on Manic Street Preachersin “Motorcycle Emptiness”. Se löytyy yhtyeen esikoisalbumista Generation Terrorists (1992), joka, niin kuin nimikin voisi ehdottaa, on joukko kertomuksia siitä, miten meidät pannaan elämään siinä kulutusyhteiskunnan pakottavassa kierrossa, jossa ihmiset voivat epäonnistua, mutta tuotteet eivät. Spektaakkelia vastaan kapinoiva laulu kertoo siitä, mikä on kurjaa ja kauheata, mutta yhtä aikaa jollain maagisella tavalla ihanaa. Siis jos tyhjyys voi olla ihanaa. Sanoituksen ja sävellyksen karuutta ja kauneutta naittava ristiriita on toki kaunis, niin kaunis, että se on kuin spektaakkelin yhteiskunnan kiiltävä, vapautta lupaama kuva, joka tietää itsekin olevansa vale. Ja Manicsit tietävät. Sen verran on levyihin tullut kitkeriä ja kriittisiä sloganeja kirjoitettua. Kuin vakuudeksi siteeraan lopuksi vielä Generation Terrosits -albumin päätössanoja (laulussa ”Condemned to Rock n’ Roll"):

Sterile like a line of piss, motherfucker
Review with avant garde lips, motherfucker

There’s nothing I wanna see
There’s nowhere I wanna go.

Manicsien suhteesta spektaakkelin yhteiskunnan tylyyn näkemykseen olisi paljon muutakin maininnan arvoista: viittauksia, kirjallisuutta, lauluja, mutta ehkä kuitenkin kerron vain sen, että muut kriittiset mutta kauniit äänenpainot löytyvät täältä.

Tuhlaajapojan paalu

|pieni lisäys: huomasin puolihuolimattomasti kirjoittaaneeni sadannen tekstin. Sen kunniaksi kakkua.|

Tajusin eilen ostaaneeni seitsemän (7) CD:tä viikon aikana. Se ei liene lähelläkään omaa ennätystäni, mutta en viime aikoina ole levyjä ostanut samaa tahtia, kuin joskus nuorempana. Silloin tuloni olivat olemattomat verrattuna nykyiseen pikkuporvarilliseen tulotasooni ja musiikkiin kului huomattava osa tuloistani. Siksi on ehkä turha itseään soimata.

Jossakin mielessä pitää tuntea syyllisyyttä osallistumisestani kulutushysteriaan. Kulutan maailman luonnonvaroja ja lisään ekologista tennarin jälkeäni ostamalla musiikkia fyysisenä olomuotona. Pyrin siirtymään pois materiaalisesta musiikin kuuntelusta immateriaaliseen digitaaliseen omistamiseen (varastaminen vertaisverkon avulla lienee ekologisin vaihtoehto, mutta omatunto ei aina anna myöden). Pidän kuitenkin aivan liikaa levykauppojen tuottamasta ostokokemuksesta. Nautin liikaa alhaisesta omistamisen tunteesta.

Ajattelin lievittää kulutustuskaani listaamalla viisi parasta biisiä ostosteni joukosta. Ne ovat muodustuneet muutaman kuuntelukerran jäljiltä, joten voi olla, että todelliset helmet vielä odottavat tuhlaajapoikaa kuuntelemaan.

Ensin alkuun on todettava, että yhtä lukuunottamatta ostin vanhoja levyjä (ei käytettyjä). Tämän voi jo päätellä levyjen tekijöistä: The Beach Boys, Rory Gallagher, Kansas, Pelle Miljoona & N.U.S., Tom Petty and the heartbreakers, Sigur Rós ja Backyard babies. Jokin kumma nostalgia-aalto taisi iskeä. Sopii vuodenaikaan, syksy on kaihoisaa aikaa.

Ykköseksi nousi Roryn Tattoo -albumilta Tattoo'd Lady, joka on vanha suosikkini live-levytuksiltä. Nyt sattui käteeni levykaupassa tämä loistava studiolevy, josta tuli saman tien mielestäni paras herran studiolevyistä.

