Pikkujoulubiisi häneltä, joka vähät välittää

Pikkujoulujen hittibiisi on tietenkin M.A. Nummista, vaastaan Sunnuntaiklassikolle, jonka teemasoitossa sitä kysytään. Vastaukseni on lyhyt, koska pikkujoulut eivät minua vedä puoleensa, kuten ei isompikaan joulu. Eikä minua tanssilattiallekaan varmaan saisi. Ei edes Nummisen vetämänä. Valintani Nummiselta on kuitenkin tässä:

Muut vastaavat ja vastaamattomat klassikot löytyvät täältä.

Itsenäisyyspäivän mahtihanuri

Katsoin pari päivää sitten uudestaan Teemalta tulleen CMX:n konserttitaltioinnin Kosketuksessa. Sen jälkeen äijät puhelivat Aura-albumin (1994) tekemisestä tuottaja Gabi Hakasen kanssa. Aura on komea kokonaisuus. Kommentitkin olivat varsin yleviä. Eivät suotta. Saman voi sanoa monesta muustakin bändin tallenteesta. Ehkä Discopolis (1996) ei ole levynä parhaasta päästä, mutta laulu "Vallat ja väet" on. Siksi täksi itsenäisyyspäivämme sunnuntaiksi valintani osuu siihen. Ja onpa siinä myös erittäin mallikas video. Pirun hieno, sanoisin, jos osuvasti sanoisin.

CMX on haaste, Cloaca Maxima. Ei se kuitenkaan vaikea ole, vaikka usein niin olen kuullut väitettävän. (Itsenäisyys on paljon haastavampi juttu.) Kenties kannattaisi kääntää katse toisinpäin: ehkä olemme tottuneet - tai meidät on turrutettu - yksinkertaiseen ja yksinkertaistavaan listahuttuun, joka ei anna ajattelemiselle aihetta. (Ehkä perinteinen ajatus itsenäisyydestä luottaa myös "listahuttuun" ja tyhjiin sloganeihin.) Enkä toki syytä lovexeja, protoneja, teleksejä ja mitä niitä nyt on. Ongelma on totunnaisuudessa, jonka kohottaminen hyveeksi pakottaa meidät kaikki siihen samaan viemäriin, siihen samaan "suureen persereikään", Cloaca Maximaan, jonka loppupäässä jokaisesta on jauhettu esiin samuus, joka on yhtä kuin ei mitään. Cloaca Maximan merkitys vain on silloin vastakkaista CMX:lle.

CMX-noviisi (jos sellaista edes on olemassa) saa kattavan kuvan orkesterin toimista kahdesta kolmen cd:n kokoelmasta: Cloaca Maxima (1997) ja Cloaca Maxima II (2004). Tänä syksynä on julkistu myös A.W. Yrjänän päiväirja vuosilta 1995-2008 sekä Encyclopedia Idiotica, noin 700-sivuinen kooste orkesterin www-sivujen Kysy-palstasta. Mukaan on mahtunut ainakin pari minunkin kysymystäni.

Muita viemäriin solahtavia itsenäisyyspäivän klassikoita löydät täältä.

Sotilaallinen EI

Tänään piti laittamani tänne jotain muuta. Mutta kun vastaan tuli System of A Downin ”Soldier Side”, jonka olen kuullut viimeksi kenties vuosi sitten, valintani muuttui. Sodan mielettömyydestä kertova laulu ei ole koskaan turha. Sota ei ole kaunis kenties edes sille, joka saa painaa punaista nappia.

Dead man lying on the bottom of the grave
wondering when savior comes, is he gonna be saved…

Laulu löytyy Mezmerizen (toukokuu 2005) parina julkaistulta albumilta Hypnotize (marraskuu 2005). Kyseessä on levyn päätöstä. SOAD on aina yhteiskunnallisesti kantaaottava ja valtaa murentamaan pyrkivä, mutta Mezmerize/Hypnotize-levypari on niin komea barrikaadeille hyppy, että kokonaisten albumien mittaisena moiseen ei ola historiassa useinkaan kyetty.

”Soldier Siden” viitepiste on selvä, vaikka sanat ovatkin paikoin monitulkintaiset. Viittauksen tarkkuus tekee laulusta myös klassikon, vaikka ajallinen etäisyys onkin kevyenlainen. Uskoisin, että lentokoneiden torneihin lentämisen seurausten politiikasta kertovista biiseistä useampi saa vielä klassikkostatuksen – ihan Yhdysvaltain ulkopuolellakin. Mutta tässä SOADin laulussa jos missä olemme ammottavuuden edessä, kun emme pysty ymmärtämään, miksi olemme siellä, missä olemme.

