Paluu kotiin

Viimeinen tv-sarja, joka on todella vienyt minut mukaansa ja jota ilman en uskonut tulevani toimeen oli Ed. Sen alkutekstien aikana ainakin kahden ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa soi Foo Fightersin ”Next Year”.

Sarjassa Ed "palaa kotiin" pikkukaupunkiin tehtyään suurkaupungissa lakitoimistolle miljoonakuprun ja löydettyään sen jälkeen vaimonsa sängystä postinkantajan kanssa. Tilannekomedian ja nyrjähtäneen saippuaoopperan (eivätkö ne kaikki ole nyrjähtäneitä) yhdistelmäksi luonnehtimaani sarjaa esitettiin Suomessa 2000-luvun alussa vain kaksi kautta, vaikka sitä tehtiin neljä kautta vuosina 2000-2004. Dvd:nä sarjaa ei ikäväkseni ole saatavilla.



Tässä on vielä katkelma episodista 16. Tämä tuskin sanoo monelle juuri mitään, mutta se onnistuuu kuitenkin kertomaan sarjassa piilevästä kepeästä vakavuudesta. Ja onhan Thoreaun kirja aivan mahtava.



Muita musikaalisia tv-muistoja ja vastaavaa: klik.

Parhaat albumit osa II

On ihan pakko myöntää, että kolleegani Tommi onnistui tekemään vuoden parhaiden albumien valitsemisesta erittäin vaikeaa. Lista sisälsi niin monta minukin mielestä loistavaa levyä, että tautologialta ei voi välttyä. Pahoitteluni.
Koetan kuitenkin pysyä viiden parhaan formaatissa, koska silloin luultavasti 80% valinnoistani eroasi Tommin listasta.

1. Eddie Vedder: Ukulele songs

Eddie sai minut ostamaan Ukulelen, jota nyt rämpyttelen iltaisin sohvalla istuen. Se yksinään tekee tästä merkittävän albumin. "Eddie managed single-handedly make ukulele cool."

2. White Denim: D

Tämä on minun tämän vuoden ehdottomin yllättäjä. Kuulin heidän studio-live taltionnin ja olin myyty. Aivan mieletöntä soittoa. Musiikillinen coctail joka räjäytti minun tajuntani. Tämä levy Sai myös Tommin innostumaan.

3. Foo Fighters: Wasting Light

Foo Fighters on minulle aina varma nakki. Tämä ei ole heidän paras levy, mutta hieno joka tapauksessa.

4. Thurston Moore: Benediction

Sonic Youth yhtyeen kitaristin komea soololevy on yksi vuoden 2011 ehdottomia helmiä. Beck Hansonin tuottama levy särisee juuri oikealla tavalla. Ei ihan kaikkein helpoimpia levyjä kuunnella, mutta on loppujen lopuksi vaivan arvoinen.

5. Soundgarden: Live on I-5

Koska Tommi oli nostanut 22 Pistepirkon loistavan levyn listalleen, on minun tyydyttävä Soundgardenin konserttitaltiointiin Live on I-5. Sinänsä levy ei ole ehkä olisi oikeutettu listalle, koska se on kooste 1996 soitetuista keikosta. Siinä on kuitenkin niin komeita biisejä ettei sitä voinut ohittaa. Levyllä on kaksi coveria, jotka toimivat komeasti, koska niiden parina on Soundgardenin oma biisit, jotka tuovat uudenlaista syvyyttä molempiin pareihin. The Beatlesin Helter Skelter on saumattomasti liitetty Boot Camp biisiin ja Iggyn klassikko Search and Destroyn jälkeen soi Ty Cobb.

