Avohoito-blues

Perjantaiaamuna iski eksistentiaalinen kriisi. Onneksi vain lievä. Tarpeeksi vahva kuitenkin, että olin töissä huonolla tuulella. Onneksi kriisiin löytyi Suomen Musiikkiterapialiiton suosittama ratkaisu: blues. Tähän lääkkeeseen päädyin kahdesta syystä:
1. Eräs tuttavani oli edellisenä päivänä kuunnellut Spotify:sta BLUUS soittolistaani ja kommentoinut puuttuvasta bändistä. Joten perjantai olisi sopiva päivä korjata virhe.
2. Olin pari päivää aiemmin muistanut vanhan totuuden, että surullinen musiikki piristää. Blues on varmaan syntynyt lohduttamaan, ei masentamaan lisää.

Niinpä rohkeasti aloitin terapiasessioni: kuulokkeet korville ja Spotify puhisemaan. Kuuntelin koko päivän pelkkää bluesia. Illan tullen kun Muddy Waters nykäisi ensimmäiset "I'm a man!" karjaisut, olin täysillä mukana. Lääke tehosi nopeasti ja tehokkaasti ilman mainittavia sivuvaikutuksia, lievää jalan tahtipoljentoa lukuunottamatta.

Tähän lopuksi Blues cures Oyj: lääketehtaan mainos:

R. L. Burnsiden Rollin' & Tumblin' on oiva hoitokeino lievään masennukseen, aivokääpään ja aamu-unisuuteen. Taudin pitkittyessä on syytä kääntyä ammattimuusikon puoleen.



Muita Sunnuntaisärkylääkkeitä löytyy täältä.

Ja tästä löytyy lääkkeet pitkäaikaiseen hoitoon:

Fazerin sininen sunnuntai

Nuorina musiikinkuluttajina koetimme arvailla kuutelisimmeko Led Zeppelinä (ja muita bändejä joita silloin satuimme huudattamaan), kun olisimme vanhempia. Eräs ystävistäni oli vakuuttunut, että tuskinpa. Hän uskoi, että maukumme muuttuisi ja olisimme blues-diggareita. Toisin taisi käydä, vaikka hän onkin osittain oikeassa. Iän myötä maku on vain laventunut. En teininä olisi varmaan intoillut kaikenmaailman kantri- ja bluegrassrevityksistä. Vanhetessa olen oppinut pitämään myös bluesista. Vaikka pakko myöntää, että helpolla ei kaikkien rockbiisien äiti sulojaan paljasta. Jostakin kumman syystä bluesia on helpoin kuunnella livenä (sama koskee klassista ja jatsia). Siinä hetkessä bluesiin voi helposti sujahtaa ja nauttia täysin siemauksin. Levytetty blues vaatii eri tavalla keskittymistä. Ehkä blues vaatii kontaktin soittajan ja kuulijan välille. En tiedä.
Ledbetterin Where did you sleep last night ei ole poikkeus yllämainitusta. Olen sen ensikerran kuullut Nirvanan versiona ja sen jälkeen kaivellut esiin alkuperäisen. Joskus alkuperäinen on parempi kuin myöhempi versio, muttei tässä tapauksessa. Kurt Cobainin riipaiseva tulkinta tuo biisiin (joka on jo valmiiksi karmea tarina) aivan erityisen epätoivoisen, traagisen tunnelman. Hidas, laahava soitto tekee tästä laulusta verenmakuisen synkän rutistuksen, jonka rinnalla Lead Belly alkuperäinen tulkinta on suorastaa toivorikas pop-laulu. Objektiivisuuden nimissä laitan molemmat versiot tarjolle.



 

Muita sinisiä hetkiä voi elää täällä.

Miljoonien mailien takaa

Kuluneella viikolla yhden päiväni pelasti se, että iTunesista klikkasin kesken työpäivän soimaan Rory Gallagherin kokolemalevyn Big Guns (2009). Jokin minun ja hänen elämänsä välisessä kuilussa sykähdytti. Päivä oli sitä ennen yhdellä tavalla pilaantunut, mutta haudan takaa Rory ujellutti kitaraansa niin, että miljoonat kilometrit olivat vain millejä. Siksi valintani sunnuntaiklassikoksi tällä kertaa on "A Million Miles Away". Se teki sen, mihin musiikki on luotu: ryhtyi soimaan oikealla hetkellä ja kosketti.



Muut koskettavat klassikot löydät täältä.