Toinenkin on klassikko, jota olen kauan kärttänyt. En siksi, että sitä ei olisi saatavilla, vaan siksi, että aina on ollut jokin mielenkiintoisempi levy ostettavana (olen piilopihi). The Beach Boys on aina ollut minulle vähän vaikeasti sulateltava yhtye. Jollakin tavalla on ollut vaikea vaikuttua heidän tekemisistään monista klassikoista huolimatta. Kuunneluani Pet soundsin on myönnettävä, että miljoona rock-kriitikkoa ei aina ole väärässä. Ensimmäisestä kuuntelusta jäi päälimmäiseksi bonusbiisi Hang on to your ego.

Kolmas laulu löytyy Kansasin Leftoverture levyltä. Olen teinvuosistani asti pitänyt tästä Ameriikan Tabula Rasa:sta ja aina silloin tällöin ostellut heidän levyjään. Leftoverture on myös pitkään kulunut levykaupoissa käsissäni pääsemättä lompakkoni ohi. Cheyenne Anthem on minusta kaunis (progeasteikolla) paisuttelematon laulu intiaanien kohtaloista valkoisten käsissä.

Pelle Miljoona on lapsuuteni sankareita. Siksi en voinut vastustaa, kun huomasin remasteroidun Pelle Miljoona & N.U.S. CD:n kaupan hyllyssä. Tätä on joskus kasetilta huudatettu vanhempien kauhuksi. Akateeminen Poika on hyvä valinta. Nauroin akateemisesti kunnellessanin laulun sanoja. Mitäpä muuta voi aatemaailmansa myynyt korkeakoulutettu ylempi toimihenkilö tehdä.

Viimeiseksi valitsin Pellen vastakohdan samana vuonna tehdyltä levyltä. Tom Pettyn You're gonna get it! levy osui silmiini muutamaa hetkeä Pellen levyä myöhemmin. Olen viimeaikoina innostunut uudestaan Pettyn ja poikien musiikista ja You're gonna... taitaa olla ainoa levy, joka minulta puuttui. Sieltä valitsin I need to know nimisen laulun, joka on minulle tosin entuudestaan tuttu.

1. Rory Gallagher: Tattoo'd Lady (Tattoo, 1973)

2. The Beach Boys: Hang on yo your ego (Pet Sounds, 1966, 2001 [remasteroitu CD])

3. Kansas: Cheyenne Anthem, (Leftoverture, 1976)

4. Pelle Miljoona & N.U.S.: Akateminen Poika (Pelle Miljoona & N.U.S., 1978)

5. Tom Petty and the Heartbreakers: I need to know (You're gonna get it, 1978) 

Kansi on musiikin osa

Muistaakseni olen ostanut vain yhden levyn kannen perusteella (joku Debbie Harry...). Väittäisin, että kansi pystyi vaikuttamaan ostopäätökseeni siksi, että levyn hinta oli alhainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansi ei vaikuttaisi, että kansi ei myisi. Jos katsomiseen ja katsottavana olemiseen perustuvassa kulttuurissa kansi ei vaikuttaisi, olisi kai sama, mitä kannessa seisoisi. Tai saman tien levyt voisi sellaisenaan pakata ruskeisiin paperipusseihin.

Panu (jonka kanssa en ole ihan yhtä taitava illustraattori) luonnehti levyn kantta ulkomusiikilliseksi arvoksi. Niinhän se varmasti on, vaikka väittäisin kyllä, että kansi on oleellinen osa myös itse musiikin kokemusta. En voi väittää kuuntelevani kansia, mutta niin mieluusti tarkastelen musiikkia kuunnellessani pienimpiäkin kansista löytyviä ”tietoja”, että minulle kansi on osa musiikkia.

Valitsemani viisi kansitaideteosta ovat valikoituneet nimenomaan hyllystäni löytyvistä vinyyleistä. Toki cd-levyistä löytyy hienoja kansia, mutta parametrit ovat toiset niin kansien tekijällä kuin katsojallakin. Ikäväkseni tajusin, että monet alunperin vinyyleinä julkaistuista albumeista on hyllyssäni vain cd-muodossa. Siksi poissa ovat esimerkiksi Storm Thorgersonin (esim. Pink Floyd, Muse) ja Roger Deanin (esim. Yes, Uriah Heep) ällistyttävän komeat kansiteokset. Mutta onneksi on muutakin hienoa.

