Vuoden 2014 albumeista

Tämän vuoden aikana kuuntelin vähänlaisesti rymiseviä orkestereita. Mies tai nainen ja kitara tai piano. Siinä on ollut tämän vuoden kuuntelujeni perusta. Poikkeuksia tietenkin on. Sellainen ei kuitenkaan ollut Opethin Pale Communion, joka yllätyksekseni taitavista sävellyksistään ja progesoitannastaan huolimatta jätti minut seisomaan johonkin kylmään, sateiseen risteykseen odottamaan uutta kyytiä. Edellisen levyn yllätyksellisyys oli poissa ja korvissa jotakin, jota sinne ikään kuin pitikin tulvahtaa. Kuuntelin Pale Communionia vailla ihmetystä, vailla kosketusta. 

Kokemuksellisesti voimakkain musiikillinen tapahtuma vuonna 2014 oli Pearl Jamin Tukholman-konsertti, joka on myös tallenteena koskettava henkilöhistoriallinen dokumentti kuluneesta vuodesta. Kun asetan järjestykseen vuoden tärkeimpiä albumijulkaisuja, en kuitenkaan laske PJ:n keikkaa mukaan. Ulkopuolelle ovat jääneet myös uudelleenjulkaisut, kuten Rushin omaa nimeään kantava esikoisalbumi (alkuperäinen julkaisuvuosi 1974). Samoin suomalaiset artistit ovat poissa, vaikka Samuli Putron Taitekohdassa arkisella suoruudellaan ja Kauko Röyhkä Etelän pedon kitaraa soittavine hulluine miehineen koskettivatkin minua vuoden aikana useaan otteeseen. 

Vaikka ihminen tarvitsee metelöintiä, ja sitä jonkin verran mukaan on mahtunut, listani kärkipää on tunnustuksellista ja monin paikoin alakuloista muusikon oman elämän purkamista. Koska valinnoista tuskin mitään syväluotaavaa listan laatijaa koskevaa analyysiä on kaivettavissa – tai en ainakaan halua sitä yrittää – menkäämme asiaan. Jokaiselta viiden parhaan joukkoon valitsemaltani albumilta olen valinnut kuultavaksi yhden laulun. Ja näin lähdemme vitosesta alaspäin… yy, kaa, koo…

 5. Lapland: Lapland, “Metal Lungs”

Laplandin lähtökohta tuo mieleen Olli Heikkosen loistavan esikoisrunokokoelman Jakutian aurinko (2000), jonka runot sijoittuvat Siperiaan. Samaan tapaa kuin Heikkosella ei ollut suoraa kosketusta Siperiaan, Laplandillakaan ei ole juuri mitään tekemistä varsinaisen Laplandin kanssa. Brooklynissä asuva muusikko Josh Mease alkoi säveltää Laplandin eteerisiä lauluja vuonna 2011. Tuolloin hän ei tiennyt Lapista mitään. Kun lauluja oli kasassa koko joukko, Mease selaili antikvariaatista ostamaansa kirjaa "Lappland Wanderland". Kuvien autius ja avaruudellinen laajuus antoivat levylle nimen, jonka sai myös ”orkesteri”. Lähtökohtainen, symbolisella tasolla toimiva ristiriita on viehättävä. 

4. Bruce Springsteen: High Hopes, ”Down in the Hole”

High Hopes ei ole Bruce Springsteenin paras albumi. Vaikka hän on tehnyt useita parempia kokonaisuuksia, levy on kuitenkin yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista. Keskinkertainenkin Bruce on enemmän kuin loistava jollain muulla artistilla. Tällä albumilla Tom Morellon kitara tuo lauluihin oman viiston sävynsä. Aina kitaraa ei ole saatu sovitettua luontevasti mukaan, mutta pelkästään The Ghost of Tom Joadin kitarasoolo antaa anteeksi kaiken muun. Anteeksiannettavaa on kuitenkin vähän.

