Takaperin taivaaseen

Viime viikolla esiin nostamani Boo Radleysin “Ride the Tiger” päättyi takaperin kuultuihin taustoihin. Olkoon se aasinsilta, jota pitkin kuljetaan suoraan brittiläisen poprockin huipulle. Ilman manchesterilaista Stone Rosesia ei olisi esimerkiksi koskaan ollut Oasista (mikä olisi saattanut olla hyväkin asia). Gallagherin veljesten tuittuilukin saattoi olla Stone Rosesin kitaristilta John Squirelta opittu/varastettu tapa. (Vaikka taitavat veljekset olla juntti-idiootteja ihan oikeastikin.) Harmittavinta tuittuilua oli se, että Stone Roses eli vain kymmenen vuotta 1984-1994. Tuosta ajasta jäi vain kaksi albumia, The Stone Roses (1989) ja Second Coming (1994).

Debytti on niin komeata, tarttuvaa mutta persoonallista poprockia, että melkeinpä kuka tahansa muusikko haluaisi nähdä kannessa oman nimensä. Albumilla on hittiä hitin perään, mutta “Made of Stone” on hittilistan kärkeä. Se ilmestyi singlenä helmikuussa 1898. Ilman b-puoltaan se ei olisi kuitenkaan mitään tai ei ainakaan sama tajunnanräjayttäjä. Kääntöpuolelta löytyvä “Guernica” on yhtä vääristynyt kuin viittauskohteensa, Pablo Picasson samanniminen, ihmisen mielettömyyttä kuvaava taulu. Stone Rosesin ”Guernica” on a-puolen”Made of Stone” takaperin, joskin hieman poikkeavin sanoin. ”Guernica” on yksi ällistyttävimpiä lauluja, joita olen kuullut. Se vetoaa yhä, aina.



Muita ällistyttäviä klassikoita tavoitat täältä.

BOO!

Brittipopin aitauksen persoonallisimpia yhtyeitä oli The Boo Radleys. Sanon oli, koska heitä ei enää ole. Vaikka heidänkin musiikissaan kaikuu Beatlesin ja Rollareidenkin askellukset, kyse ei ole mistään idoleiden seuraamisesta, ihannoimisesta tai apinoimisesta. Jos Boo Radleysille haluaa verrokin, se voisi kitarasoundin takia olla Manic Street Preachers. Siihen nekin yhtäläisyydet sitten taitaisivat jäädä. Harmi, että Boo päätti päättää yhdessä musisoimisen juuri ennen kuin siirryimme tälle vuosituhannelle. Harmi, oli myös se, että brittipopiksi nimitetty oli median skandaaleja ja kaksintaisteluja vaahtoavassa meressä vain Oasista ja Bluria. (Ei niitä olisi ollut ilman Stone Rosesia.)

The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.

Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.

Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.




Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.

Sä näät mut tai et nää

Brittipop, tai mitä nimeä nyt käyttääkin, toi minulle monta hyvää bändiä, jotka eivät olleet brittipoppia yhtään sen enempää kuin Scorpions on heviä. Näistä yhtyeistä muistetaan median rakentamat tappelijat, juuri niin, ne kaksi, joista toinen oli jokaisen mielestä paljon parempi kuin se toinen. Useat brittipopinvaasion aalloissa korviimme ja silmiimme tulvahtaneet bändit on jo unohdettu. Toiset on unohdettu ihan syystä, toiset turhaan. Yksi näistä on Supergrass, joka unohdettiin, kun pojat päättivät astua hieman kokeilevammalle polulle. Viimeinen albumi, Diamond Hoo Ha (2008) taas on niin tanakka ja vetävä rocklevy, että se tulisi olla pakollinen kuultava kaikille. No, ainakin kannattaisi kokeilla.

Klassikoksi asetan toisen albumin In It for the Money (1997) tunteikkaan menopalan “You Can See Me”, jonka voi tulkita kertovan esimerkiksi julkkiksena olemisen vaikeudesta, yhtäältä ikävästä yksinäisyydestä, mutta toisaalta yksinäisyyden tarpeesta.

“You can't see me, I'm not really there,
You can't see me.”



Lopuksi muisto: Näin toukokuussa 1997 Supergrassin Hollannissa Pinkpop-festivaalissa. Tilaisuudesta teki riemastuttavan se, että koko edellisen päivän satoi kaatamalla. Tai oikeastaan riemua toi vasta sateen seuraus. Festivaalialue oli muuttunut suureksi mutapainiareenaksi .Yön aikana festivaalin järjestäjät olivat piilottaneet kuran vuoraamalla alueen kuivalla heinällä, jota oli kulunut ”muutamia” paaleja. Kun Supergrass esiintyi, yleisö alkoi heittää heinää ilmaan. Osuvaa. Tunnelma oli hupaisa. Niin, ja bändi nautti ja oli erinomaisessa vedossa.

Muut heinäpaaliklassikot ovat klikkauksen päässä täällä.

Reilun vaihtokaupan rockia

Todiste a.

Täksi sunnuntaiksi ajattelin valita brittirockia. En ole mikään valtava asiantuntija saati innokas fani. Pidän joistakin bändeistä ja olen aina arvostanut Brittirokkarien tyylitajua. Olen pitkään kehitellyt teoriaa, että tämän tyylitajun takana on Englannin taidekasvatus. Monet näistä Brittirokkareista on kasvanut urallensa taidekoulun kautta. Esimerkeinä olkoon John Lennon (The Beatles), Nick Mason (Pink Floyd), Bryan Ferry (Roxy Music), John Squire (Stone Roses). Jotakin tuossa koulutuksessa on, joka tuottaa hyviä orkestereita. Pitäisiköhän opetusministeriön virkamiesten käydä tutustumismatkalla, jossakin Englannin monista taidekouluista, jotka suoltavat lahjakkaita rockstaroja? Yksi tälläisistä tyylitietoisista bändeistä oli Be Bop Deluxe, joka sekoitti Pop- ja progevaikutteita joskus 70-luvulla.

Isoveljeni tyttöystävä tustututti minut bändiin. En vielä vuosiin ymmärtänyt mitään sanoituksista, mutta musiikissa ja levyjen kansissa oli jotakin, joka kiehtoi (todiste a). Olen vuosien varella kerännyt kaikki bändin viisi levyä ja ne löytävät tiensä levylautaselle ajoittain. Olen kielitaitoni kasvaessa oppinut nauttimaan Bill Nelsonin sanoituksista:

"Here I stand in a daze axe in my hand

Another fool on the stage with a traveling band
There's a space in my heart... permanent flame
Just give me your body and I'll give you my brain
It's a fair exchange"

JuuTuubi oli yllättävän nihkeä Be Bop Deluxe tarjonnassaan, mutta valitsin Fair Exchange:n Sunburst Finish albumilta, koska se on ensimmäisiä lauluja, jotka saivat minut pitämään bändistä. Bonukseksi laitan myös Night Creatures -laulun demon, josta joku taideopiskelijia (ministeriö huomio: onko havaittavissa jotakin kaavaa?) on tehnyt hauskan videon. Ja niille, jotka haluavat vielä kuulla lisää kokosin pienen sikermän lauluja Spotify muotoon.

Muut sunnuntain reilut vaihtarit löytyy täältä.