Yksinäisyys

Yksin kotona. Yksin kotona sairaana. Yksin kotona kykenemättä tekemään. Jaksoin katsoa elokuvan, mutta aivoni toimivat laiskasti. Wong Kar-Wain 2046 (2004) ei helpottanut yhtään oloani, sillä siinä vasta on yksinäistä. Kaikilla tuntuu olevan vain muistonsa, jotka nekin ovat hataria. Kuvat ovat hienoja, mutta tekevät omasta lauantaistani arkisen. Mary Douglas kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissaan ”The Idea of Home: A Kind of Space” (1991) kodin tunnun tulevan lähtökohtaisesti siitä, että jokin tila saatetaan kontrolloiduksi. Tänään koti on paikkaa, jossa haahuilen, sohva, jossa makaan. Kontrolli on tavoittamattomissa, ajatuksetkin menevät tahtomattani sinne tänne ja tuonne. Sitä on yksinäisyys, ajatusten hallitsematonta liikettä, vaikka olisi missä.

Yksinäisyydestä voi kirjoittaa laulun monesta näkökulmasta. Useimmiten asiaa on lähestytty ihmissuhdeongelmana: toinen lähtee ja toinen jää. Täällä ei ole ongelmaa, mutta asetelma on muuten sama: vaimo ja pojat lähtivät ja minä jäin. Ja tietysti flunssa ja sen tuoma voimattomuus iskivät heti seuraavana päivänä. Kuin olisin hyvä työntekijä ja sairastaisin, kun olen vapaalla. Koska nyt on ihan pakko lähteä lepäämään, kirjaan yksinäisyyttä käsittelevien laulujen viiden kärjen ilman selityksiä. Tällä kertaa selityksenä toimikoon selityksenä ja perusteluna Spotify-linkki, josta laulut löytyvät.

1.Nick Cave & The Bad Seeds: Far from Me (Boatman’s Call, 1997)
2.Arcade Fire: Ocean of Noice (Neon Bible, 1997)
3.Killers: Goodnight, Travel Well (Day & Age, 2008)
4.Eddie Vedder: Long Nights (Into the Wild soundtrack, 2007)
5.Christy Moore: Missing You (Voyage, 1989)

Stig on pöytä

Piipahdan viikonloppuna Tallinnassa. Laivaan hyppäämisen vuoksi listaan viisi aiheeseen passelia biisiä. Koska en niinkään nauti laivamatkasta, listan tarkoituksena on peittää laivan tarjoama tylsyyden välitila. Ja onneksi matka on lyhyt.

Kaksi ensimmäistä laivausta tarjoilee kaunista rakkauden ylistystä. Pearl Jamin ja Nick Caven biisit mahtuisivat kenties kaikkein kauniimpien ja koskettavimpien rakkauslaulujen topfemmaan. Niin kuin rakkauslauluilla on tapana, osuvat nämä omaelämäkerrallisiin taitteisiin. Toisaalta eivätkö kaikki osu?

Renaissance tarkastelee myrskyävää merta rannalta miehiään odottavien naisten näkökulmasta. Annie Haslamin lauluääntä olen ylistänyt täällä jo ainakin pariin otteeseen, mutta tehtäköön se vielä kerran. Biisi tuo mieleen Luchino Viscontin hienon arkisenkarhean elokuvan Maa järisee (La terra trema, 1948), mikä ei vähennä biisin tehoa yhtään.

Neil Young on grungen kummisetä, sanovat. Konkreettinen linkki väitteeseen on Niilon Mirror Ball (1995), jossa maestron bändinä soittaa Pearl Jam. Levy ei olöe mikään kuriositeetti, vaan alusta loppuun komeata, rouheata soitantaa. Yhteistyön jäljet kuuluvat selvästi Pearl Jamin seuraavana vuonna ilmestyneessä levyssä No Code (1996). Todisteeksi levyltä kannattaa kuunnella vaikka huuliharppuvetoinen ”Smile”. Niilo ei ole paikalla fyysisesti, mutta jos joku väittäisi, että on, voisin uskoa. Mirror Ballilta nappaamani ”I’m the Ocean” edustakoon listani hieman symbolisempaa merenkäyntiä.

En ole varma, mistä Marillionin biisissä lauletaan. Fishin sanoitukset olivat varsinkin 1980-luvulla varsin omituisia. Haikaillaanpa laulussa prostituoitua, hieman siveämpää rakasta tai vain menetettyä lähimmäistä, siinä on niin vahva tunnelataus, että paikka listalla on ansaittu.