Olisin ottanut listalleni Springsteenin Born to Runin, mutta en halua kerrata Panun esittelemiä kansia. Samaan esteettiseen suuntaan sen sijaan osoittaa The Doorsin Other Voices, joka on julkaistu Jim Morrisonin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Ron Raffaellin ikuistamat Densmoren, Kriegerin ja Manzarekin katseet tuntuvat haluavan sanoa, että me olemme vielä täällä. Kasvot ovat pääosassa, mitä korostaa yksinkertaisuus ja ohut fontti. Vaikka maailma ei jimittömän Doorsin onnistumiseen uskonut, tuli levystä varsin kypsä ja hieno, ulkomusiikillisista syistä täysin aliarvostettu levy.

Taidan olla yksinkertaisen ilmaisun mies, sillä seuraava valintani on Talking Headsin Fear of Music (1979). Mustanpuhuvassa kannessa on kohokuviointi, joka saattaa muistuttaa autonrenkaan kuviointia tai jonkinlaista metallipintaa. Tehokkaan kannen suunnitelijaa ei nyt tipu mistään, mutta kertokaa, jos tiedätte. Ja albumihan on täyttä rautaa… niin siis ehkä siksi kansikin muistuttaa metallia…

Mark Wilkinson on suunnitellut Marillionille kannen jos toisenkin. Usein alkuperäinen idea on lähtöisin yhtyeen ex-laulaja Fishin aivoituksista. Niin on myös loistavassa alkoholismia luotaavassa teema-albumissa Clutching at Straws (1987). Kansi on omalla tavallaan tökerö, mutta bändin (tai oikeastaan Fishin) imagoa hienosti rakentava. Marillionin Fishin aikaiset kannet ovat kaikki kuin samasta oudosta tarinasta. Tässä bändin jäsenet ja piirrokset/maalaukset sulautuvat toisiinsa - missäpä muuallakaan kuin baarissa.

Midnight Oilin Diesel and Dust (1987) pitäisi saada näkyviin myös taka- ja aukeavan sisäkannen osalta. Niin upea, levyn biisien sanomaa (aboriginaalien vaikeata elämää ja ympäristön saastumista) tukeva kokonaisuus on kyseessä. Tässä jos missä kannet ovat osa musiikkia. Mihin ihmeeseen Midnight Oil katosi? Orkesteri oli Ruisrockissa 80-luvun lopussa niin "tajuttoman kova".

King Crimsonin esikoisalbumin In the Court of the Crimson King (1969) kansi kauhistuttaa, mutta on se myös komea, sillä oikeastaan levyn musiikkikin kauhistuttaa. Barry Godberin kansi on parhaimmillaan avattuna, koska kannen kuva jatku takakanteen.

Pitäisiköhän seuraavaksi repiä esiin kaameimmat kannet? Vai kenties parhaat cd-kokoon tehdyt?

Helppoa rahaa ja loputonta kulutusta

Päivä on tänään parempi. Orastavan viikonlopun vuoksi päivä on niin hyvä, että tekisi mieli mennä levykauppaan. Siinä se sitten olikin. Meneppäs Kokemäen perukoilla levykauppaan, kun ainoat vaihtoehdot ovat S- ja K-Marketin poptorit. Ihan kelvollinen antikvariaatti täältä kyllä löytyy, mutta levottoman kuluttajan tapaan haluaisin jotakin uutta. Vaikka viimeinen lausahdukseni on puppua, niin voisitko itse kuvitella ostavasi levyn marketin poptorihyllystä, jossa on pari listahittiä vaihtoehtoina sekä vieressä kotimaista heviä kolmen nimikkeen alehyllyssä? Tiedän...

olen elitisti paskiainen, jolle ei kelpaa se, mikä massoille kelpaa.
Olenko siis niitä älyttömyyksien latelijoita, jotka pitävät jostakin bändistä niin kauan, kun muut eivät vielä bändin hienoutta tajua? Olenko niitä, jotka pitivät siitä ja tuosta vielä silloin, kun ne tekivät vasta ekat demonsa tai silloin, kun ne eivät olleet vielä edes olemassa? Jos olisin edellä kuvatun kaltainen urpo, en voisi tänään pitää Nick Cavesta, Pearl Jamista, Von Hertzen Brothersista tai Frank Sinatrasta vain joitain mainitakseni. Musiikki on oiva tapa erottua ja erottautua, mikä on oleellinen osa esimerkiksi punkkia. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta idioottimaista se voi olla.