5B. 22 Pistepirkko: Lime green DeLorean
5C. Ry Cooder: Pull up some dust and Sit Down
5D. Steve Earle: I'll never get out of this world alive
5E. Pearl Jam: Twenty (Original Motion Picture Soundtrack)

Eihän se nyt niin vaikeat ollut mahduttaa parhaita levyjä top viiteen. 22 pistepirkko on vuosi vuodelta vakuuttavampi. Uusimman levyn kuultuani olin vakuuttunut, että Neil Youngin olisi syytä soittaa Utajärven poikien kanssa.
Ry Cooderin levy on hieno protestilaululevy. Cooderille tyypilliseen tapaan musiikkihistoriallisesti virheetön suoritus. Etenkin avausraita No Banker left behind on kertakaikkisen herkullinen laulu pankkikriisistä.
Steve Earlen levy on hieno kokoelma tavallisten ihmisten tarinoita.
Pearl Jam. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Koska Kiinan palomuuri kiusaa tänään. Jää minulta näytteet pois. Koetan päivittää tänne näytteet, jos Maon ideologiset jälkeläiset suinkin sallivat.

Ensi vuonna sitten

Vuosi vaihtui, huomasitten varmaan. Huomasitte kenties myös luvata jotain tälle vuodelle. Koska minä en luvannut mitään, Foo Fightersin "Next Year" soi nyt kauniimmin kuin koskaan. Tai soi se kauniisti jo albumilla There is Nothing Left to Lose (1999) sekä suosikkitelevisiosarjani Edin ("videon" kuvituksena) alkutekstien aikana. Siispä kauniit ja muut vastaavat lupaukset voi tehdä ensi vuonna.

Muita lupaamattomia asioita voi kuunnella täällä.

Reipas klassikko

Olen tässä muutamana sunnuntaina valinnut aika melankolisia klassikoita. Päätin tänään muuttaa hieman suuntaa. Mielestäni reipas pop-laulu voisi sopia tämän aamun tunnelmiin. Foo Fighters on Dave Grohlin luotsaama bändi, jonka hän perusti Nirvanan jälkeen. Itseasiassa ensimmäinen Foo Fighters albumi on oikeastaan Grohlin soolo, sillä hän muistaakseni soitti kaikkia instrumenttejä levyllä. Myöhemmin kokoonpano on muuttunut jonkin verran, mutta nyttemmin se on vakiintunut Chris Shiftlett-Taylor Hawkings-Nate Mendel-Grohl muotoon. Bändin musiikki on minusta hienosti rakennettua pop-musiikkia. Se tallaa tukevasti The Beatlesin, The Whon ja Ramonesin viitoittamalla tiellä tehden omansalaista kolmisoinnun variaatiota. Olkoonkin, että musiikki soitetaan raskaalla kädellä ja tukevassa haara-asennossa, on tämä minusta pirteää, huoletonta pop-musiikkia.

Useat heidän levyistään päättyvät upeaan, pitkään paisutteeluun, joita kuunnellessa tulee aina hyvä mieli. Valitsin tälle sunnuntaille yhden tälläisen poskettoman mahtipontisen 8-minuuttisen: Come Back. Biisin nimi myös kuvaa eilisiä tunnelmia Hong Kongin retkellä.

Muita sunnuntain pophelmiä löytyy täältä.

Helmikuun tähtiä

Eilen kokatessa laitoin soimaan pitkästä aikaa Foo Fightersia. Kun siinä ruokaa laittaessa soittimesta soljui aakkosjärjestyksiä loistavia biisejä toisen perään ajattelin (jälleen kerran), että Dave Grohl on aivan armoitettu biisinikkari. Hänellä on kyky kirjoittaa klassisia pop-biisejä. Ne ovat sellaisia muutaman minuutin mestariteoksia, joissa tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta valtaisaan raivoon. Vaikka ne ovatkin soitettu reilulla otteella, ovat ne minusta saman pop-musiikin jatkumoa kuin The Beatles tai vaikka ELO. Biisi February Stars on nimensä puolesta sopiva Helmikuun viimeiselle sunnuntaille.

Ja lopuksi triviapläjäys: Grohl soitti aikaisemmin rumpuja bändissä nimeltä Nirvana.

Muut tähtihetket löytyvät täältä.