Brucen valintaani ei vaikuttanut edes se, että olen juuri lukemassa Peter Ames Carlinin erinomaista elämäkertaa nimeltä Bruce (2013). Suosittelen kirjaa kaikille, joilta se on vielä lukematta. Erityisesti suosittelen sitä niille, jotka eivät Brucea halua ymmärtää.

 3. Neil Young: A Letter Home, “If You Could Read My Mind”

A Letter Home on poikkeuksellinen albumi. Ei siksi, että se on täynnä lainakappaleita. Ei siksi, että se on ensi vuonna 70 täyttävän Youngin 34. studioalbumi – tai no, onhan se poikkeuksellista. Mutta vuonna 2014 levystä tekee poikkeuksellisen sen tallennusmenetelmä, vuodelta 1947 peräisin oleva levytyskoppi Voice-o-Graph, jollainen löytyy Jack Whiten studiosta Nashvillesta. Neilin monosoundinen kirje kotiin alkaa lupaavalla puhelinsoitolla äidille, jolle hän toteaa puhelun lopuksi, että hän ei voi vielä tulla kotiin, koska hänellä on vielä paljon tekemistä siellä, missä hän nyt on. Ja Neilhän jatkaa, onneksi. Mitä tahansa hän tekee, hän on punkimpi kuin kukaan.

2. Eels: The Cautionary Tales of Mark Oliver Everett, ”Gentlemen’s Choice”

Mark Oliver Everettin eli Mr. E:n elämää ovat määrittäneet tuskalliset menetykset. Hän on menettänyt koko perheensä tavalla, joka on saanut luulemaan, että hänessä on jotakin kirottua. Everett on kirjoittanut nautinnollisen muistelmateoksen Things the Grandchildren Should Know (2008). Siinä hän kuvaa humoristiseen sävyyn karua elämänpolkuaan, jossa on itsessään aika vähän humoristisuutta. Kirjan sisällön Eels on levyttänyt loistavaan tupla-albumiinsa Blinking Lights and Other Revelations (2005).

Everettin varoittavat rehelliset tarinat vievät aiempien levyjen tapaan henkilökohtaisiin menetysten sfääreihin. Melankolia ja itsesääli asettuvat huumorin ristivalossa tukevasti rajalle, jossa toinen jalka on epäonnistumisen ja toinen viiltävän tehon puolella. Onneksi Everett tietää, miten tuskasta hiotaan timantteja. Eels ei aivan lyö levyllään kunnaria, mutta kotijuoksuja tulee useita. 

 1. Sharon van Etten: Are We There, ”Taking Chances”

Sharon van Etten ei neljännen levynsä nimellä esitä kysymystä, vaan osoittaa mahdollisuuden, lopun ainaisen avoimuuden. Nimi on puhutteleva, tehokas ja halutessa filosofinen. Ainakin albumille, joka käsittelee menetystä, rakkauden katoamista, rakkauden, joka ei ollut tasapuolista mutta oli kuitenkin rakkautta. Mitä se sitten onkin. SVE vie asioihin, tilanteisiin, tunteisiin tavalla, jossa henkilökohtaiset tarinat levittäytyvät yleisiksi. Laulut ovat paikoin niin ankeita itsetilityksiä, että levyn kuultuaan äiti kysyi tyttäreltään, onko kaikki ok. Jotta en päätyisi sanomaan rakastavani Sharon van Etteniä, päätän tämän tähän. Mutta ihana hän on. Siis hänen laulunsa… 

Vuoden 2012 parhaat levyt

Oikea vastaus on sen yhden tamperelaisen tv-hupailun mukaan aina Kanada. Ei se ehkä aina ole, mutta tuppaa olemaan silloin, kun Neil Young päättää levyttää. Ja äijähän on tuottelias. Tänäkin vuonna ilmestyi vanhojen keikkajulkaisujen lisäksi kaksi levyllistä uutta materiaalia, jos traditionaalien uusioversioista koostuva Americanakin sellaiseksi lasketaan. Vuonna 2012 julkaistuista levyistä kokoon kyhäämäni topvitonen alkaa siis kanadavoittoisesti. Ja jotta Neil ei olisi yksin vastuussa, toiseksi hyppää myös kanadalainen: toisen Neilin Rush. Mutta ennen listaan menemistä on paikallaan sananen yhdestä listan ulkopuolelle jääneestä orkesterista.

