Vieras vieraalla maalla

Jatkan viime sunnutain teemaa; kotimatkaa odotellessa. Pyöräilin viime sunnuntaina lahden reunaa, johon Shenzhen rajoittuu etelässä. Lahden rantaa on jätetty puistovyöhyke johon kuuluu myös mangrovemetsän rippeet. Sinne oli päättänyt pyöräillä, koska oli harvinaisen kirkas ilma. Auriko paistoi täydeltä terältä ja minä valuin hikeä. Siinä pyöräilessäni ja ulkoilevia kiinalaisia väistellessä kuuntelin musiikkia 70-luvun soittolistalta, jonka olen Spotifyhin kokoillut. Kun huomasin kuuntelevani Leon Russelin Stranger in a strange land -biisiä, hymyilin. Laulu kertoi minusta juuri sillä hetkellä. Olen muukalainen oudossa maassa. Leon tuskin lauloi minusta, mutta se ei haittaa. Onhan minulla enää pari viikkoa jäljellä ennen kotimatkaa.



Muita outoja sunnuntain muukalaisia voi kuulla täältä.

Isä, raskaasti ja nöyrästi

Isänä oleminen ei ole helppoa. Eikä sitä kukaan ole väittänytkään. Tuon tuosta joutuu löytämään tai kehittämään vastauksen vaikeisiin kysymyksiin. Isä tietää kaiken eikä mitään. Tietenkin vastauksen antamisen vaikeuteen vaikuttaa ratkaisevasti kysyjän ikä. On helppo antaa kysyjää tyydyttävä vastaus siihen, miksi auto tankataan tai kalat voivat asua veden alla. Sen sijaan on hankalampi keksiä miellyttävä vastaus siihen, miksi maapallo on pyöreä tai miksi jääkaapistamme löytyvä juusto ei ole takapihallemme iskeytynyt pala kuukiveä.

Uriah Heepin ensimmäisellä albumilla Very ‘eavy, very ‘umble (1970) on laulu, jossa isä joutuu hankalien kysymysten eteen. ”Come Away Melinda” on hieno, kaunis ja koskettava isän ja tyttären välinen keskustelu, jossa sota ei ole yleistä historiaa, valtioiden ja ideologioiden välistä tappelua, vaan yksityistä, ihmisten henkilökohtaisen tragedian kirjoittamaa historiaa, jota ei kouluissa opeteta - tai ei ainakaan opetettu silloin joskus.

Muut tämän sunnuntain klassikot voi ampua alas täällä.

Thunder Road

Rakastan lauluja, jotka kertovat tarinan tien, liikkeen ja autojen mahdollistamasta vapaudesta. Ehkä haluaisin karata, irtaantua, jättää taakseni kaikki turhat rajoitukset, ehkä. Aiheesta on kirjoitettu mahtavia lauluja, mutta mikään aiheesta kirjoitettu ei kuitenkaan pärjää Bruce Springsteenin klassikkoalbumi Born to Runin (1975) aloituslaululle ”Thunder Road”. Se on kuva nuoren miehen maailmasta, jossa usko itsen kaikkivoipaisuuteen auton ratissa kipuaa lähes uskonnolliseen ulottuvuuteen. Bruce on todellakin ”Pomo”, sillä hän on tehnyt niin hienon laulun, että se on nostalginen trippi myös tällaisella, joka ei ole koskaan käynyt Amerikassa ja joka ei ole koskaan käynnistänyt autoa näyttääkseen.

Brucen laulussa on symboliikan voimaa, vaikka hän ei sitä olisi tarkoittanutkaan. Laulussa puhuu James Dean, vaikka hän ei James olekaan. Kuskin (=laulun minän) identifioituminen kuljettamaansa ajopeliin on tulkittavissa jopati seksuaalisesti lausahduksessa ”All the redemption I can offer girl / Is beneath this dirty hood”. Freud olisi iloinen ja niin olen minäkin. Bruce sen sijaan tietää, mistä syntyy eeppinen laulu, jolla on potentiaalia vastustaa kaikkea paskaa, asenteita ja turhaa moralismia, jota maailmassa on liikaa. Ei, hitto soikoon, pian minä alan itkeä.

”Roll down the window / and let the wind blow / back your hair / well the night's busting open / these two lanes will take us anywhere.” Lähdetään minne vain, mennään pois. Paremmin ja suoremmin road-elokuvamaista vapaudenkaipuuta ei ole lauluun puettu. Erityisesti Born to Runin 35-vuotisjuhlaboksissa ”Thunder Road” saa studioversiota riisutumman, akustisen tulkinnan, jolle ei ole vertaista. Live at Hammersmith Odeon ’75 vetää maton alta, vaikka lattialla ei olisi mattoa. Bruce, ylisuuri pipo, intiimiys ja herkkyys eivät voi nousta korkeammalle.

Yksi syy ylistykseeni ja innostukseeni on varmasti se, että teen väitöskirjaa road-elokuvasta, mutta tässä se ei kykene selittämään sitä tunnelatausta, jonka tämä nimenomainen versio minussa aiheuttaa. Niisk.

Muut tunnekylläiset klassikot klikkautuvat listaksi tästä.

ELOisaa sunnuntaita

Ajattelin vielä jatkaa The Traveling Wilburys linjalla. Viimeisenä (Roy Orbisonin ajattelin tällä kertaa jättää rauhaan) Wilburina on vuorossa Jeff Lynne, joka tuotti muiden bändin (George Harrison, Tom Petty ja Orbison) jäsenten levyjä tuolloin 80-luvun lopussa, juuri ennen Roy:n kuolemaa ja hieman sen jälkeen. Lienee osittain Lynnen tuottajan kyvyistä johtuvaa, että kaikkien kolmen levyt olivat varsin suuria hittejä.

Electric Light Orchestra oli suosikki popyhtyeeni, kun olin pieni. Muistan, että ELO:n levyt tuli kuunneltua ahkerasti aina musiikkikirjastossa käydessä. Lynnen suoraviivaiset melodiat yhditettynä isoon soundiin, tuotti mielestäni nautittavia kappaleita. Tämä soundi on kuultaa myös hänen tuottamistaan levyistä. Itse biisit ovat aika yksikertaisia ja hieman siirappisia. Mutta ajoittain sunnuntai aamuisin tarvitaan myös hieman huoletonta poppia. Bonuksena video esittelee 70-luvun rock-lookia partoineen ja kikkurahiuksineen.

Muut siirappiset ja vähemmän siirappiset Klassikot voit nauttia täältä.