Liiallista koskettelua

AC/DC on pikkupoikien klassikko. Sitä on turha yrittää muuksi selittää. Mikään muu orkesteri ei ole yhtä massiivisesti kyennyt tai tohtinut kierrättää laulujensa sanoituksissa seksuaalisia metaforia, jotka eivät enää ole metaforia, vaan kiteytyneitä, suoria majesteettisia väitteitä tai pyyntöjä. "Let’s Get It Up", "Hard as a Rock", "Let Me Put My Love in to You" jne. Kyse on koulupoikahuumorista, jota ei voi ottaa tosissaan – ei esittäjä eikä kuulija. Siinä onkin aaceedeeceen salaisuus, niin, ja tietysti Angnuksen tarkoissa, terävissä riffeissä, jotka ovat kaiken perusta. Mutta… Brian Johnson ei laulajana pärjää Bon Scotille. Siksi klassikkovalintani on "Touch Too Much", joka löytyy orkesterin lajissaan täydellisyyttä hipovalta albumilta Highway to Hell (1979). Ja tämäkin biisi kertoo sitä samaa tarinaa. Oikein komeasti, toki.



Muut klassiset koskettelut löydät täältä.

J.D. Salinger

J. D. Salinger kuoli viime viikolla. Olen yksi niistä miljoonista, jotka teinivuosina lukivat Sieppari ruispellossa kirjan. Olin yksi niistä miljoonista, joihin kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Samatanen muistan hieman myöhemmin lukeneeni Franny ja Zoey:n olleen kaunis ja liikuttava kokemus. Siksi ajattelin kunnioittaa kirjailijaa sunnuntaiklassikolla. Side laulun ja Siepparin välillä on heiveröinen, mutta minulle todellinen assosiaatio. Tutustuin Creamiin ensi kertaa samoihin aikoihin, kun luin Siepparia. Muistan myös, että noihin samoihin aikoihin tuli televisiosta Brittiläinen elokuva, jossa soi lopussa Creamin Badge biisi. Elokuva kertoi sisäoppilaitoksessa tapahtuvan (surullisen) tarinan, jonka olen jo ajat sitten unohtanut. Mutta biisi teki lähtemättömän vaikutuksen.

Jaa, että mikä olikaan se assosiatiivinen yhteys näiden seikkojen välillä. Kirjan päähenkilö Holden häipyy kirjan alussa sisäoppilaitoksesta (ja elokuva kertoi samanlaisesta instituutiosta). Holden myös pohtii kirjassa kysymystä siitä minne puiston ankkalammen linnut lentävät talveksi. Badgessa lauletaan I told you 'bout the Swans that they live in the park. Se riitti, joskus liittämään laulun kirjaan. Yhtäkaikki minusta biisin lievä melankolisuus sopii Siepparin tunnelmiin.

Laulun ovat muuten kirjoittaneet George Harrison, Eric Clapton ja Eric Patrick.

Muut sunnuntaiassosiaatiot voi löytää täältä.

Tässä alkuperäinen levyte. Jospa se olisi paremmin korville. :)

Kepeästi auringon matolla

Jos renessanssi eri aloilla tapahtuneine mullistuksineen viittaa uudelleensyntymiseen, niin 1970-luvun folkprogeyhtye Renaissancella on juuri oikea nimi. Sen sirpaleiseen historian mahtuu kokoonpanomuutosten aiheuttamia uudelleensyntymisiä, mutta myös rohkeata uuteen suuntaan katsomista. Renaissance ei polje paikallaan eikä valmiiksi viitoitettuja tai päällystettyjä teitä. Siksi orkesteri on klassikko sinänsä.

Renaissancen klassikkouden olemus on saumaton kokonaisuus, kuten kliseisesti tavataan sanoa, mutta erityisen tunnistettavan siitä tekee laulaja Annie Haslamin yhtä aikaa heleän ja voimakkaan sekä tarpeen tullen rajunkin lauluäänen ja John Toutin pianon yhdistelmä. Vuonna 1969 perustettu yhtye toimii edelleen, joskaan ei siis samassa muodossa. kuin 40 vuotta sitten. Reunion-aikeita tosin on tasavuosien kunniaksi. Tout oli mukana vuosina 1970-1979. Vuonna 1971 aloittanut Haslam on mukana yhä.

