Päivä on tänään parempi. Orastavan viikonlopun vuoksi päivä on niin hyvä, että tekisi mieli mennä levykauppaan. Siinä se sitten olikin. Meneppäs Kokemäen perukoilla levykauppaan, kun ainoat vaihtoehdot ovat S- ja K-Marketin poptorit. Ihan kelvollinen antikvariaatti täältä kyllä löytyy, mutta levottoman kuluttajan tapaan haluaisin jotakin uutta. Vaikka viimeinen lausahdukseni on puppua, niin voisitko itse kuvitella ostavasi levyn marketin poptorihyllystä, jossa on pari listahittiä vaihtoehtoina sekä vieressä kotimaista heviä kolmen nimikkeen alehyllyssä? Tiedän...
olen elitisti paskiainen, jolle ei kelpaa se, mikä massoille kelpaa.
Olenko siis niitä älyttömyyksien latelijoita, jotka pitävät jostakin bändistä niin kauan, kun muut eivät vielä bändin hienoutta tajua? Olenko niitä, jotka pitivät siitä ja tuosta vielä silloin, kun ne tekivät vasta ekat demonsa tai silloin, kun ne eivät olleet vielä edes olemassa? Jos olisin edellä kuvatun kaltainen urpo, en voisi tänään pitää Nick Cavesta, Pearl Jamista, Von Hertzen Brothersista tai Frank Sinatrasta vain joitain mainitakseni. Musiikki on oiva tapa erottua ja erottautua, mikä on oleellinen osa esimerkiksi punkkia. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta idioottimaista se voi olla.
Koska musiikki on kulutusta monessa mielessä, valitsen nyt yhden "mielen" ja listaan sen mukaisesti topviitosen. Haluan lähteä ostamaan levyn tai levyjä, joten kulutus rahan kuluttamisen mielessä on nyt aiheenani. Biisit tulevat vailla selityksen hiventä, koska kuluttamista ei siihen yllyttävän mukaan tarvitse ainakaan järkeväksi toiminnaksi selittää. Tähän voisi liittyä vaikka kuvan kenkäsoitin.
1.YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2.Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3.King Crimson: Easy Money (Larks' Tongues in Aspic, 1970)
4.The Guess Who: Rich World - Poor World (Power in the Music, 1975)
5.Peter Gabriel: A Wonderful Day in a One-Way World (Peter Gabriel, 1978)
olen elitisti paskiainen, jolle ei kelpaa se, mikä massoille kelpaa.
Olenko siis niitä älyttömyyksien latelijoita, jotka pitävät jostakin bändistä niin kauan, kun muut eivät vielä bändin hienoutta tajua? Olenko niitä, jotka pitivät siitä ja tuosta vielä silloin, kun ne tekivät vasta ekat demonsa tai silloin, kun ne eivät olleet vielä edes olemassa? Jos olisin edellä kuvatun kaltainen urpo, en voisi tänään pitää Nick Cavesta, Pearl Jamista, Von Hertzen Brothersista tai Frank Sinatrasta vain joitain mainitakseni. Musiikki on oiva tapa erottua ja erottautua, mikä on oleellinen osa esimerkiksi punkkia. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta idioottimaista se voi olla.
Koska musiikki on kulutusta monessa mielessä, valitsen nyt yhden "mielen" ja listaan sen mukaisesti topviitosen. Haluan lähteä ostamaan levyn tai levyjä, joten kulutus rahan kuluttamisen mielessä on nyt aiheenani. Biisit tulevat vailla selityksen hiventä, koska kuluttamista ei siihen yllyttävän mukaan tarvitse ainakaan järkeväksi toiminnaksi selittää. Tähän voisi liittyä vaikka kuvan kenkäsoitin.
1.YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maihinnousu, 1999)
2.Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
3.King Crimson: Easy Money (Larks' Tongues in Aspic, 1970)
4.The Guess Who: Rich World - Poor World (Power in the Music, 1975)
5.Peter Gabriel: A Wonderful Day in a One-Way World (Peter Gabriel, 1978)
2 kommenttia:
Kuluttaminen on yllättävän onnistunut sanavalinta tälle hauskalle ja tuhoisalle toiminnalle. On myönnettävä, että sorruin kahteen Älppäriin (siis vinyyliin) männä viikolla vain, siksi, että haluan omistaa nuo lätyt. Easy Money biisejä on näköjään aika monta. Löytyisköhän viisi jos oikein muistelisi. Viimeisenä seuraava ajatus: Hevi on raskasta katsottavaa supermarketin hyllyssä. Alan olla väsynyt tähän HeviSuomeen.
Lähetä kommentti