Muut sotilaallisuutta karsaasti katsovat klassikot löytyvät täältä.

Reilun vaihtokaupan rockia

Todiste a.

Täksi sunnuntaiksi ajattelin valita brittirockia. En ole mikään valtava asiantuntija saati innokas fani. Pidän joistakin bändeistä ja olen aina arvostanut Brittirokkarien tyylitajua. Olen pitkään kehitellyt teoriaa, että tämän tyylitajun takana on Englannin taidekasvatus. Monet näistä Brittirokkareista on kasvanut urallensa taidekoulun kautta. Esimerkeinä olkoon John Lennon (The Beatles), Nick Mason (Pink Floyd), Bryan Ferry (Roxy Music), John Squire (Stone Roses). Jotakin tuossa koulutuksessa on, joka tuottaa hyviä orkestereita. Pitäisiköhän opetusministeriön virkamiesten käydä tutustumismatkalla, jossakin Englannin monista taidekouluista, jotka suoltavat lahjakkaita rockstaroja? Yksi tälläisistä tyylitietoisista bändeistä oli Be Bop Deluxe, joka sekoitti Pop- ja progevaikutteita joskus 70-luvulla.

Isoveljeni tyttöystävä tustututti minut bändiin. En vielä vuosiin ymmärtänyt mitään sanoituksista, mutta musiikissa ja levyjen kansissa oli jotakin, joka kiehtoi (todiste a). Olen vuosien varella kerännyt kaikki bändin viisi levyä ja ne löytävät tiensä levylautaselle ajoittain. Olen kielitaitoni kasvaessa oppinut nauttimaan Bill Nelsonin sanoituksista:

"Here I stand in a daze axe in my hand

Another fool on the stage with a traveling band
There's a space in my heart... permanent flame
Just give me your body and I'll give you my brain
It's a fair exchange"

JuuTuubi oli yllättävän nihkeä Be Bop Deluxe tarjonnassaan, mutta valitsin Fair Exchange:n Sunburst Finish albumilta, koska se on ensimmäisiä lauluja, jotka saivat minut pitämään bändistä. Bonukseksi laitan myös Night Creatures -laulun demon, josta joku taideopiskelijia (ministeriö huomio: onko havaittavissa jotakin kaavaa?) on tehnyt hauskan videon. Ja niille, jotka haluavat vielä kuulla lisää kokosin pienen sikermän lauluja Spotify muotoon.

Muut sunnuntain reilut vaihtarit löytyy täältä.

Pearl Jam - Just Breathe

The Wall

Berliinin muurin murtumisesta, hajottamisesta, kaatamisesta, katoamisesta on kaksikymmentä vuotta. Vaikka tapahtumaa ei muistaisi, tiedolta ei ole voinut välttyä. Televisio on jälleen toiminut muistiproteesina, joka kertoo, mikä on muistamisen arvioista - tai paremminkin sen, mikä yhdenlaisen historiankirjoituksen mukaan pitäisi muistaa.

Tapahtumaan liittyvää viiden laulun listausta miettiessäni olen sivuuttanut Pink Floydin. The Wall olisi tietenkin kokonaisuutena odotuksenmukainen valinta, mutta siksi myös tylsä. Asioihin on aina monta vaihtoehtoista näkökulmaa. Minä olen nyt valinnut levyhyllystäni niitä viisi.

Rockin' in the free worldin kaikuessa itäiseltä puolelta tilannetta tarkkaileva toteaa: I'm gonna break my rusty cage and run. Samassa hän miettii, ajattelenkohan noin vielä vuosikymmenten kuluttua, kun olen saanut harhailla markkinatalouden kultaisilla kaduilla. Mutta olipa miten hyvänsä, niin koska valloittamisen vauhtiin on päästy, kokemisen ja näkemisen nälkä kasvaa: First we take Manhattan and then we take Berlin. Koska kaikki tuntuu olevan mahdollista, ajan henki vyöryy ylitse, junttaa kuin moukari niin, että tulee tunne, kuinka Times like these you learn to live again. Vanha jää taakse ja ajatukset harhailevat missä lie. Adieu sweet bahnhof my train of thoughts is leaving. Kaiken keskellä ajatukset kulkevat omia, pilviin punottuja, alati muuttuvia raiteitaan eikä kukaan tiedä, missä olemme nyt, missä olimme silloin.