Tänä vuonna näin Pearl Jamin livenä kahdesti, ensin Tukholmassa ja sitten Kööpenhaminassa. Koska Pearl Jam taltioi kaikki konserttinsa, olisi ollut luontevaa valita kärkeen kaksi konserttia – varsinkin siksi, että molempien kokemieni konserttien biisilista oli sanalla sanoen huima. Jätin kuitenkin PJ:n keikat pois listalta, jotta lista ei olisi tylsä. (Sitä se ei toki olisi ollut.)  Nyt, kun sain tämän sanotuksi, sanon jotakin niistä muista ”oikeassa” järjestyksessä. Jokaisen perään olen valinnut yhden laulun listalle valitulta levyltä.

1.Neil Young and Crazy Horse: Psychedelic Pill

Neil Young tarttuu kitaraan, mistä kiitän häntä. Jokainen rosoinen korahdus, jokainen raapaisu ja ujellus on taikaa, vaikka tuntuisikin siltä, että se nyt meni taas jotenkin hieman sinnepäin. Ehkä se on syy, miksi Neil ja hänen hullut hevosensa ovat ylitsevuotavaa tunnetta. Neil soittaa minulle jonkinsorttista romanttista komediaa, jossa on kuitenkin perin vakava sävy.

Arvostan Neiliä loputtomasta uskalluksesta, paskan haistattamisesta silloin, kun se on tarpeen. Kun levyn ensimmäinen laulu kestää puoli tuntia, hyppään vanuille. Ja mihin vaunut vievät? Retrospektiiviseen, paikoin nostalgian sävyttämään matkaan artistin menneisyyteen. Tästä on ässä tehty. En olisi uskonut äijän enää tekevän levyä, joka on yksi hänen verrattoman uransa upeimmista.

”Walk Like a Giant”



2.Rush: Clockwork Angels

Kanada jatkaa, sillä Rushin 19. studiolevy, konseptialbumi, jonka tarinan rumpali Neil Peart kirjoitti yhdessä scifikirjailija Kevin J. Andersonin kanssa, ällistyttää uudestaan ja uudestaan. Levy ilmestyi kesäkuussa ja kirja syyskuussa. Anderson määrittelee levyllä huimiksi biiseiksi yltyvän tarinan näin:

“In a young man's quest to follow his dreams, he is caught between the grandiose forces of order and chaos. He travels across a lavish and colorful world of steampunk and alchemy, with lost cities, pirates, anarchists, exotic carnivals, and a rigid Watchmaker who imposes precision on every aspect of daily life.”

“Headlong Flight”



3.Field Music: Plumb

Field Musicin progressiivinen pop oli minulle tämän vuoden yllätys. Kauniit mielenkiintoiset melodiat ja stemmalaulut yhdistyvät temponvaihteluihin hienosti vaikutteita hävittämättä. Monipuolisuudesta kertoo se, että taustalla voi kuulla kaikuvan yhtä lailla Beatlesin ja Princen kuin Caravanin ja vaikka Queenin. Tämäkin levy kestää isältä pojalle. Taidan pitää siitä huolen…

“From Hide and Seek to Heartache”



4.Bruce Springsteen:  Wrecking Ball

Pomo on sydän. Vaikka rahaa olisi kuinka, hän on omatunto, joka koskettaa. Tom Morellon sanoin: “Bruce is the only boss worth listening to.” Wrecking Ball avautui minulle hiljaksiin, mutta on ankarine sisältöineen iskenyt lujasti. Viime kesän neljän tunnin yli venynyt konsertti olisi varmasti auttanut asiaa, jos Pomo ei olisi onnistunut minua puhuttelemaan jo aiemmin. Ehkä ostan itselleni joululahjaksi vielä sen Born To Runin juhlapainoksen, joka on odottanut minua kaupassa jo liian kauan.

