Jo pienestä pitäen on minusta ollut tärkeää ymmärtää mitä lauluissa lauletaan. Varmaankin kuvitelin tuolloin, että rock-musiikissa lauletaan tärkeistä asioista. Kun koulussa opin englantia, käytin oppia hyväkseni ja tavasin levyjen kansista laulun sanoja. Sitä ennen olin hoilotellut Hurriganesin lauluja ymmärtämättä yhtään mitään. Tarkemmin ajatellen en vieläkään ymmärrä mitä Remu laulaa (tai puhuu). Siitä lähtien on minulle ollut tärkeää ymmärtää sanoituksia. Vähitellen kielitaidon ja kulttuurientuntemuksen karttuessa on sanoitukset nousseet yhä tärkeämmiksi. Samalla se on rajoittanut turhaankin musiikkivalintoja.
Aina silloin tällöin tulee vastaan lauluja joita en voi ohittaa kielimuurin takia. Joitakin ruotsalaisia bändejä on tullut kuunneltua ihan varmaan, jo siksi, että se on tuossa vieressä. Tosin sieltäkin löytyy muutamia erinomaisia porukoita, jotka artikuloivat sanottavansa komeasti englanniksi. Toisaalta suomalaisena miehenä on katsottava Ruotsin yli, jotta voisi nähdä jotakin mielenkiintoista. Viime vuosien eniten kuuntelemani ei-englanninkielinen bändi on varmasti Islantilainen Sigur Rós. Bändissä kiehtoo kummallisen äänimaailman lisäksi myös, se että heidän laulunsa sanoitukset ovat puhdasta siansaksaa (lampaanislantia?). Minusta tuntuu, että se on osiltaan alentanut kynnystäni tutusta heidän musiikkiinsa. Jonsin laulu on ikäänkuin vain yksi instrumentti muiden joukossa.
Ranska on toinen kielialue, jonka musiikkiin olen hieman tutustunut. Se johtuu taasen koululaitoksemme kielenopetuksesta. Lisäksi olen viettänyt jonkin tovin opiskelemassa Ranskassa. Siitä huolimatta voin sanoa, että lyyrikoiden ymmärtämykseni on lähes nolla. Tätä estettä on madaltanut se, että pidän ranskalaisesta kulttuurista noin ylipäätänsä. Ranskalaisessa ylimielisyydessä on viileyttä, jota on vaikea ylittää. Sen vuoksi on ajoittain tullut kuunneltua myös ranskalaista musiikkia. Sanseverinon jazz-kitaroinissa on mielestäni sellaista menneen maailman hohtoa, jota on vaikea vastustaa. Toisaalta sanoja suolletaan sitä tahtia, että vain ranskalainen näkee sellaisessa vuolaudessa mitään järkeä.
Japani on suomen nuorison keskuudessa tosin in. Vaikka olen selvästi tässä ollut trendien tuolla puolen (omistin nyt niin muodikasta japanirokkia jo 90-luvulla), en voi myöntää erityisesti näkeväni siinä paljoakaan kiinnostavaa. Siitäkin huolimatta, että ystäväni Enzo on ajoittain sivistänyt minua Japanin viimeisten virtausten liikkeistä. Tyttäreni osaa enemmän japania kuin minä. On kuitenkin ollut joitakin lauluja, jotka ovat murtautuneet kielimuurini läpi. Pizzicato Five on yksi niistä. Se yhdisteleekin länsimaista populaarikulttuuria ovelalla tavalla. Se muistuttaa minusta Tokiota, joka on kertakaikkisen omituinen sekoitus japanilaista ja länsimaista kulttuuria.
Viimeisenä on todellinen klassikko 50-luvulta. Richie Valensin La Bamba. Olen tähän valinnut Los Lobosin version. Espanjan kieli on sellainen kieli, jonka haluaisin oppia. Minua on jo vuosia kiehtonut Latinalanen Amerikka. Se varmaan johtuu Meksikolaisista, joihin tutustuin opiskeluaikoinani. He opettivat muun muassa macho-kulttuuria. Sitä oli jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Lisäksi opin kiroilemaan kuin meksikolainen muulikuski. Tarvitsen siis lisää koulutusta.
Kasasin laulut Spotify:n soittolistaksi jotta voitte ottaa kielikylvyn, jos siltä tuntuu.
1. Hurriganes: Get on (Roadrunner, 1973)
2. Sigur Ros: Gobbledigook (Með suð í eyrum við spilum endalaust, 2008)
3. Sanseverino: A L'Enterrement de ma Grand-mère (Live au Théâtre Sebastopol, 2005)
4. Pizzicato Five: Twiggy Twiggy / Twiggy Vs. James Bond (Made in USA, 1994)
5. Los Lobos: La Bamba (La Bamba Soundtrack, 1987)
3 kommenttia:
Remuenglantia ja lampaanislantia, harmi kun et valinnt kanadalaisten hevosranskaa :). Pitääkin pujahtaa Spotifyhin kuuntelemaan valintojasi.
Lyriikoiden ymmärtämättömyys on joskus hankalaa musiikin vastaanotossa, mutta usein sitä vain antautuu kappaleen tunnelmalle, jonka osin itse sanoja ymmärtämättömänä lauluun rakentaa, ja suhtautuu tekstiin kuin lisäinstrumenttiin. Siten voi kielipuolenakin musiikista nauttia. Usein erikielisten laulutapakin on niin erilainen, että laulajan vaihtaessa laulukielensä englanniksi, jotain olennaista voimaa hänen musiikistaan katoaa ja tarkoitan nyt niitä, jotka levyttävät sekä omalla äidinkielellään ja sitten samoja biisejä englanniksi.
Esimerkkinä voisin laittaa tähän Yat-Kha-yhtyeen levyltä Yenisei Punk kappaleen Karangailyg Kara Hovaa joka kuulostaa sangen hyvältä enkä tiedä ollenkaan mistä laulu kertoo. Löysin kappaleen joltain tuvalaista kurkkulaulua esittelevältä levyltä ja nyt pitänee hankkia tuo Yenisei Punk kuunnletavaksi.
Lyriikat on tärkeä osa lauluja, mutta minusta tuntuu, että moni kuuntelee lauluja sujuvasti sanoja kuulematta. Olen myös huomannut saman, että äidinkieleltä englanniksi vääntyneenä monen laulun voima hiipuu.
Mutta myönnän, että turhan usein annan kielitaitoni rajoittaa musiikinkuuntelua. Se on monesti hölmöä.
Lähetä kommentti