Omen est nomen

Jokin aika sitten kuuntelin Black Sabbathin Johnny Blade biisiä. Siinä kuunnelessa mietin miten monessa laulussa esiintyy Johnny-niminen henkilö. Jonkun aikaa päätä raavittuani keksin aika monta ja rupesin ihmettelemään miksi niin monessa laulussa esiintyy Johnny. Hyvissä tarinoissa tarvitaan nimiä, jotta ne tulisivat eloisammiksi ja koskettavammiksi. Mutta miksi Johnny? Miksei yhtähyvin Alpo tai Joe? Onko syynä vain se, että John sattuu olemaan yksi englanninkielisen maailman yleisimpiä nimiä (joka kahdeskymmenesviides amerikkalaismies on nimeltään John). Tästä johtunee amerikkalaisten käyttämä nimitys tunnistamattomalle ruumille: John Doe. Vai onko tämä John-nimen väännös vain helppo sijoittaa riimeihin? Vai kuullostaako se vain sopivan miehiseltä nimeltä, jolle voi kirjoittaa suuria surullisia tarinoita?

Voihan tietysti olla, että kaikilla laulun tekijöillä on ollut lähipiirissään Joku Johnny-niminen, joka on toiminut laulun innoittajana. Siinä tapauksessa top 5 Johnny biisien innoittajat ovat olleet aika surkimuksia. Valitsemani laulut eivät nimittäin ole mitenkään erityisen iloisia. Vain Chuck Berryn Johnny B. Goodilla sujuu ihan hyvin, vaikkei osakkaan lukea saati kirjoittaa.

Thin Lizzyn Johnny The Fox albumin aloittava Johnny-biisi on synkkä tarina narkkarista, joka on ajautunut täydelliseen umpikujaan ja kuolee poliisien luoteihin laulun aikana.

Myös Springsteenin Johnny 99 (oikealta nimeltään Ralph!) päätyy tarinan alkaessa työttömäksi. Ryypiskeltyään hän päätyy ryöstäessään ampumaan kaupan yövuorolaisen. Johnnyn matka päättyy siihen, että hän pyytää tuomaria muuttamaan elinkautisensa kuolemantuomioksi.

Fine Young Cannibalsin laulussa Johnny on vain kateissa, mutta sanoista voi päätellä, että tässäkään laulussa ei Johnnylla ole kaikki hyvin.

Viimeisenä välähdys Johnnyn surkeaa tarinaan tulee The Hootersin Johnny B. laulussa, jossa Johnny on edelleen eksyksissä, ilman suuntaa pimeällä autotiellä jahdaten mahdotonta unelmaa. Olen useasti miettynyt onko hän jotenkin sukua Johnny B. Goodelle.

Spotifyssa voi kuunnella tämän Top viitosen.

Chuck Berry: Johnny B. Goode (1958)

Thin Lizzy: Johnny (Johnny The Fox, 1976)

Bruce Springsteen: Johnny 99 (Nebraska, 1982)

Fine Young Cannibals: Johnny come home (Fine Young Cannibals, 1985)

The Hooters: Johnny B. (One way Home, 1987)

Bonuksena tämän sepustuksen innoittanut Sabbathin biisi Youtubetettuna:

Niin, kun asiaa aikani mietin huomasin, että Joe esiintyy aika useassa biisissä...

Helmikuun tähtiä

Eilen kokatessa laitoin soimaan pitkästä aikaa Foo Fightersia. Kun siinä ruokaa laittaessa soittimesta soljui aakkosjärjestyksiä loistavia biisejä toisen perään ajattelin (jälleen kerran), että Dave Grohl on aivan armoitettu biisinikkari. Hänellä on kyky kirjoittaa klassisia pop-biisejä. Ne ovat sellaisia muutaman minuutin mestariteoksia, joissa tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta valtaisaan raivoon. Vaikka ne ovatkin soitettu reilulla otteella, ovat ne minusta saman pop-musiikin jatkumoa kuin The Beatles tai vaikka ELO. Biisi February Stars on nimensä puolesta sopiva Helmikuun viimeiselle sunnuntaille.

