perjantai 9. toukokuuta 2008

Progressiivinen viikonloppu


Lähden viikonlopuksi enoni luokse, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on tuhti progeviikonloppu. 1970-luvun alun progehemmona enoni on kauan sitten tullut initioineeksi minut muun muassa sellaisiin orkestereihin kuin King Crimson, Renaissance ja Colosseum. Alivaltiosihteeri-nimisen radiohupailun yhdessä sketsissä ilmoitettiin, että seuraavana yönä samaisella radiokanavalla (joka tuolloin oli Radiomafia) on progeyö, joka alkaa klo 22 ja päättyy klo 06. Tuona aikana kuullaan kolme biisiä... Viikonloppuna on siis pitkiä biisejä luvassa. Mutta luvassa on myös puhetta, jos ei muusta niin ainakin progesta.

Pitäisiköhän aloittaa istunto hieman uudemmalla progevirityksella, CMX:n Talvikuninkaalla? Sen pituus on vain 62 minuuttia 2 sekuntia. Jää nähtäväksi – tai kuultavaksi. Nyt on kuitenkin aika heittää näkyviin tämänhetkinen progebiisien topvitonen. Biisien perään olen merkinnyt musisointien pituudet. Mukaan näyttää tällä hetkellä mahtuvan pari alamittaista ja yksi 1970-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

Genesiksen Trespass on soinut iPodissani viimeaikoina tiuhaan. Progeen liitetään tavallisesti biisien moniosaisuuden takia adjektiivi eeppinen ja Genesiksen varhaiseen, Peter Gabrielin aikaiseen tuotantoon eeppisyys osuu kuin nenä päähän, kuten tavataan sanoa. "White Mountain" (kuten koko Trespass-levy) on sellaista tarkasti strukturoidun virtuositeettimusisoinnin juhlaa, että hymy on herkässä ja/tai kulloisestakin tunnetilasta riippuen käsivarret kananlihalla. King Crimsonin ”Starless” kertoo sen, miksi kyseinen orkesteri on koko tuotantoa ajatellen näistä bändistä kenties tärkein. Robert Frippin kitaroinnin voittavaa tuskin on olemassa eikä biisejä turhanpäiten lopeteta, kun rullaus on vauhdissa. Camel on miedosti jazzhenkistä, niin nopeimmillan kuin hitaimmillaankin tunnelmallista progea, jonka ytimenä on Andrew Latimerin kitaroinnin ja Peter Bardensin koskettimien verraton yhteissointi. Kolmiosainen “Lady Fantasy” kertoo jo nimessään, minkälaisissa mielikuvitussfääreissä Camelin biiseissä liikutaan ja – liikututaan. Renaissance taas virittelee folkhenkisiä säveliä, joista Annie Haslamin kertakaikkisen upea ääni tuottaa paikoin jopa henkisiä kokemuksia. "Ashes Are Burningista" löytyy sanattomaksi vetävä liveversio levyltä Live at Carnegie Hall (1976). Sen on tasan kaksi kertaa niin pitkä kuin studiolevytys. Liveversio kertoo myös sen, miksi progebändien liveäänitykset ovat kiehtovia. Improvisaatioita ja uusia kuvioita keksitään jatkuvasti. Yesin biisit ovat sanoituksellista huttua Jon Andersonin idealismin ja mystisen ullakon perukoilta. Onko järkee vai ei, kysyn usein Yesin lauluja kuunnellessani. Tavallisesti ajattelen, että jonkun ne on nämäkin sanat sanottava, vaikka kuinka naiivilta tuntuisivat. Onneksi musiikki pelastaa. Andersonin maailmaa mukaillen voisin toivoittaa viikonloppua sanomalla, että musiikki pelastaa maailman.


1.Genesis: White Mountain (Trespass, 1970) 6:43
2.King Crimson: Starless (Red, 1974) 12.18
3.Camel: Lady Fantasy (Mirage, 1974) 12:59
4.Renaissance: Ashes Are Burning (Ashes Are Burning, 1974) 11:24
5.Yes: On the Silent Wings of Freedom (Tormato, 1978) 7:45

3 kommenttia:

Tommi kirjoitti...

Talvikuninkaalla sitten aloitimme. Oli mukava viikonloppu. Nyt en ehkä kuitenkaan toviin kuuntele progea vaan jotain mahdollisimman suoraviivaista. Vaikka AC/DC voisi käydä hyvin.

panu kirjoitti...

Vaihtelu virkistää sanoi kissa, kun mummolla pöytää pyyhki.

Tommi kirjoitti...

Ehkä vaihtelun vuoksi onkin käynyt niin, että olen kuunnellut vain hiljaisuutta.