perjantai 16. huhtikuuta 2010

Viidesti popularisoitu Mary


Naisista on kirjoitettu lauluja paljon, tietenkin. Ja paljon on lauluja, joiden nimeen on koettu tarpeelliseksi asettaa naisen nimen julistus. Koska John/Johnny jo hyppäsi listoillemme monenlaisten laulujen muodossa, tarkoitukseni oli rakentaa lista lauluista, joissa seikkailee nimeltä mainittu nainen. Lauluja kuunnellessani ymmärsin nopeasti, että yksi nimi riittää: Mary. Hänestä on tehty lauluja vaikka kymmeneen kelvolliseen topvitoseen. Todettakoon vaikka kuriositeetiksi (tai miksi ikinä haluattekin), että suomeksi laulettujakin Mareja löytyy. Mukaan voisi veivata esimerkiksi Kasevan ytimekkäästi aiheeseen kuuluvan laulun ”Mari”, joka on levytetty 1975. Mutta jätetään ottamatta.

Mark Oliver Everett on yhden sortin nero. Hänestä on vähitellen tullut minulle ystävä, jonka sanomisiin voi tukeutua luottaen, että kaikki on sittenkin hyvin. Traagisen elämän timanttisiksi lauluiksi jalostanut Everett eli Mr. E eli yhtyeenä Eels, osuu äitilaulussaan viistosta kulmasta rososoundillaan keskelle taulua. Ihmiset ovat koiria, jotka haukkuvat väärää puuta. Mutta hei, ei sun olis tarvinnut mennä vielä… Mutta Supergrassin Maryn olisi kannattanut lähteä heti, kun oli mahdollisuus. Toisaalta hänellä tuskin oli mahdollisuutta. Niin oudolta vilaus tämän Maryn elämään tuntuu, että taitaapa olla unta. Ja sitähän et voi päättää, esiinnytkö jonkun unessa vihrein hampain. Kaikille meillä on omituisuutemme. Maryn poikaystävän halujen kerrokset ovat läpäisemättömät, tokkopa on niistä varma itsekään.

Bruce Springsteeniin ensimmäinen albumi on yksi parhaista esikoisista - ellei jopa paras. Sen arvoa nostaa sitä seuranneiden albumien laadukkuus. Liian paljon on esimerkkejä siitä, että ensimmäinen albumi on loistava, mutta toinen ja kolmas kuoppaavat artistin. Ensilevy on kynnys, josta on hypättävä. Bruce hyppäsi, eikä hän ole laskeutunut vieläkään. Hänen Marynsa on valkoinen valtiatar, jota musta orja mietteissään haikailee. Vai onko jotain tapahtunut? Onko kynnykseltä hypätty? Alempaan asemaan pakotetun näkökulma on akustisessa, rauhallisessa, kenties jopa uneliaassa ilmaisussaan kiehtova, kansanmiehelle passeli.

Oh, my, my, oh, hell, yes. Tom Pettyn Mary tarjoaa omituisen kaipuun tunnelman, kuin leijumisen loppukesän hiljaksiin viilenevässä illassa. Laulua kuunnellessa voi haistaa Maryn hyväntuoksuisen läsnäolon. Yhdenlainen uni siis tämäkin. Saavuttamattomuuden kuva pysähtyneessä Indianassa on huuliharppuineen ja kitarasooloineen komeata, tarkoin iskettyä rokkia. Siitä Nick Draken Mary Janen hempeät ajatukset ovat melko kaukana, ainakin laulun muodon tasolla ja toki muutenkin. Laulussa naisen aivoitusten ja liikkeiden ihmettely on viattomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis kuin etäinen kosketus, joka lupaa eikä ehdi pilata lupausta.

Alla listatut laulut voi kuunnella Sopifyssa klikkaamalla tätä. Olkaapa hyviä.

1. Eels: Mother Mary (Blinking Lights & Other Revelations, 2005)
2. Supergrass: Mary (Supergrass, 1999)
3. Bruce Springsteen & The E Street Band: Mary Queen of Arkansas (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
4. Tom Petty & The Heartbreakers: Mary Jane’s Last Dance (Greatest Hits, 1993)
5. Nick Drake: The Thoughts of Mary Jane (Five Leaves Left, 1969)

5 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Hauskaa että mainitsit Kasevan. Minä tietenkin kannatan CCR:n Proud Marya.

Tommi kirjoitti...

Tuima, Mari on ihan ok, mutta kyllä melkein mikä tahansa Mary on parempi. Niin, ja tämä ei ollut kommentti kansallisuuksiin sinänsä.

Proud Mary tuntuu kuluneen päässäni liiaksi.

Tuima kirjoitti...

Marissa on nostalgiaa - ja niin on Proud Maryssakin. Siksi. Olenpas taas tylsä.

Tommi kirjoitti...

Ok, hyväksytään, mutta vain sinulle :)

panu kirjoitti...

Tuli tässä mieleen myös se, että populaarikulttuurissa Mary on usein eufemismi pilvelle. Näissä biiseissä ei näin ole, mutta tulipahan mieleen. Komeita valontoja taas kerran. Alan olla aika myyty Eelsistä.