Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.

No Stairway

Olen tällä viikolla opetellut rämpyttämään ukulelellani Led Zeppelinin Stairway to heaven:iä. Se on niitä biisejä joita jokaisen itseään kunnioittavan sunnuntairämpyttelijän tulee osata. Tätä voin sitten tapailla, kun käyn kuolaamassa seuraavaa ukuleleäni. Tai siis... no, ensin pitää tarkistaa liikkeen ohjeistus:



Nuorena miehenä Stairway oli ehdottomasti yksi parhaista Zeppeliinin biiseistä. Sitä kuunnellessa tuli aina haikailtua, että osaisipa soittaa noin hienosti. Teinin itsekriiittisyys esti opettelemasta. Vanhemmiten alkaa ymmärtää miten turhaa on murehtia muutamasta päin seiniä soitetusta soinnusta.
Nykyään Rain song kuullostaa paremmalta, kuin nuorena. Se taisi olla liian rauhallinen nuorelle malttamattomalle korvalle. Tänään viipyilevä, kiireetön soitto on nautinto. Sen ilmavuus ja kaihoisa tunnelma sopii mainiosti sunnuntaille. Se toimii  samalla logiikalla kun Stairway: Aloitetaan pienestä ja keveästä tunnelmasta ja jatketaan rehdillä rytinällä.



Muita soitinkauppiaan painajaisia voi tapailla täällä.

Palikkakasa

Ajattelin jatkaa rocktyöläisten luokittelua. Basisteista on luontevaa siirtyä rytmimusiikin ytimeen, rumpaleihin. Rumpalit usein jäävät taka-alalle, koska heidän instrumenttinsä on sijoitettu laulajan, basistin ja kitaristin taakse. Samoilla seuduilla elelee joskus myös kosketinsoittaja, mutta muuten kyseinen muusikko hoitaa tonttiaan varsin omissa oloissaan. Parhaimmillaan rumpalit ovat uskomattomia persoonallisia virtuooseja ja pahimmillaan surkeita komppikoneita ja sitten on Don Henley.

Keith Moon on yksi uskomattomimmista rockrumpaleista tähän mennessä. Hän oli Legendaarinen sekoilija ja mieletön kannuttelija. Jossakin haastattelussa Keith kuvasi itseään "parhaaksi Keith Moon-tyyliseksi rumpaliksi". Ja kun kuuntelee The Whon soittoa on ihmeellistä, että bändin musiikki pysyy rytmimusiikin määritelmän sisällä, sillä rytmiryhmä koostuu kahdesta sooloartistista: Basisiti John Entwistle ei komppaa vaan soittaa bassoa, kuin olisi soolokitaristi ja Moon taasen soittaa katkeamatonta fillien sarjaa.

Phil Collins on oikeasti mainio rumpali. Vaikka soolourallaan lauluun keskittynyt ja kaikenlaista siirappisotkua Phil onkin tehnyt, on hänen rumpujen soitto vieläkin jotakin joka saa minut hyvälle tuulelle. Hänellä on tatsi ja taimaus, jonka tunnistaa vaikkei tietäisi kuka siellä rumpuja kolisuttelee. Valitsin tähän Genesis yhtyeen konserttien ehdottoman kohokohdan: Collinsin ja Genesiksen Keikkarumpalin Chester Thomsonin rumpusduetton.

Led Zeppelin oli neljän taitavan muusikon kokoonpano. Tietysti Jimmy Page (kitara) ja Robert Plant (laulu) olivat etualalla, mutta toisaalta ilman John "Bonzo" Bonhamia yhtyeen soitanta ei olisi samanlaista. Bonhamilla oli uskomaton kyky saada komppi ilmavasti ja raskaasti rullaamaan. Bonham koki myös samanlaisen kohtalon Moonin kanssa. Molemmat menehtyivät rock-muusikon ammattitautiin: omaan oksennukseen.

Nuoremman polven rumpaleihin kuuluu Stewart Copeland, jolla on omalaatuisen kulmikas soittotapa. Hänen rytmiikkansa on saanut vaikutteita lähi-idässä vietystä lapsuudesta. The Policen kaltaisessa triossa jokainen tekijä on tärkeä kokonaiseeden kannalta, mutta on vaikea uskoa, että kukaan tavisrumpali olisi istunut Stingin ja Andy Summersin joukkoon.

Viimeisenä on mainittava ensimmäisen superbändin, The Creamin, rumpali Ginger Rogers. Cream oli ensimmäinen superbändi. Kaikki Bändin jäsenet oli keitetty kovissa liemissä ennen tämän kokoonpanon syntyä. Ginger oli jo 50-luvulla noussut Englannin jazz-piireissä kovan kannuttelijan maineeseen. Minusta Creamin soitossa kuuluu hienosti hänen hieno groove.

1. Keith Moon (Who are you)

2. Phil Collins (Dance on a Volcano)

3. John Bonham (Moby Dick)

4. Stewart Copeland (Can't stand losing you)

5. Ginger Rogers (Tales of Brave Ulysses)

Ja täältä voi kuunnella kalvotyöskentelynäytteet.