2012, katse taaksepäin!

Tommin hieno listaus tämän vuoden parhaista levyistä on tehnyt tehtäväni vaikeaksi, jälleen kerran. Kiitos siitä, hyvä kolleega. Koetan välttää toistoa listassani. Yhden levyn osalta se osoittautui mahdottomaksi säännöksi. Aloitetaan viiden listan hänniltä.

5. Tame Impala: Lonerism



Tame Impalan toinen levy, Lonerism on lähes yhtä hieno kuin edellinenkin. Biisit ovat ilmavia ja tukevasti psykedelisiä. Sanoitukset tosin ovat aika paljolti ajatuksen katkelmia, jotka ei välttämättä kytkeydy toisiinsa. Mutta ymmärtääkseni Kevin Parker antaa laulunsa toimia yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Tämä levy on vähemmän rock kuin edellinen, mutta se ei kuuntelua haittaa.

4. Grizzly Bear: Shields



Shields aukesi, kuten edellinenkin Grizzly Bearin levy, hitaasti. Mutta kymmennenen kuuntelukerran jälkeen oli vaikea lopettaa kuuntelemasta tätä mainiota levyä. Raikkaat ja eteeriset biisit vievät mukanansa. Tämä on edellistä jotenkin tummempi levy, mutta vähintää yhtä komea.

3. Mark Lanegan Band: Blues Funeral



Mark Lanegan on minulle tuttu nimi jo vuosien takaa, mutta tänä vuonna löysin hänet uudestaan. Ensi ostin hänen ja Isobel Cambelin yhteisen levyn, Hawkin, ja sitten tämä tuli vastaan. Tästä ei synkistely paljon parane: vähäeleistä ja tummaa. Markin matala ääni alleviiva ettei näissä biiseissä sorruta mihinkään positiivisuuspelleilyyn.

2.Dinosaur Jr. : I bet on Sky



Marc Maronin WTF podcast on soinut työmatkoillani säännöllisesti muutamia kuukausia. Sieltä olen pongannut koomikoiden lisäksi mielenkiintoisia muusikoita. Kuuntelin J. Mascis ja Maronin jutustelua ja innostuin kuuntelemaan Dinosaur Jr:ia jota olen hölmön nimen takia vuosia vältellyt (aivan turhaan). J. Mascisin soitossa ja laulussa on paljon yhteistä Neil Youngin kanssa. Heidän molempien biiseissä on herkkyyttä ja voimaa samanaikaisesti. Don't Pretendend You Didn't Know sai minut kiinnostumaan välittömästi. J Mascis:in kitarointi on hyvin omintakeista ja mielenkiintoista kudelmaa. Lisäksi melotroneja käytetään nykyään aivan liian harvoin...

1. Neil Young: Psychedelic Pill



Olen viime vuosina tottunut puolittaisiin pettymyksiin uusia Niilon levyjä ensi kertaa kuunnellessa. Tänä vuonna kaikki olikin toisin. Psychedelic Pill on loistava levy, eikä Americanakaan ollut yhtään hullumpi. Jälleen kerran huomaan uppoutuvani pariksi kymmeneksi minuutiksi Neilin ja Crazy Horsen lumoavaan soittoon. Näissä biiseissä on edelleen sitä alkukantaista soittamisen riemua, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Tämä on Niilon paras levy sitten Mirror Ballin (1995). Kiitos, Niilo. Pääsenhän vielä keikalle?

Tässä vielä top 5 poimintaa parhaista levyistä, niille joilla ei ole aikaa kuunnella kaikkia levyjä kokonaisuudessaan. Lisäksi muutama hyvä biisi levyiltä, jotka eivät aivan yltäneet viiden parhaan joukkoon. Hyvää vuotta 2013.