1. Pearl Jam: Love Boat Captain (Riot Act, 2002)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: The Ship Song (The Good Son, 1990)
3. Ranaissance: At The Harbour (Ashes Are Burning, 1972)
4. Neil Young with Pearl Jam: I’m The Ocean (Mirror Ball, 1995)
5. Marillion: Three Boats Down from The Candy (Market Square Heroes sinkun b-puoli, 1983; B’Sides Themselves, 1988)

Video: Pearl Jam, Love Boat Captain. Ja tekstitys espanjaksi...

Maalari maalas taloa

Maalasin sunnuntaina pönttöuunin ympärillä olevan muurin. Sutaisin ensin pohjamaalin ja ajattelin kaiken käyvän ihmeellisen mutkattomasti. Ajatus olisi pitänyt tukahduttaa johonkin ”vainajalan” syövereihin: kaikki ei sujunut kuin tanssi ruusuilla ja amarylliksillä. Vietettyämme mukavan päivän, jatkoin hommaa illansuussa. Mutta pintamaaliksi valitsemani tökötti oli niin roiskuvaa tai valitsemani tela niin ymmyrkäisen roiskiva, että hymy hyytyi kuin pahainen lammikko pihan pakkasessa. Seinä tuli kyllä maalattua, mitä nyt vielä pitää hieman paikata, kunhan ensin löytää jostain kelvolliset suojautumisvarusteet.

Kaikkialle roiskuneen maalin innoittamana ryhdyin laatimaan maalaamisesta kertovaa topvitosta. Homma äityi hankalaksi, kun biisejä ei oikein meinannut löytyä roiskimalla niin kuin aiempiin listoihin. Ykkösbiisi on itsestäänselvyys – ja siitä maalausajatus oikeastaan lähtikin – mutta sitten alkoi tökätä vastaan. Meni mustaksi.

Paint it, Black kuitenkin jo yksistään riittäisi ”topvitoseksi”. Biisistä on myös niin mukavia anekdootteja, että on pakko ryhtyä tarjoilemaan. Biisin nimessä minua on aina ihmetyttänyt pilkku. Mitä ihmettä se siellä tekee sotkemassa? Keith Richards (jonka nimi muuten lukee joissain levynkansissa ilman s-kirjainta) on todennut: ”Don’t ask me what the comma is in the title – that’s Decca’s.” Pilkun takia jotkut kriitikot jopa pitivät biisiä rasistisena. Idiootit. Eivät varmasti osanneet tai viitsineet kuunnella lainkaan. Mick Jagger puolestaan on näpäyttänyt biisin ”sanomasta” seuraavasti: ”It means paint it black. (I Can’t Get No) Satisfaction means I can’t get no satisfaction”. Tuohon ei ole paljon sanomista. Tämän logiikan mukaisesti Brown Sugarkin tarkoittaisi ruskeata sokeria...

Mutta topvitoseni ei siis jäänyt pelkäksi seinän tai asunnon tilojen maalaamiseksi, koska oli laajennettava hieman taiteellisempaan maalaamiseen, jotta lista täyttyisi säällisesti.

1. The Rolling Stones: Paint it, Black (jenkkisinkku 4/1966, brittisinkku5/1966 sekä tietysti usealla kokoelmalevyllä).
2. Manic Street Preachers: His Last Painting (Know Your Enemy, 2001)
3. Neil Young: The Painter (Prairie Wind, 2005)
4. The Nits: The Vermilion Pencil (Omsk, 1983)
5. Ismo Alanko Säätiö: Maalausliike (Pulu, 1998)

Progressiivinen viikonloppu

Lähden viikonlopuksi enoni luokse, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on tuhti progeviikonloppu. 1970-luvun alun progehemmona enoni on kauan sitten tullut initioineeksi minut muun muassa sellaisiin orkestereihin kuin King Crimson, Renaissance ja Colosseum. Alivaltiosihteeri-nimisen radiohupailun yhdessä sketsissä ilmoitettiin, että seuraavana yönä samaisella radiokanavalla (joka tuolloin oli Radiomafia) on progeyö, joka alkaa klo 22 ja päättyy klo 06. Tuona aikana kuullaan kolme biisiä... Viikonloppuna on siis pitkiä biisejä luvassa. Mutta luvassa on myös puhetta, jos ei muusta niin ainakin progesta.

