E was here!

Ryhdyn henkilökohtaiseen klassikkoon: tässä talossa tai ainakin minun korvissani Mark Oliver Everettin Kaliforniassa vuonna 1995 pystyttämällä Eelsillä on erityinen asema. Ensimmäisen kerran kuulin Eelsiä Hollannissa Pinkpop-festivaalissa vuonna 1997. Tuolloin mitään kummempaa merkkiä mieleeni ei jäänyt, mutta bändin esikoinen, Beautiful Freak (1996), tuli kuunneltua. Tutustumiseni Mr. E:n tekosiin on ollut takaperoista. Vasta omaelämäkerrallisuudesta voimansa repivä tupla-albumi Blinking Lights & Other Revelations (2005) iski läpi. Teemallinen kokonaisuus on ällistyttävä, puhutteleva ja hiljentävä, vaikka siinä mittavuutensa takia on myös joutokäyntiä. Siinä on useita kohokohtia, mutta kuten asiaan kuuluu, huippu on lopussa: ”Things the Grand Children Should Know” osoittaa, että yksinkertainen akustinen kitara on kaunista. Samoin kaunista on rehellinen herkkyys ja steel-kitara. Ja ja ja. Olen sanoituksen osuvuuden takia itkenyt laulua kuunnellessani useammin kuin kerran. Tunnelmallinen video kertoo Everettistä ja laulun tärkeydestä oleellisen. Sen lisäksi Mr. E:lle taitaa maistua myös sikari, sellainen vähän paksumpi.

Muita tämän sunnuntain klassikoita löydät täältä.

Nils Lofgren guitar lesson

En pääse irti Bruce Springsteenista. Tarkemmin ilmaisten en pääse irti hänen kitaristeistaan. Tämän viikon sunnuntaiklassikkoni on Nils Lofgren guitar lesson, jossa esimerkkinä on hänen hieno kunnianosoituksensa tai jonkinlaisena pyyntönä Keith Richardsille sävelletty "Keith Don't Go". Se ilmestyi aikana, jolloin Keith tosiaan oli menossa. Toisaalta menossahan hän on tainnut olla koko ajan... Mutta viime viikon Tom Morellon seuraajana tämä ei kalvenne lainkaan. Nils on varsinkin akustisensa kanssa lyömätön, vaikka tämä onkin vain "mediate stuffia", kuten hän itse asian ilmaisee. Jepjep. Helpoltahan tuo näyttää.



Muuta keskitason kamaa löydät täältä.

Sunnuntain iltapala: kuumaa tonnikalaa

Olen viime aikoina intoillut Jorma Kaukosen akustisesta musiikista. Jopa niin paljon, että vaimo on joutunut huomauttamaan "ainaisesta countryn rytkeestä". Aikaisemmin olen oikeastaan vain kuunnellut Jorman soittoa Jefferson Airplanen levyillä ja ihmetellyt, että ompa äijällä suomalaisen kuuloinen nimi. Jokin aika sitten eräs kitaraa soittava ystäväni kehui Jorman Blue Country Heart levyä ja lainasi sitä minulle. Olin välittömästi myyty. En ole aivan yhtä varma kuin Tommi asiasta (väittäessään Frippiä maailman parhaaksi kitariksi), mutta minusta Jorma soittaa kitaraansa erittäin taidokkaasti. Joka kuuluu myös valitsemallani sunnuntaiklassikollakin. Siinä hän soittaa Jack Casadyn kanssa loistavan Mann's fate biisin, joka on duo ensimmäiseltä levyltä vuodelta 1970. Valitsin kyseisen laulun osittain siksi, että sain tällä viikolla kyseisen Hot Tunan ensi levyn postissa (tilattuani sen netistä). Juutuuppivideo on suurin piirtein levyn julkaisun ajoilta, jota todistaa myös Casadyn hilpeä ulkoasu. Mutta siitä huolimatta kundit vetäisevät biisin virtuoosimaisesti. Itse levykin on äänitetty keikalta ja on hieno muistutus siitä, miten spontaanisti rock-musiikkia on joskus tehty.

P.S. Kestoltaan tämä ei ole ihan niin pitkä kuin Tommin tämän sunnuntainen valinta.

P.P.S. Muuta sunnuntain valitut löytyvät täältä.