”We Are Alive”



5.Woods: Bend Beyond

Tämä ei ole mitään metsäläisrokkia, mutta tässä tuoksuu metsä juuri niin kuin metsän kuuluu musiikissa tuoksua. Primitiivisyyteen viittaavaa rouheutta ja kitaran ujellusta, mutta ah, niin kaunista laulua. Woods kuulostaa paikoin Midlakelta, mutta ei se missään vaiheessa mikään kopio ole. Midlake ei tuo mieleen flanellipaitaa, mutta Woods suorastaan pyytää vetämään flanellipaidan päälle. Ja se ei ole milloinkaan merkki huonosta musiikista.  

”Bend Beyond”


Ulkopuolelle jäivät nyt notkumaan niin Mark Laneganin, Grizzly Bearin, Six Organs of Admittancen, Leonard Cohenin kuin Ty Segall & White Fencenkin uutuudet – vain joitakin mainitakseni. Eikä suomalaisia päässyt lähellekään listaani. Ensi vuonna uskon ainakin suomalaisten parantavan.

Tässä on vielä Spotify-linkki topvitoslistaan.

Lost in Bruce

Bruce Springsteen ja maailman paras taustabändi The E Street Band - joka ei ole vain taustabändi - konsertoi tänään neljättä kertaa Suomessa. Tämä ei ole uutinen, ainoastaan hölmö, johdatteleva toteamus. Siis Pomo on jälleen täällä. Siksi hänelle voi myös esittää toiveita. Hänellä on myös tapana toteuttaa niistä joitakin. Aktiivisena laiskasti päivittyvän blogimme lukijana hän varmasti tällä kertaa tarttuu edes yhteen toiveistani.

1.Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
Tämän debyyttialbumilohkaisun kuuleminen setissä on varsin epätodennäköistä, sillä laulu liittyy niin voimakkaasti amerikkalaiseen kulttuuriin - eikä laulua ole kuultu edes kiertueen jenkkikeikoilla. Olen antanut Brucelle jo kolme mahdollisuutta esittää laulun Suomessa. Neljäs kerta saisi sanoa toden. Jos niin ihanasti kävisi, muut biisit saisivat olla vaikka diibadaabaa. Melkein.

2.Atlantic City (Nebraska, 1982)
Tämä on vaimoni kanssa yhteinen toive, jonka kuvaus jonkinlaisesta uskosta edes hetkelliseen parempaan sijoittuu kylmät väreet -osioon.

3. Thunder Road (Born to Run, 1975)
Road-elokuvallisten laulujen ykkönen. Pelkän pianon säestyksellä esitettynä hyppäisi listanai kakkospaikalle.

4.The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
Tom Morello, joka vierailee Brucen uusimmalla levyllä, totesi musiikkinsa poliittisuutta kritisoineille: "Jos haluatte riffejä ilman politiikkaa, kuunnelkaa Aerosmithiä tai Audioslavea." Musiikki on politiikkaa, halusipa sitä tai ei. Siksi toivon, että Bruce soittaa Tom Joadin ja tokaisee jotakin terävää siinä ohessa. Nilsin kitarasooloa odotan yhtä paljon. Ehkä enemmänkin. (Vaihtoehtoisesti Youngstown...)

5.Further on (Up the Road) (The Rising, 2002)
Pimeydestä noustaan valoon. Lopulta päivä paistaa risukasaan. Tunnelin päässä on valoa. Tie jatkuu. Bruce Springsteen & The E Street Band on siitä yksi esimerkki.