Renaissance on parhaimmillaan monipolvisissa progeteoksissa. Olisin mieluusti nakannut tännekin sellaisen, mutta kuulijoita säästääkseni tarjoan helpommin pureksittavan kipaleen. Albumilla Ashes Are Burning (1973) julkaistu “Carpet of the Sun” on myös hyvä esimerkki Haslamin ja Toutin äänten merkityksestä. Tässä on konserttitallenne juuri vuodelta 1973.



Kaksitoista studioalbumia ja kaksi liveä jukaisseelta Renaissancelta ei kannata hakea suosikkeja, vaikka sen teenkin. Siis kannattaa sittenkin ainakin sikäli, että tiukahko raja on vedettävä 1970- ja 1980-luvun vaihteeseen: kaikki albumit ennen 80-lukua ovat erinomaisia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että ne ovat ”ihan jotain muuta”. Toki 70-luvun lopun albumeissa A Song for All Seasons (1978) ja Azure d’Or (1979) vaikuttaa jo kasarisoundi, mutta sävellykset, melodiat ja pienet yksittäiset virtuositeettia osoittavat oivallukset ovat ihastuttavia. Mutta ainakin jos kuuntelet albumeja Illusion (1971), Ashes Are Burning (1973), Novella (1977) tai konserttitaltiointia Live at Carnegie Hall (1976), saattavat portit aueta.

Muut portteja natisuttavat klassikot heiluvat täällä.

Ja Renaissancesta halukkaille lisää linkeistä
Northern Lights - The Renaissance Web Site
Wikipedia: Renaissance (band)
Annie Haslam Homepage

ELOisaa sunnuntaita

Ajattelin vielä jatkaa The Traveling Wilburys linjalla. Viimeisenä (Roy Orbisonin ajattelin tällä kertaa jättää rauhaan) Wilburina on vuorossa Jeff Lynne, joka tuotti muiden bändin (George Harrison, Tom Petty ja Orbison) jäsenten levyjä tuolloin 80-luvun lopussa, juuri ennen Roy:n kuolemaa ja hieman sen jälkeen. Lienee osittain Lynnen tuottajan kyvyistä johtuvaa, että kaikkien kolmen levyt olivat varsin suuria hittejä.

Electric Light Orchestra oli suosikki popyhtyeeni, kun olin pieni. Muistan, että ELO:n levyt tuli kuunneltua ahkerasti aina musiikkikirjastossa käydessä. Lynnen suoraviivaiset melodiat yhditettynä isoon soundiin, tuotti mielestäni nautittavia kappaleita. Tämä soundi on kuultaa myös hänen tuottamistaan levyistä. Itse biisit ovat aika yksikertaisia ja hieman siirappisia. Mutta ajoittain sunnuntai aamuisin tarvitaan myös hieman huoletonta poppia. Bonuksena video esittelee 70-luvun rock-lookia partoineen ja kikkurahiuksineen.

Muut siirappiset ja vähemmän siirappiset Klassikot voit nauttia täältä.

Viime vuoden viisi vaikuttavinta viisua

Otsikko on ehkä aika V-voittoinen, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Tommi veti hienosti yhteen viime vuoden parhaita lauluja. Koetan nyt toimia tässä jonkilaisena vastaväittäjänä, vaikka en ole kovinkaan paljoa erimieltä hänen valinnoista.

Viime vuosi oli mielenkiintoinen musiikkivuosi ainakin sen vuoksi, että silloin Spotify ilmestyi tietoisuuteeni. Se on laajentanut kuuntelemani muusikin kirjoa, koska rahallinen riski uutta kokeillessa on olematon. Olen kuunnellut enemmän Bluesia ja Jazzia, kuin koskaan tähän mennessä, klassista unohtamatta. Toisaalta olen myös hankkinut suhteellisen paljon musiikkia Lp-levyinä. Olin viime vuonne varsin digitaalis-analoogis-skitsofreeninen musiikin kuluttaja.