Koska musiikki on kulutusta monessa mielessä, valitsen nyt yhden "mielen" ja listaan sen mukaisesti topviitosen. Haluan lähteä ostamaan levyn tai levyjä, joten kulutus rahan kuluttamisen mielessä on nyt aiheenani. Biisit tulevat vailla selityksen hiventä, koska kuluttamista ei siihen yllyttävän mukaan tarvitse ainakaan järkeväksi toiminnaksi selittää. Tähän voisi liittyä vaikka kuvan kenkäsoitin.

1.YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2.Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3.King Crimson: Easy Money (Larks' Tongues in Aspic, 1970)
4.The Guess Who: Rich World - Poor World (Power in the Music, 1975)
5.Peter Gabriel: A Wonderful Day in a One-Way World (Peter Gabriel, 1978)

Valenttiinilista

Ystävänpäivä on ajatuksena kiva, mutta missä olit silloin, kun löysin itsen surullisena ja masentuneena ojanpohjalta? Missä ihmeessä olit silloin? Sinä olit tietenkin missä lienit ja vain siksi, että ei ollut ystävänpäivä. Oman onnen noja on huono tuki silloin, kun onnea ei ole. Ystävänpäiväkin on oikeastaan huono ajatus siksi, että pitäisi puhua ystävänvuodesta: ystävänpäivä on joka päivä - tai ainakin pitäisi olla. Jokainen johonkin tarkoitukseen korvamerkitty päivä on turha, jos päivä on rakennettu olemassaolevaksi, jotta talouden rattaat pyörisivät, jotta ihmiset kuluttaisivat enemmän. Ja hölmöksi nimetty oranssihko laitoksemme kiittää.

Ystävänpäiväksi nimetty hetki on yletön spektaakkelin yhteiskunnan ilmaus, joka pakottaa meidät kuluttamaan (lähettämään kortteja, lahjoja tms.), jotta me olisimme omissa, muiden ja yhteiskunnan silmissä kelvollisia kansalaisia. Minä jaan kokemuksia ja ehkä lahjojakin ystävieni kanssa silloin, kun siihen on oikea hetki, en silloin, kun minua vaaditaan niin tekemään. Ystävänpäivä on kuin Facebookin ystäväluettelo, jonka kartuttamisessa keskeinen funktio on oman statuksen pönkittäminen turhalla tilpehöörillä.



Edellä mainitusta huolimatta tai juuri sen vuoksi kirjaan tänään rakkautta tai romanttisuutta ilmaisevien laulujen topviitosen. Ystävänpäiväaiheisista lauluista olisi voinut laatia oman listansa, mutta näin on parempi.

Sitten vielä pieniä selitteitä valinnoille. Rakkauden yksi ulottuvuus on "tiede". Tuosta ulottuvuudesta Coldplayn laulu on niin onnistunut viritelmä, että sen paikkaa ei nyt uhkaa mikään. Tähän valintaan vaimokin on tyytyväinen. Taidettiin tanssia tätä häissämmekin. CMX taas ei juuri selvärajaisia rakkauslauluja lurittele, mutta kun lurittelee, niin osutaan keskelle taulua. Marmori on... marmoria. Jos pitäisi valita yksi rakkausaiheinen levy kokonaisuudessaan, valitsisin Nick Caven Boatman's Callin. Cavella on hämmentävä kyky olla yhtä aikaa synkkä ja äärimmäisen romanttinen. Listallani olevassa biisissä rakkaus on niin syvää ja intensiivistä, että vääränlaisina hetkinä itku on lähellä. Jätän kaksi viimeistä itse tulkittaviksi.

1. Coldplay: The Scientist (A Rush of Blood to the Head)
2. CMX: Marmori (Cloaca Maxima)
3. Nick Cave & the Bad Seeds: Into My Arms (Boatman's Call)
4. Pearl Jam: Smile (No Code)
5. Christy Moore: Missing You (Voyage tai livetaltiointi Live at the Point, jossa oleva versio on parempi)