Jokunen premissi ja johtopäätös:
1. Ensimmäinen bändi, jonka albumeja keräsin systemaattisesti.
2. Yhtyeen ällistyttävän diskografian ylittämätön helmi.
3. Odottamattomuus ja monipuolisuus.
4. Kepeä rouheus.
5. Muiden mielipiteistä piittaamattomuus.
6. Rocks Off, Tumbling Dice, Loving Cup, Happy, All Down the Line.
7. Aikalaiskriitikoiden tylyys.
8. Historia on albumimme vapauttava.
9. Martin Scorsese: Shine A Light (2008)
10. The greatest rock ‘n roll band in the world.
Muut historian vapauttamat klassikot…
lauantai 12. maaliskuuta 2011
The greatest rock 'n roll band in the world
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Aaa, ihanan ajankohtaista musaa, lauantai-illan YleTeeman teemaankin liittyen :)
Itsehän olen enempi Beatles ja Doors -tyttöjä, mutta kyllähän Rollaritkin jossain määrin rokkaa ja rullaa...
Tätä nimenomaista biisiä en ollut kyllä aiemmin kuullut - ja tämä maininta varmaan paljastaakin asiaan vihkiytymättömyyteni :P - mutta hyvinhän tämäkin skulas :) Tykkään jostain syystä kovasti pianosoundeista, etenkin ns. "odottamattomasti yhdistettynä".
Hyviä johtopäätöksiä! Rollarit olivat nuoruuteni suosikkejani (edelleenkin)Tämä kyseinen kappale on vähemmän tuttu,mutta kyllä olen tainnut tämänkin kuulla jossain.
Albumi, josta on kyse, on tietenkin Exile on Main Street, 1970-luvun alun tupla. Se on yhtä ihmeellinen kokonaisuus jokaisella kuuntelukerralla.
Irwikissi sen sanoikin, että ajankohtaisuus minut tähän valoon tällä kertaa heitti.
Yaelian, kovin ovat premissini subjektiivisia luonteeltaan, mutta sitä parempia :)
En ole oikein koskaan ollut Rollarit fani, tämä kappale aika tuntematon. Mutta kuunteleehan näitä.
Rollarit eivät pure minuun suurestikaan. Tällä kappaleella on hetkensä, mutta ei kyllä kuulosta yhtään "perinteiseltä" Rolling Stonesilta. Riittääkö tämä mielipiteeksi?
Ari, minä taas en oikein jaksa Beatlesia. Enemmän nämä heidän pahat vastineensa (tietoinen vastakkainasettelu 60-luvun puolivälistä) kiehtovat.
Tuima, perinteistä? Mikä on perinteistä? Satisfaction tms.? Ei ole olemassa perinteistä rollaria...
70-luvun alku, jolloin Mick Taylor oli bändin toinen kitaristi, on parasta aikaa. Millään muulla yhtyeellä ei ole sellaista suoraa kuin Rollareiden albumit vuosina 1969-1972: Let It Bleed, Get Yer Ya-Ya's Out (live), Sticky Fingers, Exile on Main Street, Goats Head Soup, It's Only Rock 'n Roll.
70-luvun alun Rollarit kuuluvat nuoruuteen ja kappaleisiin liittyy paljon muistoja.
Klassikko.
Beatles oli lapsuuden bändisuosikki.
"Perinteinen" tässä yhteydessä: tämä ei jaggeria lukuun ottamatta kuulostanut Rollareilta. Se ei ole välttämättä huono asia.
Voin ottaa tuon suoran kuunteluun, jos löydän ne näppärästi Spotifysta. Ehkä sitten pidän heistä enemmän tai vielä vähemmän. Klassikoihin kun kuitenkin kannattaa tutustua...
No mutta täällähän on tarjolla mannaa! Allekirjoitan suoralta kädeltä kohdat 3, 4, 5 ja 8. Ensimmäisen ohitan ja muita maistelen.
Rollareista voisi taikoa oman Sunday Classic -teemansa, niin paljon hyvää kamaa löytyy vuosien varrelta. Toki myös outoja vetoja, mutta sellaiset suotakoon bändille, joka on heilunut komeasti jo vuodesta 1962. Pirulauta, vuoden päästä juhlitaan bändin 50-vuotissynttäreitä! :)
Susu, nuoruus on rajumpaa aikaa kuin lapsuus. Tai niin moni ainakin toivoisi.
Tuima, klassikot kuunteluun vaan. Exile yllättää ihan varmasti ainakin monipuolisuudellaan. Kannattaa tietysti katsoa myös Martyn leffa (jonka lienet jo katsonutkin).
Viides rooli, juuri näin. Oma Rollari-teema olisi paikallaan. Bändin ikähän on jo oma lukunsa siksikin, että meno ei vain tunnu hyytyvän.
Lähetä kommentti