Minulla oli, kuten Tommilla, vaikeuksia kaivella viisi parasta viime vuonna julkaistua levyä, koska ostan uutta ja vanhaa sulavasti sekoittaen. Aion ohittaa Neil Youngin megaboxin, koska sen musiikki on isoilta osin ollut jo saatavilla vuosia. Sitä paitsi tunsin lievää ärsytystä siitä seikasta, että levyjä ei voinut hankkia erikseen...

Jos aloitetaan häntäpäästä:

5. Tom Petty and The Heartbreakers: The Live Anthology

Tämä neljän CD:n hieno laatikko oli loppusyksyn suuria yllätyksiä. Se sisältää parhaita paloja koko yhtyeen 30-vuotiselta uralta. Tom Pettyn omien biisien lisäksi siellä on mainiota versioita muiden lauluista (kuten James Bond teemalaulu Golfinger-elokuvasta). Koska kyseistä levyä ei löydy (vielä?) Spotifystä, laitan tähän Youtube videon, joka on edustava esimerkki: American Girl taltioituna vuonna 2006 Gainsvillessä, Floridassa.

4. Jorma Kaukonen: River of Time

Voin avoimesti myöntää: viime vuonna vihdoin ymmärsin miten loistava muusikko

Jorma Kaukonen on. Sain ystävältäni varmuuskopion Blue Country Heart:ista ja se oli sitten

menoa. Siinä hankkiessani itselleni henkilökohtaisen kopion edellä mainitusta levystä satuin

myös ostamaan Jorman uusimman, joka on mitä mainion levy. Siinä sekoittuu kauniisti

amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylit. Valitsin levyltä Izzie's Dream nimisen laulun.

3. Lightning Dust: Infinite Light

Lightning Dustin toinen levy on ensimmäistä eheämpi ja vähemmän rosoinen kokonaisuus. Olen

aikasemmin tällä samalla palstalla palvonut Emily Webberin uskomatonta ääntä, joten ei siitä

sen enempää. Otin hiljaisen balladain sijaan vähän rivakamman biisin levyltä: The Times.

2. Pearl Jam: Backspacer. Kuten Tommikin olen Pearl Jam -fani. En siis voi antaa tässä kovinkaan

objektiivista mielipidettä bändin uusimasta levystä. Se on varsin erilainen verrattuna edelliseen ja tuntui jopa

pienoiselta pettymykseltä ensimmäisellä kuuntelulla, mutta muutan kerran kuunneltua olin

myyty. Otin esimerkiksi levyltä vähän ripeämpää: Johnny Guitar.

1. Grizzly Bear: Veckatimest. Tämä Amerikkalainen vaihtoehtorockia soittava bändi on jo jonkin

aikaa kuulunut suosikkeihini ja heidän uusin levynsä on huikea kokonaisuus. I live with you on

komea teos, joka etenee nytkähdellen, aijoittain muistuttaen Michael Nymanin elokuvamusiikkia.

Valitettavasti joudun tämänlin tarjoilemaan Youtuben välityksellä:

Loput viisut löytyy Spotifystä. Jos kaipaat omaa Spotify kutsua. lähetä minulle pyyntö.

Vuoden 2009 parhaat viisi

Viime vuoden parhaat albumit? Miten niitä määrittelisi? Ensimmäinen vaikeus on se, että ostin viime vuonna julkaistuja levyjä kovin niukasti. Tuli niitä ainakin viisi ostettua, jotta listankin saisi tekaistua. Sen sijaan taivuin jälleen kerran vanhemman materiaalin suuntaan. Miksi vaihtaa vanhat helmet uusiin, kun helmiä ketjussa pitävä nauha on vielä ehjä? Siis mistä topvitonen? Eniten nautintoa tuottaneet pääsevät listalle. Eikö se ole ainoa oikea peruste?

Aloitetaanpas. Neil Young oli jälleen tuottelias: kolme julkaisua vuoden 2009 aikana. Yhtään enempää ei voi vaatia, vaikka yksi niistä (Dreamin’ Man Live ’92) olikin vanha konserttitallenne. Vuoden paras, tärkein ja arvokkain kokonaisuus on ehdottomasti Niilon kauan odotettu Archives Vol. 1 1968-1973, 8 cd:n mahtipaketti. Mutta nyt rajaan ylisuuret läjät ja konserttitallenteet ulkopuolelle. Niilo ei siis ole listalla, koska Fork in the Road oli ilmiselvä välityö, jonkinlainen valinnanpaikka, kuten levyn nimi ilmoittaa. Mutta ei siis Nipaa, vaikka huomaattekin, että olisin hänet tälle(kin) listalle halunnut.

