Parhaat albumit osa II

On ihan pakko myöntää, että kolleegani Tommi onnistui tekemään vuoden parhaiden albumien valitsemisesta erittäin vaikeaa. Lista sisälsi niin monta minukin mielestä loistavaa levyä, että tautologialta ei voi välttyä. Pahoitteluni.
Koetan kuitenkin pysyä viiden parhaan formaatissa, koska silloin luultavasti 80% valinnoistani eroasi Tommin listasta.

1. Eddie Vedder: Ukulele songs

Eddie sai minut ostamaan Ukulelen, jota nyt rämpyttelen iltaisin sohvalla istuen. Se yksinään tekee tästä merkittävän albumin. "Eddie managed single-handedly make ukulele cool."

2. White Denim: D

Tämä on minun tämän vuoden ehdottomin yllättäjä. Kuulin heidän studio-live taltionnin ja olin myyty. Aivan mieletöntä soittoa. Musiikillinen coctail joka räjäytti minun tajuntani. Tämä levy Sai myös Tommin innostumaan.

3. Foo Fighters: Wasting Light

Foo Fighters on minulle aina varma nakki. Tämä ei ole heidän paras levy, mutta hieno joka tapauksessa.

4. Thurston Moore: Benediction

Sonic Youth yhtyeen kitaristin komea soololevy on yksi vuoden 2011 ehdottomia helmiä. Beck Hansonin tuottama levy särisee juuri oikealla tavalla. Ei ihan kaikkein helpoimpia levyjä kuunnella, mutta on loppujen lopuksi vaivan arvoinen.

5. Soundgarden: Live on I-5

Koska Tommi oli nostanut 22 Pistepirkon loistavan levyn listalleen, on minun tyydyttävä Soundgardenin konserttitaltiointiin Live on I-5. Sinänsä levy ei ole ehkä olisi oikeutettu listalle, koska se on kooste 1996 soitetuista keikosta. Siinä on kuitenkin niin komeita biisejä ettei sitä voinut ohittaa. Levyllä on kaksi coveria, jotka toimivat komeasti, koska niiden parina on Soundgardenin oma biisit, jotka tuovat uudenlaista syvyyttä molempiin pareihin. The Beatlesin Helter Skelter on saumattomasti liitetty Boot Camp biisiin ja Iggyn klassikko Search and Destroyn jälkeen soi Ty Cobb.

5B. 22 Pistepirkko: Lime green DeLorean
5C. Ry Cooder: Pull up some dust and Sit Down
5D. Steve Earle: I'll never get out of this world alive
5E. Pearl Jam: Twenty (Original Motion Picture Soundtrack)

Eihän se nyt niin vaikeat ollut mahduttaa parhaita levyjä top viiteen. 22 pistepirkko on vuosi vuodelta vakuuttavampi. Uusimman levyn kuultuani olin vakuuttunut, että Neil Youngin olisi syytä soittaa Utajärven poikien kanssa.
Ry Cooderin levy on hieno protestilaululevy. Cooderille tyypilliseen tapaan musiikkihistoriallisesti virheetön suoritus. Etenkin avausraita No Banker left behind on kertakaikkisen herkullinen laulu pankkikriisistä.
Steve Earlen levy on hieno kokoelma tavallisten ihmisten tarinoita.
Pearl Jam. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Koska Kiinan palomuuri kiusaa tänään. Jää minulta näytteet pois. Koetan päivittää tänne näytteet, jos Maon ideologiset jälkeläiset suinkin sallivat.

Seattlen sinkkuja

Sunnuntaiklassikon teemasoittona on vaalisunnuntaina elokuvalaulu. Sopivaa, sillä vaalitkin ovat eräänlaista elokuvaa. Tosin kaikki on elokuvaa… Niin, ja valittu laulu pitäisi vielä perustella. Vaikka laulut perustelevat itse itsensä, niin täältä pesee.

Cameron Crowe on tehnyt erinomaisia musiikkielokuvia. Hänen nuoruuden musiikkikriitikkotaustansa näkyy ja kuuluu esimerkiksi elokuvissa Singles (1992), Almost Famous (2000) ja Elizabethtown (2005). Hän on myös tekemässä Pearl Jamin 20 vuoden taipaleesta dokumenttia Pearl Jam Twenty, joka on nyt jälkituotantovaiheessa. Dokumentti tulee ensi-iltaan joskus tänä vuonna. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Seattlen grungen nousuun sijoittuva elokuva Singles, jossa esiintyvät niin Alice in Chains, Soundgarden kuin Pearl Jamkin. Soundgardenin Chris Cornellilla on elokuvassa pieni, hauska cameorooli.

Musiikkiklassikkoni Singles-elokuvasta on Pearl Jamin ”State of Love and Trust”. Elokuvassa PJ osa yhtyettä nimeltä Citizen Dick. Yhtyeen laulajaa Cliff Poncieria esittää Matt Dillon. Elokuvan grungebändillä on hitti ”Touch me I’m Dick”, joka on suoraakin suorempi viittaus yhteen Seattlegrungen anthemiksi nostettuun rykäisyyn, Mudhoneyn lauluun ”Touch Me I’m Sick” (1988).

Johdattelun jälkeen klassikkolaulu on tästä eteenpäin kolmas askel. Ensin näette kaksi lyhyttä katkelmaa, joissa Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard näyttelevät. Ensimmäisessä katkelmassa luetaan lehdestä Citizen Dickin levyarvostelu. Katkelma alkaa kuvasta, jossa keikkailmaitusta niitataan lyhtypylvääseen. Jatkuvuuden kannalta on hauskaa, että ilmoituksessa Citizen Dickin lämmittelijäksi ilmoitetaan Sweetwater. Samanniminen yhtye on pääosassa Crowen elokuvassa Almost Famous.



Toisessa katkelmassa todetaan: “So Portland, maybe it wasn’t our city”. Bändillä ei siis kulje kaksisesti, vaikka “heitä rakastetaankin Belgiassa”. Rokkikliseitä siis ironisoidaan.



Sitten klassikkolaulu “State of Love and Trust” studioversiona…



…akustisena liveversiona…



…ja sähkötettynä livenä…

• Muut klassikot tänä sunnuntaina löydät täältä.