Lista on viimeistä laulua lukuunottamatta kuultavissa Spotify-tunnuksin tästä. Koska Nitsin sävellystä ei löydy Spotifysta heidän itsensä esittämänä, liitän sen tähän videona.

isä ja tytär

Isänpäivänä soitan klassikkopunkkia, jonka 15-vuotias tyttäreni valikoi levyhyllystä. Hän on jo jonkin aikaa käyttäytynyt kuin levyhyllyjen sisältö olisi ennakkoperintö. Mitä sinänsä on hauskaa katsella. Ja kyllähän siinä on isän ylpeyttä ilmassa, kun huomaa esim. Springsteenin (vinyyli)levyjen pyörivän tyttären käsissä. On tiukka kotikasvatus kantanut hedelmää. Eilen hän kertoi silloin tällöin ottavansa hyllystä umpimähkään levyjä kuunteluun ja valitsi yhden. Kätösiin jäi The Clash:in Combat rock. Ei minun suosikkini The Clash-albumeista, mutta sisältää silti muutaman helmen. Näistä valitsin Rock the Cashbah. Laulun, joka paranee vuosien mittaan ja ikävä kyllä sanoma ei tunnu vanhenevan.

Joudun tarjoilemaan sen oheisesta linkistä, koska The Clash näin haluaa:

The Clash: Rock the Cashbah

Muut isänpäivän ilot voi kuullostella täältä.

Varo pistoa

Olen tänään kuunnellut paljon teiniajan suosikkiani Scorpionsia. Kyllä, juuri sitä Saksan lahjaa viiksihevin maailmalle. Mutta mutta. Kyse ei ole vain tiukoista raidallisista kasaritrikoista. Harva taitaa tietää, että Scorpions perustettiin jo vuonna 1965 ja että parilla ekalla albumillaan Scorpions oli varsin progressiivinen orkesteri.

Kaksi ensimmäistä, Lonesome Crow (1972) ja Fly to the Rainbow (1974) ovat erinomaisia albumeja, joita kannattaa kuunnella, vakka ennakkoluulot vastustaisivatkin ajatusta. Levyt ovat erittäin kaukana Blackoutin (1982) tai Love at First Stingin (1984) hiteistä. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Scorpionsin uran avausraita ”I’m Going Mad.” Erityisen innostavaa on Michael Schenkerin kitarointi. Ensimmäisen levyn jälkeen hän lähtikin omille teilleen, josta merkkeinä ovat UFO ja MSG eli Michael Schenker Group.



1980-luvulla löysin Scorpionsin. Olin sopivan ikäinen. Enää en jaksa kuunnella yhtyeen tuotannosta kuin mainioita konserttitaltiointeja Tokyo Tapes (1978) ja World Wide Live (1985) sekä tietysti kahta ensimmäistä kokonaisuutta. Ne hämmästyttävät joka kerta valtavina poikkeuksina siitä, mitä useimmalle tullee Scorpionsista mieleen.

Muita hämmästyttäviä klasskoita löydät täältä.

Tuliainen

Kävin viime viikolla Kaliforniassa. Matkalla oli aikaa käväistä levykaupassa (hämmästyttävän useasti huomaan löytäväni aikaa levykauppavierailulle). Pyörin ympäri Height-Ashbury:a vanhoja hippilevytyksiä ihmetellen. Sieltä mukaani tarttui (muiden muassa) Zabriskie Point elokuvan soundtrack-levy. Se on ollut teinivuosista lähtien yksi suosikkielokuvistani. Muistan ensikertaa nähtyäni elokuvan loppukohtauksen miettineeni, että siinä soinut musiikki kuullosti tutulta. Joskus myöhemmin sain tietää, että se tosiaankin oli Pink Floyd, joka oli yksi suosikeistani. Biisi löytyy myös Ummagumma-levyltä nimellä Careful with that axe, Eugene. Ja siksi olin tunnistanut biisin alitajuntaisesti.

Elokuvan loppukohtaus on hämmentävä kaikella tavalla. Siinä yhdistyy varsin lakooninen ja etäinen musiikki ja intesiivinen ja suorastaan väkivaltainen kuva. Myönnän hypnotisoituvani joka kerta loppukohtauksen nähdessäni. Siksi valitsin JuuTuubista tähän video, joka sisältää suurimman osan loppukohtauksesta.

Muita hypnoottisia hetkiä löytyy täältä.