Mutta nyt vihdoin aloitamme matkan. Kulkekaamme takaperoisesti viitosesta ykköseen. Jokaisen levyn kodalle olen valinnut laulun, josta jo ensi kuulemalla voi sanoa, että klassikkous odottaa. Tämä ei kuitenkaan koske numeroa viisi. Perustelujani lukiessasi voit kuunnella laulut Spotifysta, johon pääset tästä. Koska Spotify ei tarjoa Street Sweeper Social Clubia, vedän sen listaan videona.

5. Jónsi & Alex: Riceboy Sleeps / Daníell in The Sea

Sigur Rosin laulaja ja kitaristi Jónsi Birgissonin ja Alex Somersin ambient-projekti, joka alkoi jo vuonna 2006, kun kaverukset julkaisivat Riceboy Sleeps -nimisen taidekirjansa. Albumi on saumaton kokonaisuus kaunista, kuulasta ja raikasta huminaa, joka muistuttaa Sigur Rosin teoksia. Riceboy Sleeps on kuitenkin monta astetta oudompaa, sillä levy ei tarjoaa ainoatakaan kertosäkeeksi luokiteltavaa ja tunnistettavia melodioitakin ehkä kaksi. Salakavalasti sävellykset kuitenkin kehittyvät ylempiin sfääreihin niin, että yhtäkkiä tajuaa ihmettelevänsä kuulemansa aiheuttamia näkymiä

4. Billy Talent: III / Saint Veronika

Billy Talentia kuuntelin loppuvuonna paljon ja helmikuun alussa vaellan muiden teinien kanssa katsomaan tätä rypistyksen ihmettä Helsingin jäähalliin. Billy Talentissa kiehtoo punkin uuden sukupolven rosoisuus, joka esimerkiksi Green Daysta tuntuu jo hävinneen. Bändin kolmas tuleminen ei yllä toisen levyn tasolle, mutta on silti hämmentävän koukuttavaa. Ehkä en olekaan vielä astunut portin toiselle puolelle. On siis syytä juhlia.

3. Street Sweeper Social Club: Street Sweeper Social Club / 100 Little Curses

Tom Morellon ja Bootsy Rileyn uhmakas raprock on minulle osoitus kitaravelho Tom Morellon monipuolisuudesta sekä siitä, että julistusta tarvitaan. Katujen siivoaminenkin sujuu tämän tahdissa niin sutjakkaasti, että sen jälkeen on aikaa vaikka osoittaa mieltä. Mitä vastaanko? Mitä luulisit? Meininki ei voisi olla tiukempi, tylympi, kovempi.



2. Bruce Springsteen & The E Street Band: Working on a Dream / Outlaw Pete

Pomon kyky tarjota hienoja, koskettavia ja tunnelmallisia lauluja vuodesta toiseen on ällistyttävää. Ok, olen samaa mieltä siitä, että Obamalle väsätty albumin nimibiisi on latteata hyrinää. Kaikki muu albumilla onkin sitten toista maata. (Albumin nimi voisi olla joku muu ja ”Working on a Dream” olisi kannattanut julkaista vain sinkkuna. Mutta tietysti silloin olisi hävitetty yhdenlainen markkina-arvo.) Outlaw Pete on Huuliharppukostaja-efekteineen niin komea eeppinen laulu, että levy olisi kenties päässyt tälle listalle, vaikka kaikki muu sillä olisi sontaa.

1. Pearl Jam: Backspacer / Breathe

Pearl Jamin Backspacer on niin kompakti 37-minuuttinen kokonaisuus, että backspacer-nappulan käyttö olisi sulaa hulluutta. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmaksi, tärkeämmäksi ja koskettavammaksi se muuttuu. Lyhyeksi kokonaisuudeksi se on kummallisen monipuolinen. Suoraviivaisten rockveisujen välissä Eddie Vedder osoittaa kahdesti olevansa rauhallisessa, akustisessa tunnelmoinnissa mestarillinen. (Tämän toki jo tiesin.) Olisin voinut valita tähän levyltä minkä laulun tahansa, mutta valinta on ”Breathe”. Se on yksi kauneimmista rakkauslauluista ikinä. On kertakaikkiaan upeata tietää, että vihdoin ensi juhannuksena saan kokea Pearl Jamin livenä. Minua on kuultu.

