The greatest rock 'n roll band in the world

Jokunen premissi ja johtopäätös:

1. Ensimmäinen bändi, jonka albumeja keräsin systemaattisesti.
2. Yhtyeen ällistyttävän diskografian ylittämätön helmi.
3. Odottamattomuus ja monipuolisuus.
4. Kepeä rouheus.
5. Muiden mielipiteistä piittaamattomuus.
6. Rocks Off, Tumbling Dice, Loving Cup, Happy, All Down the Line.
7. Aikalaiskriitikoiden tylyys.
8. Historia on albumimme vapauttava.
9. Martin Scorsese: Shine A Light (2008)

10. The greatest rock ‘n roll band in the world.



Muut historian vapauttamat klassikot…

Tietäisinpä miksi

Kun ensimmäisen kerran osallistuin Sunnuntaiklassikoihin, en tarjonnut Stevie Wonderia, vaan The Rolling Stonesin version Bobby Womackin laulusta ”It’s All Over Now”. Tälläkin kerralla heitän peliin Rollarien coveroiman sävelmän. Mutta annan ensin alkuperäisen puhua omasta puolestaan. Stevien laulu on vuodelta 1968.



Rollarit tallensivat laulun vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten heinäkuun kolmantena 1969. Samana iltana Brian Jones hukkui epämääräisissä olosuhteissa omaan uima-altaaseensa. Sanoitus saa uuden, entistä traagista paljon traagisemman merkityksen. Ja vaikka tarkoitukseni ei ole kummemmin verrata Wonderin ja Rollareiden esitystä, totean, että Wonderin laulu on upea, mutta minuun vetoaa enemmän räyhäkkäämpi sovitus, josta on jätetty siirappiset orkestraatiot pois. Valitettavasti ”videossa” laulu loppuu kesken. Onneksi Mick Taylorin komea kitarasoolo kuitenkin on mukana. Laulu löytyy hifistin esittelemän sinkun (joka löytyy myös omasta Rollarisinkkujen vajaasta kokoelmasta) lisäksi myös levyltä Metamorphosis (1975). Sen versio on kuitenkin lyhyempi ja kurjempi siksi, että kitarasoolosta on siinä vain rippeet.

Rollareita sunnuntaiksi

Jospa heittäisin minäkin sunnuntaiklassikon. Aiemmin tuli mainittua, että Bobby Womackin It's All Over Now on Rolling Stonesin lainabiiseistä suosikkini. Se oli Stonesin ensimmäinen listaykkönen Englannissa, joten klassikonomainen virstanpylväs siten heille itselleenkin.

Alkuperäisen biisin levytti The Valentinos, jonka laulaja Bobby Womack oli. Valentinosin biisin soitti Rollareille kuuluisa amerikkalainen DJ Murray the K... ja sillä hetkellä (ainakin tarinan mukaan) silmää räpäyttämättä Rollarit päättivät ottaa biisin itselleen. Onnellisen tuloksen kuulee ja näkee videosta.

Sinkun kääntöpuolella ilmestyi Jaggerin ja Richardsin oma sävellys Good Times, Bad Times. It's All Over Now siirtyi sinkkuversion jälkeen hieman muutettuna albumille 12X5. Sen jälkeen se on mukana ainakin neljällä kokoelmalla (Big Hits, Stone Age, More Hot Rocks ja Rolled Gold.)

Videossa Rollarit esittävän biisin version ilmestymisvuonna 1964.

Pearl Jam odottaa frendii

Kuvan laatu ei ole kummoinen, mutta onpa seesteisyydessään komea liveversio Rollareiden biisistä. Tällaisilla yllätyksillä Pearl Jam rakentaa näppärästi ympärilleen rockhistorian kehystä, jonka sisään he itse sijoittuvat. Tämä lienee tietoista imagon rakentamista, mutta näin tehtynä sallin sen ilman vastaväitteitä.

Vierivien kivien uudet, onnistuneet kääreet

Mikä olisikaan parempi top5-covereiden kohde kuin Rolling Stones? Ei mikään, sillä Rollarit itse aloittivat levyttämisen lainabiiseillä. Heidän rahisten tallentama lainasuosikkinsa on Chuck Berry, jonka biiseistä rollarilätyille ovat päätyneet esimerkiksi Little Queenie, Let It Rock, Down the Road Apiece, Carol, You Can’t Catch Me ja Come On. Muita ovat muun muassa Muddy Watersin I Can’t Be Satisfied, I Wanna Be Loved ja Mannish Boy, Howlin’ Wolfin Little Red Rooster, Robert Johnsonin Love In Vain, Buddy Hollyn Not Fade Away sekä ykkössuosikkini Bobby Womackin It’s All Over Now. Juurevaa kamaa ja hienoja, lyömättömiä tulkintoja. Aivan samaa ei voi sanoa kaikista versioista, joita The Glimmer Twinsin eli Jaggerin ja Richardsin sävellyksistä on loihdittu.

