No Comprendo

Kuukausia sitten Tuima suoritti ansiokkaan vierailun palstallamme top 5:lla biiseistä, jotka eivät ole englanninkielisiä. Tuossa yhteydessä lupasin vastata aiheeseen ja niinpä tartuin tehtävään nopeudella, joka saisi kohmeisen etanankin nauramaan. Tehtävä oli yllättävän vaikea. Minun on myönnettävä, että olen (syistä joita kohta valotan) musiikillisesti kielirajoitteinen. Sain kuin sainkin kasattua top vitosen biiseistä, joissa lauletaan jotakin muuta kieltä kuin englantia (rock-musiikin lingua franca).

Jo pienestä pitäen on minusta ollut tärkeää ymmärtää mitä lauluissa lauletaan. Varmaankin kuvitelin tuolloin, että rock-musiikissa lauletaan tärkeistä asioista. Kun koulussa opin englantia, käytin oppia hyväkseni ja tavasin levyjen kansista laulun sanoja. Sitä ennen olin hoilotellut Hurriganesin lauluja ymmärtämättä yhtään mitään. Tarkemmin ajatellen en vieläkään ymmärrä mitä Remu laulaa (tai puhuu). Siitä lähtien on minulle ollut tärkeää ymmärtää sanoituksia. Vähitellen kielitaidon ja kulttuurientuntemuksen karttuessa on sanoitukset nousseet yhä tärkeämmiksi. Samalla se on rajoittanut turhaankin musiikkivalintoja.

Aina silloin tällöin tulee vastaan lauluja joita en voi ohittaa kielimuurin takia. Joitakin ruotsalaisia bändejä on tullut kuunneltua ihan varmaan, jo siksi, että se on tuossa vieressä. Tosin sieltäkin löytyy muutamia erinomaisia porukoita, jotka artikuloivat sanottavansa komeasti englanniksi. Toisaalta suomalaisena miehenä on katsottava Ruotsin yli, jotta voisi nähdä jotakin mielenkiintoista. Viime vuosien eniten kuuntelemani ei-englanninkielinen bändi on varmasti Islantilainen Sigur Rós. Bändissä kiehtoo kummallisen äänimaailman lisäksi myös, se että heidän laulunsa sanoitukset ovat puhdasta siansaksaa (lampaanislantia?). Minusta tuntuu, että se on osiltaan alentanut kynnystäni tutusta heidän musiikkiinsa. Jonsin laulu on ikäänkuin vain yksi instrumentti muiden joukossa.

Ranska on toinen kielialue, jonka musiikkiin olen hieman tutustunut. Se johtuu taasen koululaitoksemme kielenopetuksesta. Lisäksi olen viettänyt jonkin tovin opiskelemassa Ranskassa. Siitä huolimatta voin sanoa, että lyyrikoiden ymmärtämykseni on lähes nolla. Tätä estettä on madaltanut se, että pidän ranskalaisesta kulttuurista noin ylipäätänsä. Ranskalaisessa ylimielisyydessä on viileyttä, jota on vaikea ylittää. Sen vuoksi on ajoittain tullut kuunneltua myös ranskalaista musiikkia. Sanseverinon jazz-kitaroinissa on mielestäni sellaista menneen maailman hohtoa, jota on vaikea vastustaa. Toisaalta sanoja suolletaan sitä tahtia, että vain ranskalainen näkee sellaisessa vuolaudessa mitään järkeä.

Japani on suomen nuorison keskuudessa tosin in. Vaikka olen selvästi tässä ollut trendien tuolla puolen (omistin nyt niin muodikasta japanirokkia jo 90-luvulla), en voi myöntää erityisesti näkeväni siinä paljoakaan kiinnostavaa. Siitäkin huolimatta, että ystäväni Enzo on ajoittain sivistänyt minua Japanin viimeisten virtausten liikkeistä. Tyttäreni osaa enemmän japania kuin minä. On kuitenkin ollut joitakin lauluja, jotka ovat murtautuneet kielimuurini läpi. Pizzicato Five on yksi niistä. Se yhdisteleekin länsimaista populaarikulttuuria ovelalla tavalla. Se muistuttaa minusta Tokiota, joka on kertakaikkisen omituinen sekoitus japanilaista ja länsimaista kulttuuria.

Viimeisenä on todellinen klassikko 50-luvulta. Richie Valensin La Bamba. Olen tähän valinnut Los Lobosin version. Espanjan kieli on sellainen kieli, jonka haluaisin oppia. Minua on jo vuosia kiehtonut Latinalanen Amerikka. Se varmaan johtuu Meksikolaisista, joihin tutustuin opiskeluaikoinani. He opettivat muun muassa macho-kulttuuria. Sitä oli jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Lisäksi opin kiroilemaan kuin meksikolainen muulikuski. Tarvitsen siis lisää koulutusta.

Kasasin laulut Spotify:n soittolistaksi jotta voitte ottaa kielikylvyn, jos siltä tuntuu.

1. Hurriganes: Get on (Roadrunner, 1973)

2. Sigur Ros: Gobbledigook (Með suð í eyrum við spilum endalaust, 2008)

3. Sanseverino: A L'Enterrement de ma Grand-mère (Live au Théâtre Sebastopol, 2005)

4. Pizzicato Five: Twiggy Twiggy / Twiggy Vs. James Bond (Made in USA, 1994)

5. Los Lobos: La Bamba (La Bamba Soundtrack, 1987)

Vuoden 2009 parhaat viisi

Viime vuoden parhaat albumit? Miten niitä määrittelisi? Ensimmäinen vaikeus on se, että ostin viime vuonna julkaistuja levyjä kovin niukasti. Tuli niitä ainakin viisi ostettua, jotta listankin saisi tekaistua. Sen sijaan taivuin jälleen kerran vanhemman materiaalin suuntaan. Miksi vaihtaa vanhat helmet uusiin, kun helmiä ketjussa pitävä nauha on vielä ehjä? Siis mistä topvitonen? Eniten nautintoa tuottaneet pääsevät listalle. Eikö se ole ainoa oikea peruste?