Miljoonien mailien takaa

Kuluneella viikolla yhden päiväni pelasti se, että iTunesista klikkasin kesken työpäivän soimaan Rory Gallagherin kokolemalevyn Big Guns (2009). Jokin minun ja hänen elämänsä välisessä kuilussa sykähdytti. Päivä oli sitä ennen yhdellä tavalla pilaantunut, mutta haudan takaa Rory ujellutti kitaraansa niin, että miljoonat kilometrit olivat vain millejä. Siksi valintani sunnuntaiklassikoksi tällä kertaa on "A Million Miles Away". Se teki sen, mihin musiikki on luotu: ryhtyi soimaan oikealla hetkellä ja kosketti.



Muut koskettavat klassikot löydät täältä.

Sinä myös haluat tämän

Tämän sunnuntain klassikoksi on vain yksi vaihtoehto. (Olivatpa pojat komeita ja jotenkin viattomia tuohon aikaan. Vai oliko se juuri tuo aika?)



Muita vuoden vaihtumisen jälkeen klassikoituvia löydät täältä.

Ameriikan savoa.

Ajattelin jatkaa siitä mihin jäin viime vuonna. Viime vuoden viimeinen ostamani levy (kyllä on olemassa vielä ihmisiä jotka ostavat musiikkia tallennettuna kolmiulotteiseen kappaleeseen) oli Tom Petty & the Heartbreakersin hieno Live Anthology. Se on neljän CD:n mittainen läpileikkaus tuosta loistavasta livebändistä. Kuulin ja näin bändin esiintyvän televisiossa Live Aid -tapahtumassa 1985. En tiennyt mitään koko yhtyeestä ennen sitä, mutta se jäi kaihertamaan sen verran, että ostin pari levyä. Kun herrat olivat Dylanin lämmittelijänä Helsingissä 1988, kävin katsomassa. Silloin ymmärsin miten kova livebändi on kyseessä. Tosin Bob antoi turhan paljon tasoitusta vetämällä aivan ala-arvoisen keikan.

Valitsin klassikoksi hienon kotiseutuylistyksen. Se on sukua muutamille muille rocklauluille, joissa ylistetään Yhdysvaltojen eteläisiä seutuja. Mutta Tom Petty:lle ominaiseen tapaan hän kertoo se ilman turhaa kukkoilua.

Toisen kerran näin Tom Pettyn ja sydäntenmurskaajat hienon Wildflowers levyn jälkeisellä kiertueella. Sekä keikka että keikkapaikka olivat silloin aivan mahtavat.

Ai niin, oli minulla toinenkin syy valita TP seuraksi klassikoksi, mutta ehkäpä arvaattekin sen.

Muut murrenäytteet Löytyy täältä.

Eräänlainen 2000-2009

Tämä vuosituhat alkoi Nine Inch Nailin tahdissa. Fragilen (1999) popularisoima teollisuusrock pyöri soittimessani tuon tuosta. Trent Reznor tuntui osuneen keskelle korvakäytävääni. Mutta tuo tuplalevy ilmestyi vuotta liian aikaisin ollakseen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen top-listallani.

Vuosikymmenen musiikillisista trendeistä olisi paljon varsinkin negatiivista huomautettavaa, mutta jätän musiikin ja median kytköksen tuottaman pinnallisuuden ja radioiden soittolistojen yksipuolisuuden pääosin sikseen. Omakohtainen listani rakentuu yleishumaanien periaatteiden mukaisesti. Siksi mukaan nostamieni laulujen perustelut voisivat kenties olla kenen tahansa esittämiä tai ainakin hyväksymiä. Silti lista on minun ja siksi minä myös vastaan sen puutteista ja heikkouksista.