Pitäisiköhän aloittaa istunto hieman uudemmalla progevirityksella, CMX:n Talvikuninkaalla? Sen pituus on vain 62 minuuttia 2 sekuntia. Jää nähtäväksi – tai kuultavaksi. Nyt on kuitenkin aika heittää näkyviin tämänhetkinen progebiisien topvitonen. Biisien perään olen merkinnyt musisointien pituudet. Mukaan näyttää tällä hetkellä mahtuvan pari alamittaista ja yksi 1970-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

Genesiksen Trespass on soinut iPodissani viimeaikoina tiuhaan. Progeen liitetään tavallisesti biisien moniosaisuuden takia adjektiivi eeppinen ja Genesiksen varhaiseen, Peter Gabrielin aikaiseen tuotantoon eeppisyys osuu kuin nenä päähän, kuten tavataan sanoa. "White Mountain" (kuten koko Trespass-levy) on sellaista tarkasti strukturoidun virtuositeettimusisoinnin juhlaa, että hymy on herkässä ja/tai kulloisestakin tunnetilasta riippuen käsivarret kananlihalla. King Crimsonin ”Starless” kertoo sen, miksi kyseinen orkesteri on koko tuotantoa ajatellen näistä bändistä kenties tärkein. Robert Frippin kitaroinnin voittavaa tuskin on olemassa eikä biisejä turhanpäiten lopeteta, kun rullaus on vauhdissa. Camel on miedosti jazzhenkistä, niin nopeimmillan kuin hitaimmillaankin tunnelmallista progea, jonka ytimenä on Andrew Latimerin kitaroinnin ja Peter Bardensin koskettimien verraton yhteissointi. Kolmiosainen “Lady Fantasy” kertoo jo nimessään, minkälaisissa mielikuvitussfääreissä Camelin biiseissä liikutaan ja – liikututaan. Renaissance taas virittelee folkhenkisiä säveliä, joista Annie Haslamin kertakaikkisen upea ääni tuottaa paikoin jopa henkisiä kokemuksia. "Ashes Are Burningista" löytyy sanattomaksi vetävä liveversio levyltä Live at Carnegie Hall (1976). Sen on tasan kaksi kertaa niin pitkä kuin studiolevytys. Liveversio kertoo myös sen, miksi progebändien liveäänitykset ovat kiehtovia. Improvisaatioita ja uusia kuvioita keksitään jatkuvasti. Yesin biisit ovat sanoituksellista huttua Jon Andersonin idealismin ja mystisen ullakon perukoilta. Onko järkee vai ei, kysyn usein Yesin lauluja kuunnellessani. Tavallisesti ajattelen, että jonkun ne on nämäkin sanat sanottava, vaikka kuinka naiivilta tuntuisivat. Onneksi musiikki pelastaa. Andersonin maailmaa mukaillen voisin toivoittaa viikonloppua sanomalla, että musiikki pelastaa maailman.

1.Genesis: White Mountain (Trespass, 1970) 6:43
2.King Crimson: Starless (Red, 1974) 12.18
3.Camel: Lady Fantasy (Mirage, 1974) 12:59
4.Renaissance: Ashes Are Burning (Ashes Are Burning, 1974) 11:24
5.Yes: On the Silent Wings of Freedom (Tormato, 1978) 7:45

Joki jaksaa virrata ja innostaa

Eilen olin pojan kanssa heittelemässä käpyjä läheiseen puroon, jota voi kutsua halutessaan myös ojaksi tai joeksi. Koska kävyt plumpsahtelivat veteen niin iloisesti, että poikaa nauratti, nimitän tarkastelemaamme juoksevan veden luontoilmiötä joeksi.

Joista on kirjoitettu useita hienoja biisejä. Käpyjen lennellessä mielessäni alkoi hyrrätä Talking Headsin "Take Me to the River", vaikka meillä ei ollut pienintäkään aikomusta hypätä veteen tai edes toivoa kastumista. Joelta palattuamme kirjasin ylös hienoimmat jokibiisit. Niissä on mielenkiintoista aiheiden ja teemojen erilaisuus: on epätoivoista ja intohimoista rakkautta, tuskaan taipuvaa nostalgiaa, sotilaan kaikkivoipaa näkökulmaa - ja myös huolta luonnosta. Joki mutkittelee ja taipuu laulussakin aiheeseen kuin aiheeseen. Mielenkiintoista on sekin, että listaani biisit tulivat aikajärjestykseen. Kertookohan se jostakin?

1. Neil Young with Crazy Horse: Down by the River (Everybody Knows This is Nowhere, 1969)
2. Talking Heads: Take Me to the River (More Songs about Buildings and Food, 1978)
3. Bruce Springsteen: The River (The River, 1980)
4. Dire Straits: Ride Across the River (Brothers in Arms, 1985)
5. Midnight Oil: River Runs Red (Blue Sky Mining, 1990).