Ja lopuksi triviapläjäys: Grohl soitti aikaisemmin rumpuja bändissä nimeltä Nirvana.

Muut tähtihetket löytyvät täältä.

E was here!

Ryhdyn henkilökohtaiseen klassikkoon: tässä talossa tai ainakin minun korvissani Mark Oliver Everettin Kaliforniassa vuonna 1995 pystyttämällä Eelsillä on erityinen asema. Ensimmäisen kerran kuulin Eelsiä Hollannissa Pinkpop-festivaalissa vuonna 1997. Tuolloin mitään kummempaa merkkiä mieleeni ei jäänyt, mutta bändin esikoinen, Beautiful Freak (1996), tuli kuunneltua. Tutustumiseni Mr. E:n tekosiin on ollut takaperoista. Vasta omaelämäkerrallisuudesta voimansa repivä tupla-albumi Blinking Lights & Other Revelations (2005) iski läpi. Teemallinen kokonaisuus on ällistyttävä, puhutteleva ja hiljentävä, vaikka siinä mittavuutensa takia on myös joutokäyntiä. Siinä on useita kohokohtia, mutta kuten asiaan kuuluu, huippu on lopussa: ”Things the Grand Children Should Know” osoittaa, että yksinkertainen akustinen kitara on kaunista. Samoin kaunista on rehellinen herkkyys ja steel-kitara. Ja ja ja. Olen sanoituksen osuvuuden takia itkenyt laulua kuunnellessani useammin kuin kerran. Tunnelmallinen video kertoo Everettistä ja laulun tärkeydestä oleellisen. Sen lisäksi Mr. E:lle taitaa maistua myös sikari, sellainen vähän paksumpi.

Muita tämän sunnuntain klassikoita löydät täältä.

kaaosta päässä

Tänään on hivenen tukkoinen olo. Kävimme katsomassa H.R. Gigerin näyttelyn. Se sai minut voimaan hivenen pahoin. Sonic Youthin Dissapearer sopii minusta hyvin tähän päivään. Sonic Youth on amerikkalaisen vaihtoehtomusiikin suuria nimiä. Olen pitkään ollut ostamaisillani heidän levyjään, mutta aina ne ovat onnistuneet liukumaan sormistani, kun silmiin on osunut jokin muu (sillä hetkellä kiinnostavampi) levy. Vähän aikaa sitten sain vihdoinkin levyt pysymään hyppysissäni ja yllätyin miten komeita levyjä ne ovat. Tosin ei mitään ihan helppoa kuunneltavaa. Välillä tuntuu, että biisit ovat pelkkää meteliä. Toisaalta minusta on ollut aina kiinnostavaa ihmetellä satunnaisen ja järjestyksen rajaa. On kiehtovaa havaita miten jostakin näennäisesti kaaottisesta kuvasta tai äänimaisemasta alkaa erottaa yksityiskohtia, jotka muodostavat kuulijalle tai katsojalle merkityksellisiä muodostelmia.

Valitsemani biisi on kuulas, kaunis ja kolkko samaan aikaan. Se on vuonna 1990 ilmestyneeltä Goo-albumilta ja ei tarvitse paljoakaan pinnistellä, kun kuulee miten se on vaikuttanut 90-luvun rockmusiikkiin.

Muita kaaoksen rajamantuja paaluttavia klassikoita löytänee täältä.

Oliko Mari hullu?

Amerikkalainen muusikko Victoria Williams sairastui vuonna 1993 MS-tautiin. Hänellä ei ollut vakuutusta, mikä tuolla suuren veden toisella puolen tarkoittaa käytännössä sitä, että hoitoa ei ole saatavilla. Apuun riensi joukko muusikoita. He levyttivät Williamsin sävellyksiä albumille Sweet Relief: A Benefit for Victoria Williams. Tulot menivät Williamsille, mikä oli tietenkin mukavaa ja ystävällistä, mutta tätä yhtä tapausta merkittävämpää oli ammattimuusikoiden terveydenhuoltoasiossa auttavan Sweet Relief Fundin perustaminen. Sen kautta apua ovat sittemmin saaneet useat.