Vuosituhannen alkua voisi kuvata sanalla ’kiihdytys’, sillä erilaiset teknologiavälitteiseen olemiseen liittyvät seikat ovat nopeuttaneet – siis kiihdyttäneet – maailman paikaksi, jossa pinta on niin kova, että sitä on alettu luulemaan ainoaksi olemassa olevaksi asiaksi. Miksi yrittää ajatella itse, kun merkitykset voi ottaa annettuina? Tämä ajatuskulku, joka ei siis ole kulkua ensinkään, on tehnyt olemisesta rakkaudetonta ja kiihdyttänyt itsepäisyyden uusiin mittoihin. Tunteiden amputointia vastustavana Pearl Jamin ”Love Boat Captain” on listani viestinviejä, kivijalka, josta sitä seuraavat laulutkin nousevat. Ykkösvalinta oli helppo.

Koko vuosikymmentä on varjostanut ja häirinnyt terrorismi, katsoopa sitä suunnasta eli toisesta. Syyskuun 11. päivän seurauksista on kirjoitettu monta laulua. Niistä harva kuitenkaan on onnistunut puhuttelemaan samoin kuin The Nightwatchmanin (Tom Morello) ”Battle Hymns”. Luulin tuovani tähän Audioslaven, mutta Morellon myötä sekin on läsnä. Morellon yllätävä esikoissoololevyn mies ja kitara -vetoinen meininki on myös todiste siitä tendenssistä, josta Panu mainitsi omassa listakirjoituksessaan. Olen tainnut koko 2000-luvun alun olla vähitellen vajoamassa tähän suuntaan. Vanhenemisenko syy? En tiedä.

System of A Downin vuonna 2005 aikana ilmestynyt levypari Mezmerize ja Hypnotize lähestyy Morellon käsittelemää aihetta toista raidetta pitkin. "B.Y.O.B." (bring your own booze) tarjoaa hikiset bileet aavikolla, johon on pakko mennä, vaikka ei haluaisi. Näistä bileistä eivät kaikki selviä hengissä. Black Sabbathin ”War Pigs” (1970) kummittelee taustalla. "B.Y.O.B." on sen suora perillinen ja sanoman lainaaja, ällistyttävä, raskas rockteos, jonka taitavat temponvaihtelut vetoavat korvaani.

Suomalaisista mukaan mahtuu CMX:n konseptialbumi Talvikuningas (2007), joka on oikeastaan yksi 12-osainen laulu. Se pitäisi valita tähän kokonaan, mutta kuulijaystävällisesti valitsen vain sen yli kahdeksanminuuttisen finaalin, jonka olemassa olemisen mysteeriä kartoittavissa kysymyksissä on tehoa, jollaista suomalaisessa rockissa ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Tämä vastustaa pintaa jokaisella nuotillaan. Talvikuningas on scifimaailma, mutta myös etäännytetty kuva tästä ajasta. Se on spektaakkeli ja sota ja sodan spektaakkeli, jossa yksilö on ammottavien kysymysten edessä. CMX:ltä olisin voinut valita mukaan myös pahuuden olemusta ja toimintaa eri näkökulmista tarkastelevan Aionin (2003). Molemmat ovat parasta, mitä meikäläisessä rockissa 2000-luvun alkupuolella tapahtui. Mutta Talvikuningas tulee vielä vuosien kuluttua osoittautumaan ylittämättömäksi teokseksi. Sanokaa minun sanoneen.

Viimeiseksi nostan listalle Neil Youngin tavallisuutta ylistävän möhkäleen ”Ordinary People”. Sen 18-minuuttinen, sisäistynyt vyörytys on hämmästyttävä kokemus. "Love Boat Captainista" on päädytty tavallisiin ihmisiin, arjen ylevyyteen, jota meistä jokainen saa toivottavasti kokea jatkossakin. Siihen lienee pääasiassa vain yksi tie. Hyvää tätä vuotta.

1. Pearl Jam: Love Boat Captain (Riot Act, 2002)
2. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
3. System of A Down: B.Y.O.B. (Mezmerize, 2005, ks. myös Hypnotize, 2005)
4. CMX: Kaikkivaltiaan peili (Talvikuningas, 2007)
5. Neil Young: Ordinary People (Chrome Dreams II, 2007)

Spotify tarjoaa laulut kuultavaksi tästä.