Elokuvaa ja musiikkia sotaa vastaan

In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread / soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.

Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten  käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.

Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.

Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.

Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).



Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.

Ennen olin rautaa minäkin

Laulut toistuvat, muodostavat arjen rytmejä. Samoin arki pakottaa kuuntelemaan lauluja jonkinlaisissa intervalleissa. Yksi sopii tähän, toinen tuohon, mutta tämä sopii juuri nyt. Sir Bobin pojan Wallflowersin "Used to Be Lucky" on melankolinen, lempeän itsesäälin leikkaama vaikerrus, joka on samaan aikaan kaunis kuin sunnuntainen aurinko. "I used to be lucky, 'till I spent some time with me..."

"Used to Be Lucky" löytyy erinomaiselta hyväntekevisyyskokoelmalta No Boundaries: A Benefit for the Kosovar Refugees (1999). Laulu löytyy myös Wallflowersin hienon Bringing Down the Horse -albumin (1996) japsipainoksesta.



Jos haluat lisää klassista vaikerrusta, mene tänne.

Isä, raskaasti ja nöyrästi

Isänä oleminen ei ole helppoa. Eikä sitä kukaan ole väittänytkään. Tuon tuosta joutuu löytämään tai kehittämään vastauksen vaikeisiin kysymyksiin. Isä tietää kaiken eikä mitään. Tietenkin vastauksen antamisen vaikeuteen vaikuttaa ratkaisevasti kysyjän ikä. On helppo antaa kysyjää tyydyttävä vastaus siihen, miksi auto tankataan tai kalat voivat asua veden alla. Sen sijaan on hankalampi keksiä miellyttävä vastaus siihen, miksi maapallo on pyöreä tai miksi jääkaapistamme löytyvä juusto ei ole takapihallemme iskeytynyt pala kuukiveä.

Uriah Heepin ensimmäisellä albumilla Very ‘eavy, very ‘umble (1970) on laulu, jossa isä joutuu hankalien kysymysten eteen. ”Come Away Melinda” on hieno, kaunis ja koskettava isän ja tyttären välinen keskustelu, jossa sota ei ole yleistä historiaa, valtioiden ja ideologioiden välistä tappelua, vaan yksityistä, ihmisten henkilökohtaisen tragedian kirjoittamaa historiaa, jota ei kouluissa opeteta - tai ei ainakaan opetettu silloin joskus.

Muut tämän sunnuntain klassikot voi ampua alas täällä.