Aloitetaanpas. Neil Young oli jälleen tuottelias: kolme julkaisua vuoden 2009 aikana. Yhtään enempää ei voi vaatia, vaikka yksi niistä (Dreamin’ Man Live ’92) olikin vanha konserttitallenne. Vuoden paras, tärkein ja arvokkain kokonaisuus on ehdottomasti Niilon kauan odotettu Archives Vol. 1 1968-1973, 8 cd:n mahtipaketti. Mutta nyt rajaan ylisuuret läjät ja konserttitallenteet ulkopuolelle. Niilo ei siis ole listalla, koska Fork in the Road oli ilmiselvä välityö, jonkinlainen valinnanpaikka, kuten levyn nimi ilmoittaa. Mutta ei siis Nipaa, vaikka huomaattekin, että olisin hänet tälle(kin) listalle halunnut.

Mutta nyt vihdoin aloitamme matkan. Kulkekaamme takaperoisesti viitosesta ykköseen. Jokaisen levyn kodalle olen valinnut laulun, josta jo ensi kuulemalla voi sanoa, että klassikkous odottaa. Tämä ei kuitenkaan koske numeroa viisi. Perustelujani lukiessasi voit kuunnella laulut Spotifysta, johon pääset tästä. Koska Spotify ei tarjoa Street Sweeper Social Clubia, vedän sen listaan videona.

5. Jónsi & Alex: Riceboy Sleeps / Daníell in The Sea

Sigur Rosin laulaja ja kitaristi Jónsi Birgissonin ja Alex Somersin ambient-projekti, joka alkoi jo vuonna 2006, kun kaverukset julkaisivat Riceboy Sleeps -nimisen taidekirjansa. Albumi on saumaton kokonaisuus kaunista, kuulasta ja raikasta huminaa, joka muistuttaa Sigur Rosin teoksia. Riceboy Sleeps on kuitenkin monta astetta oudompaa, sillä levy ei tarjoaa ainoatakaan kertosäkeeksi luokiteltavaa ja tunnistettavia melodioitakin ehkä kaksi. Salakavalasti sävellykset kuitenkin kehittyvät ylempiin sfääreihin niin, että yhtäkkiä tajuaa ihmettelevänsä kuulemansa aiheuttamia näkymiä

4. Billy Talent: III / Saint Veronika

Billy Talentia kuuntelin loppuvuonna paljon ja helmikuun alussa vaellan muiden teinien kanssa katsomaan tätä rypistyksen ihmettä Helsingin jäähalliin. Billy Talentissa kiehtoo punkin uuden sukupolven rosoisuus, joka esimerkiksi Green Daysta tuntuu jo hävinneen. Bändin kolmas tuleminen ei yllä toisen levyn tasolle, mutta on silti hämmentävän koukuttavaa. Ehkä en olekaan vielä astunut portin toiselle puolelle. On siis syytä juhlia.

3. Street Sweeper Social Club: Street Sweeper Social Club / 100 Little Curses

Tom Morellon ja Bootsy Rileyn uhmakas raprock on minulle osoitus kitaravelho Tom Morellon monipuolisuudesta sekä siitä, että julistusta tarvitaan. Katujen siivoaminenkin sujuu tämän tahdissa niin sutjakkaasti, että sen jälkeen on aikaa vaikka osoittaa mieltä. Mitä vastaanko? Mitä luulisit? Meininki ei voisi olla tiukempi, tylympi, kovempi.



2. Bruce Springsteen & The E Street Band: Working on a Dream / Outlaw Pete

Pomon kyky tarjota hienoja, koskettavia ja tunnelmallisia lauluja vuodesta toiseen on ällistyttävää. Ok, olen samaa mieltä siitä, että Obamalle väsätty albumin nimibiisi on latteata hyrinää. Kaikki muu albumilla onkin sitten toista maata. (Albumin nimi voisi olla joku muu ja ”Working on a Dream” olisi kannattanut julkaista vain sinkkuna. Mutta tietysti silloin olisi hävitetty yhdenlainen markkina-arvo.) Outlaw Pete on Huuliharppukostaja-efekteineen niin komea eeppinen laulu, että levy olisi kenties päässyt tälle listalle, vaikka kaikki muu sillä olisi sontaa.

1. Pearl Jam: Backspacer / Breathe

Pearl Jamin Backspacer on niin kompakti 37-minuuttinen kokonaisuus, että backspacer-nappulan käyttö olisi sulaa hulluutta. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmaksi, tärkeämmäksi ja koskettavammaksi se muuttuu. Lyhyeksi kokonaisuudeksi se on kummallisen monipuolinen. Suoraviivaisten rockveisujen välissä Eddie Vedder osoittaa kahdesti olevansa rauhallisessa, akustisessa tunnelmoinnissa mestarillinen. (Tämän toki jo tiesin.) Olisin voinut valita tähän levyltä minkä laulun tahansa, mutta valinta on ”Breathe”. Se on yksi kauneimmista rakkauslauluista ikinä. On kertakaikkiaan upeata tietää, että vihdoin ensi juhannuksena saan kokea Pearl Jamin livenä. Minua on kuultu.