Joulusinglet

Ensimmäinen joulusingleni (siis semmoinen muovikeikko, jossa yksi biisi kummallakin puolella) oli Bruce Springsteenin Santa Clause is coming to town. Ostin sinkun, koska A-puolella oli My Hometown. Vasta kotiin päästyäni huomasin, että B-puolella oli joululaulu. Silloin päätin keräillä suosikkieni joulusinkkuja. Seuraava sinkku oli John Lennonin Happy X-mas. Se on mielestäni yksi parhaista joululauluista. Se on yleensä ensimmäinen joululaulu, jonka laitan levylautaselle jouluaaton lähestyessä.
Kolmas single tuli vastaan muistaakseni Porte de Clignancourt:in kirppiksellä. Opiskelin Pariisissa. Kahviloiden ja kapakoiden lisäksi tuli koluttua kirppiksiä. Sieltä tämä klassikko löytyi. Valkoisen, hieman nuhraantuneen kannen sisältä löytyi puhtaan valkoinen vinyylisinkku, jonka A-puolella on Please come home for Christmas ja B-puolella Funky New Year. Singlen takakanteen oli kuulakärkikynällä kirjoitettu: Yves. Mietin miten Yves oli pystynyt luopumaan tästä aarteesta? Tuskin koskaan tulen ymmärtään hänen ajatuksiaan. Olkoon tämä klassikko omistettu Yvesille ja ennen kaikkea perheelleni, joka tekee kuten Don Henley levyllä anelee.


P.S. Keräilyharrastukseni ei ole paljoa edennyt noista kolmesta Singlestä. Thin Lizzyn Joulusinkku on ollut etsinnässä jo noin 30 vuotta. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Muita keräilykohteita voi kuunnella täällä.

Kadun pimeä pää

Laitoin aamukahvin seuraksi Spotify:stä soimaan soul-aiheisen soittolistani. Tällä kertaa listalta erityisesti sykähdytti Percy Sledgen laulama Dark end of the street. Biisistä on tehty mielettömän monia versioita, jotkut yhtä komeita kuin Percyn tulkinta (uudelleentulkinta James Carr:in alkuperäisestä). Bruce Springsteen soitti tämän vieraillessaan Tampereella kesällä 2009. Biisi alkoi mainiolla itseironisella puheella, joka taisi liittyä Brucen ja Pattin erohuhuihin ja aviorikossyytöksiin.

Valitsin Percyn kaveriksi The Flying Burrito Brothers:in hienon hippikantriversion:

Ja tässä Percyn komea veto:

Ja lopuksi Brucen luento ja tulkinta:

Muita pimeän pään vetoja löytyy täältä.

Thunder Road

Rakastan lauluja, jotka kertovat tarinan tien, liikkeen ja autojen mahdollistamasta vapaudesta. Ehkä haluaisin karata, irtaantua, jättää taakseni kaikki turhat rajoitukset, ehkä. Aiheesta on kirjoitettu mahtavia lauluja, mutta mikään aiheesta kirjoitettu ei kuitenkaan pärjää Bruce Springsteenin klassikkoalbumi Born to Runin (1975) aloituslaululle ”Thunder Road”. Se on kuva nuoren miehen maailmasta, jossa usko itsen kaikkivoipaisuuteen auton ratissa kipuaa lähes uskonnolliseen ulottuvuuteen. Bruce on todellakin ”Pomo”, sillä hän on tehnyt niin hienon laulun, että se on nostalginen trippi myös tällaisella, joka ei ole koskaan käynyt Amerikassa ja joka ei ole koskaan käynnistänyt autoa näyttääkseen.

Brucen laulussa on symboliikan voimaa, vaikka hän ei sitä olisi tarkoittanutkaan. Laulussa puhuu James Dean, vaikka hän ei James olekaan. Kuskin (=laulun minän) identifioituminen kuljettamaansa ajopeliin on tulkittavissa jopati seksuaalisesti lausahduksessa ”All the redemption I can offer girl / Is beneath this dirty hood”. Freud olisi iloinen ja niin olen minäkin. Bruce sen sijaan tietää, mistä syntyy eeppinen laulu, jolla on potentiaalia vastustaa kaikkea paskaa, asenteita ja turhaa moralismia, jota maailmassa on liikaa. Ei, hitto soikoon, pian minä alan itkeä.