Victoria Williamsille omistetulla levyllä yksi esiintyjä oli Pearl Jam, joka esitti laulun ”Crazy Mary”. Se löytyy Williamsin vuonna 1994 julkaistulta levyltä Loose. Pearl Jam on esittänyt “Crazy Maryn” sittemmin lukuisilla keikoillaan. Yksi niistä oli New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. heinäkuuta 2003. Tuolla keikalla taltioitu versio olkoon tämän sunnuntain klassikkoni.

Alla ääneen pääsee sekä Pearl Jam että Williams. Omistajan esityksessä on vetoavaa, lapsekkaan oloista haurautta. Pearl Jamin version onnistuu kuitenkin koskettamaan todellisemmin. Asiaa auttaa Vedderin komea, sanoisinko sielukas, tulkinta sekä Boom Gasparin kosketin- ja Mike McCreadyn ja Stone Gossardin kitarasoolot. Väittäisin, että klassikkokin laulusta on tullut vasta Pearl Jamin ahkeran toiston myötä.

Varmuuden vuoksi vielä totean, että Pearl Jamin suhteen minä lienen syyntakeeton.





Muita syyntakeettomia klassikoita on täällä.

Ystävänpäivää kirvesvartta

Lähden mukaan markkinahumuun ja julkaisen Ystävänpäivän kunniaksi rakkauslauluparin (kaksistaan rakkaus on kivempaa). Vaimoni valinta osui Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta lauluun, joka on minustakin todella loistava laulu. Oma valintani on ehkä hivenen yllätyksetön, mutta Neil Youngin Like a Hurricane on minusta paras rakkauslaulu. Se on minulle ja rakkalle vaimolleni se kliseiden "meidän biisi". Saa nauttia pareittain.

Muut pariairoklassikot löytyy täältä.

Unelmoivasti liukuvaa kiekkoa

Muistattehan, kun ”se liukui sisään”? Tietysti. Vaikka sitä ei olisi sillä kyseisellä hetkellä viisitoista vuotta sitten kokenut, niin ei siltä ole voinut välttyä. Tuosta Tukholman toukokuun päivästä 1995 on muuodostunut valtaisa spektaakkeli, nostalginen muistin kasautuma, johon joka kevät on latautunut odotus, toive, tavoite, jopa lupaus. Nyt se taas tapahtuu. Mutta ei, ei, ei, ei, tuskinpa. Jokavuotisista pettymyksistä huolimatta vanhan kuvaston toisto, uskon (ehkä jopa jääkiekkouskonnon) uudelleen herääminen, on kiinnostava mediatapahtuma. Se toimii kuin tutun lajityypin elokuva, jonka loppuratkaisu on tiedossa jo katselun alkaessa. Aina sitä kuitenkin toivoo, että josko tällä kertaa luvassa ei olisikaan konventionaalinen loppu.

Nyt, kun Vancouverin olympialaiset ovat alkaneet, on taas aika asettaa ylimitoitettuja odotuksia Suomen jääkiekkomaajoukkueelle. Kuvitellaanpa, jos kykenemme, että Suomi saa jääkiekossa olympiakultaa. Se olisi oikeastaan yhdenlainen varkaus: kultahan ”kuuluisi” Kanadalle, varsinkin kun Kanadassa kisataan. Tähän tilanteeseen Nick Borgenin yhdessä Tre Kronorin kanssa 1995 levyttämä “Den glider in” sopisi jälleen kuin poikittainen maila Dany Heatleyn nenään. Tuon laulun Suomi varasti ruotsalaisilta 1995, kun jääkiekon MM-kisat olivat Ruotsissa ja kisaisännille kultajuhlat suunniteltu taustamusiikkia myöten. Ja sitten torilla tapasivatkin eriväriset – ja Golden Hockey Night -viisukokoelman varastot laivattiin myytäväksi Suomeen.

Siis liu’uttakaamme se jälleen sisään. (Halutessamme voimme nautiskella sen jälkeen Antero Mertarannan ja jääkiekkomaajoukkueemme yhteisistä huippuhetkistä.)

Muut sisäänliu’utukset näet täältä.