Rolling Stonesia ovat coveroineet niin monet, että top20-lista olisi ollut helpompi tehdä. Tosin sillekään eivät olisi mahtuneet Britney Spearsin ja Samantha Foxin yritelmät Satisfactionista tai David Hasselhoffin riekkuminen Let’s Spend the Night Togetherin tahtiin… Myönnän, että Britneyllä (tai siis hänen rahaa haistaneilla tuottajillaan) on yritystä, sillä ainakin hänen versionsa on erilainen kuin alkuperäinen. Joku roti silti pitäisi coveroinnissakin olla. Tissifoxista ja Hasselhoffin plantusta en tohdi sanoa sen enempää. Mutta ne parhaat. Lopulta nekin oli melko helppo valita.

Rage Against the Machinen verevän aggressiivinen versio Street Fighting Manista on taltioinut niin komeasti tyyliinsä laulun taistelusisällön, että sen ykköspaikka on kiistaton. Koko poppoon coveralbumi Renegades (2000) on lainabiisilevyjen aatelia. Suomalaiskansallisesti olen iloinen, että Smackin versio Paint it Blackista lyö kevyesti kakki muut kymmenet versiot, joita biisistä on tehty. Smack rokkaa rehellisesti siksi, että alkuperäinen biisi on hyvä eikä siksi, että se kannattaa rahan rattaat silmissä levyttää. U2:n versio samasta biisistä on kiinnostava, mutta laiska. Deep Purplen keikkasettiin Paint It Black kuului usein 1960- ja 70-luvun vaihteessa – tosin usein vain Ian Paicen liki kymmenminuuttisen rumpusoolon kehyksenä.

Johnny Cashille No Expectations on todella yllättävä veto, mutta biisi vääntyy kerrassaan upeasti counryrallatteluksi – josta käteisjussi tekee aina uskottavaa taidetta. Otis Reddingin versio Satisfactionista taas osoittaa sen, mihin sfääreihin seksillä flirttaavan biisin tulkinta oikein voi viedä. Yliveto esitys verrattuna muihin saman biisin heittäneisiin. Ja sitten lopuksi mukaan raahataan yksi nainen: bluesmatriarkka Etta James hönkäilee Miss You sen verran tunteikkaasti, että paikka listalla on varattu.

1. Rage Against the Machine: Street Fighting Man
2. Smack: Paint it Black
3. Johnny Cash: No Expectations
4. Otis Redding: (I Can't Get No) Satisfaction
5. Etta James: Miss You

5 vierivää kiveä
on Spotify-tunnuksin kuunneltavissa tästä.

Maalari maalas taloa

Maalasin sunnuntaina pönttöuunin ympärillä olevan muurin. Sutaisin ensin pohjamaalin ja ajattelin kaiken käyvän ihmeellisen mutkattomasti. Ajatus olisi pitänyt tukahduttaa johonkin ”vainajalan” syövereihin: kaikki ei sujunut kuin tanssi ruusuilla ja amarylliksillä. Vietettyämme mukavan päivän, jatkoin hommaa illansuussa. Mutta pintamaaliksi valitsemani tökötti oli niin roiskuvaa tai valitsemani tela niin ymmyrkäisen roiskiva, että hymy hyytyi kuin pahainen lammikko pihan pakkasessa. Seinä tuli kyllä maalattua, mitä nyt vielä pitää hieman paikata, kunhan ensin löytää jostain kelvolliset suojautumisvarusteet.

Kaikkialle roiskuneen maalin innoittamana ryhdyin laatimaan maalaamisesta kertovaa topvitosta. Homma äityi hankalaksi, kun biisejä ei oikein meinannut löytyä roiskimalla niin kuin aiempiin listoihin. Ykkösbiisi on itsestäänselvyys – ja siitä maalausajatus oikeastaan lähtikin – mutta sitten alkoi tökätä vastaan. Meni mustaksi.

Paint it, Black kuitenkin jo yksistään riittäisi ”topvitoseksi”. Biisistä on myös niin mukavia anekdootteja, että on pakko ryhtyä tarjoilemaan. Biisin nimessä minua on aina ihmetyttänyt pilkku. Mitä ihmettä se siellä tekee sotkemassa? Keith Richards (jonka nimi muuten lukee joissain levynkansissa ilman s-kirjainta) on todennut: ”Don’t ask me what the comma is in the title – that’s Decca’s.” Pilkun takia jotkut kriitikot jopa pitivät biisiä rasistisena. Idiootit. Eivät varmasti osanneet tai viitsineet kuunnella lainkaan. Mick Jagger puolestaan on näpäyttänyt biisin ”sanomasta” seuraavasti: ”It means paint it black. (I Can’t Get No) Satisfaction means I can’t get no satisfaction”. Tuohon ei ole paljon sanomista. Tämän logiikan mukaisesti Brown Sugarkin tarkoittaisi ruskeata sokeria...

Mutta topvitoseni ei siis jäänyt pelkäksi seinän tai asunnon tilojen maalaamiseksi, koska oli laajennettava hieman taiteellisempaan maalaamiseen, jotta lista täyttyisi säällisesti.

1. The Rolling Stones: Paint it, Black (jenkkisinkku 4/1966, brittisinkku5/1966 sekä tietysti usealla kokoelmalevyllä).
2. Manic Street Preachers: His Last Painting (Know Your Enemy, 2001)
3. Neil Young: The Painter (Prairie Wind, 2005)
4. The Nits: The Vermilion Pencil (Omsk, 1983)
5. Ismo Alanko Säätiö: Maalausliike (Pulu, 1998)