”Roll down the window / and let the wind blow / back your hair / well the night's busting open / these two lanes will take us anywhere.” Lähdetään minne vain, mennään pois. Paremmin ja suoremmin road-elokuvamaista vapaudenkaipuuta ei ole lauluun puettu. Erityisesti Born to Runin 35-vuotisjuhlaboksissa ”Thunder Road” saa studioversiota riisutumman, akustisen tulkinnan, jolle ei ole vertaista. Live at Hammersmith Odeon ’75 vetää maton alta, vaikka lattialla ei olisi mattoa. Bruce, ylisuuri pipo, intiimiys ja herkkyys eivät voi nousta korkeammalle.

Yksi syy ylistykseeni ja innostukseeni on varmasti se, että teen väitöskirjaa road-elokuvasta, mutta tässä se ei kykene selittämään sitä tunnelatausta, jonka tämä nimenomainen versio minussa aiheuttaa. Niisk.

Muut tunnekylläiset klassikot klikkautuvat listaksi tästä.

Omen est nomen

Jokin aika sitten kuuntelin Black Sabbathin Johnny Blade biisiä. Siinä kuunnelessa mietin miten monessa laulussa esiintyy Johnny-niminen henkilö. Jonkun aikaa päätä raavittuani keksin aika monta ja rupesin ihmettelemään miksi niin monessa laulussa esiintyy Johnny. Hyvissä tarinoissa tarvitaan nimiä, jotta ne tulisivat eloisammiksi ja koskettavammiksi. Mutta miksi Johnny? Miksei yhtähyvin Alpo tai Joe? Onko syynä vain se, että John sattuu olemaan yksi englanninkielisen maailman yleisimpiä nimiä (joka kahdeskymmenesviides amerikkalaismies on nimeltään John). Tästä johtunee amerikkalaisten käyttämä nimitys tunnistamattomalle ruumille: John Doe. Vai onko tämä John-nimen väännös vain helppo sijoittaa riimeihin? Vai kuullostaako se vain sopivan miehiseltä nimeltä, jolle voi kirjoittaa suuria surullisia tarinoita?

Voihan tietysti olla, että kaikilla laulun tekijöillä on ollut lähipiirissään Joku Johnny-niminen, joka on toiminut laulun innoittajana. Siinä tapauksessa top 5 Johnny biisien innoittajat ovat olleet aika surkimuksia. Valitsemani laulut eivät nimittäin ole mitenkään erityisen iloisia. Vain Chuck Berryn Johnny B. Goodilla sujuu ihan hyvin, vaikkei osakkaan lukea saati kirjoittaa.

Thin Lizzyn Johnny The Fox albumin aloittava Johnny-biisi on synkkä tarina narkkarista, joka on ajautunut täydelliseen umpikujaan ja kuolee poliisien luoteihin laulun aikana.

Myös Springsteenin Johnny 99 (oikealta nimeltään Ralph!) päätyy tarinan alkaessa työttömäksi. Ryypiskeltyään hän päätyy ryöstäessään ampumaan kaupan yövuorolaisen. Johnnyn matka päättyy siihen, että hän pyytää tuomaria muuttamaan elinkautisensa kuolemantuomioksi.

Fine Young Cannibalsin laulussa Johnny on vain kateissa, mutta sanoista voi päätellä, että tässäkään laulussa ei Johnnylla ole kaikki hyvin.

Viimeisenä välähdys Johnnyn surkeaa tarinaan tulee The Hootersin Johnny B. laulussa, jossa Johnny on edelleen eksyksissä, ilman suuntaa pimeällä autotiellä jahdaten mahdotonta unelmaa. Olen useasti miettynyt onko hän jotenkin sukua Johnny B. Goodelle.

Spotifyssa voi kuunnella tämän Top viitosen.

Chuck Berry: Johnny B. Goode (1958)

Thin Lizzy: Johnny (Johnny The Fox, 1976)

Bruce Springsteen: Johnny 99 (Nebraska, 1982)

Fine Young Cannibals: Johnny come home (Fine Young Cannibals, 1985)

The Hooters: Johnny B. (One way Home, 1987)

Bonuksena tämän sepustuksen innoittanut Sabbathin biisi Youtubetettuna:

Niin, kun asiaa aikani mietin huomasin, että Joe esiintyy aika useassa biisissä...