Unelmoivasti liukuvaa kiekkoa

Muistattehan, kun ”se liukui sisään”? Tietysti. Vaikka sitä ei olisi sillä kyseisellä hetkellä viisitoista vuotta sitten kokenut, niin ei siltä ole voinut välttyä. Tuosta Tukholman toukokuun päivästä 1995 on muuodostunut valtaisa spektaakkeli, nostalginen muistin kasautuma, johon joka kevät on latautunut odotus, toive, tavoite, jopa lupaus. Nyt se taas tapahtuu. Mutta ei, ei, ei, ei, tuskinpa. Jokavuotisista pettymyksistä huolimatta vanhan kuvaston toisto, uskon (ehkä jopa jääkiekkouskonnon) uudelleen herääminen, on kiinnostava mediatapahtuma. Se toimii kuin tutun lajityypin elokuva, jonka loppuratkaisu on tiedossa jo katselun alkaessa. Aina sitä kuitenkin toivoo, että josko tällä kertaa luvassa ei olisikaan konventionaalinen loppu.

Nyt, kun Vancouverin olympialaiset ovat alkaneet, on taas aika asettaa ylimitoitettuja odotuksia Suomen jääkiekkomaajoukkueelle. Kuvitellaanpa, jos kykenemme, että Suomi saa jääkiekossa olympiakultaa. Se olisi oikeastaan yhdenlainen varkaus: kultahan ”kuuluisi” Kanadalle, varsinkin kun Kanadassa kisataan. Tähän tilanteeseen Nick Borgenin yhdessä Tre Kronorin kanssa 1995 levyttämä “Den glider in” sopisi jälleen kuin poikittainen maila Dany Heatleyn nenään. Tuon laulun Suomi varasti ruotsalaisilta 1995, kun jääkiekon MM-kisat olivat Ruotsissa ja kisaisännille kultajuhlat suunniteltu taustamusiikkia myöten. Ja sitten torilla tapasivatkin eriväriset – ja Golden Hockey Night -viisukokoelman varastot laivattiin myytäväksi Suomeen.

Siis liu’uttakaamme se jälleen sisään. (Halutessamme voimme nautiskella sen jälkeen Antero Mertarannan ja jääkiekkomaajoukkueemme yhteisistä huippuhetkistä.)

Muut sisäänliu’utukset näet täältä.

Booooo

Hää on nii söde.

Vi kommer aldrig att...

Tänään voi laatia vain yhdenlaisen listan. Vaikka en kenties haluaisi, on lähdettävä Ruotsiin tai ainakin luovittava ruotsin kielen hetteikössä. Pakkoruotsin ja ruotsalaisuuden päivänä olen jo ehtinyt varmistaa, että hyllyni ei pursua moisella kielellä esitettyä musiikkia. Joku rajahan on oltava, millä hyllynsä täyttää. Abba on silliä ja Ruotsista, mutta vaikka he olisivat lirauttaneet laulunsa ruotsiksi, en olisi heitä listalleni päästänyt. Itse asiassa he eivät tule ikinä mahtumaan yhdellekään listalleni. Englanniksi esitettyä länsinaapurista löytyy, mutta kerran vuodessa on ihmisen sukeltaminen sinikeltaiseen veteen tässäkin maassa. Mikä ei tapa, vahvistaa - tai jotain sinne päin.

Mutta Ruotsi, tuo ammoinen valtiaamme, tarjoaa jotakin, mitä meillä ei ole, vaikka Sir Elwoodin hiljaiset värit jollain tapaa samoilla apajilla on ollutkin. Levyhyllystäni ei löydy muuta ruotsiksi jodlattua kuin Bo Kaspers orkester. Mutta se kyllä riittää täksi päiväksi. Listaan Bo Kaspersin topvitosen ja voimme sopia, että listaan tämän siksikin, että Panu on menossa tässä kuussa vielä näiden keskiolutjatsia runkuttavien keikalle. Itse olen nähnyt heidät kaksi kertaa ja täytyy sanoa, että lavalla he ovat, jos eivät ilmiömäisiä, niin erinomaisia ainakin.

1. Vi kommer aldrig att dö (”Amerika”, 1996)
2. Hon är så söt (På hotell, 1994)
3. Bara för din skull (Vilka tror vi att vi är, 2003)
4. En tur på landet (Kaos, 2001)
5. En jävel på mitt öra (I centrum, 1998)