Vuosi 2014 taaksepäin katsottuna, ensimmäinen osio

Viime vuosi oli minulle aika outo musiikin kuluttajana. Jotenkin tuntuu, että vuoden aikana löysin uusvanhaa musiikkia enemmän kuin uutta. Tästä äityneenä ajattelin, että teen kaksiosaisen katsauksen kuluneeseen musiikilliseen vuoteen. Tämä ensimmäinen osa kasaa viiden pinoon vuoden aikana tulleet uudet albumit. Osa kaksi taas pyrkii listaamaan vuoden aikana löytämäni minulle uudet tuttavuudet, jotka ovat jo pitkään ilostuttaneet muiden musiikillista maailmaa.

Mutta aloitetaan viime vuoden uusista:

1. Drive-by Truckers: Grand Canyon, English Oceans

Drive-by Truckers on ollut minulle vuoden 2014 bändi. Löysin kyseisen bändin Marc Maronin podcastin kautta. Drive-by Truksersista taidan höpistä pitempään siinä toisessa postauksessa (jos sen saan vain aikaiseksi). English Oceans on kaunis, maanläheinen rock-levy.  Levyn lopettava Grand Canyon on komea esimerkki albumin tunnelmasta.

2. Beck: Waking Light, Morning Phase

Morning Phase oli yllättävä tapaus. Se on pari vuoden 2002 Sea Change albumille, joka on Beckin tuotannosta minusta ehdottomasti paras. Olin siis hyvin innoissani laittaessani levyä ensi kertaa lautaselle. Aluksi olin hieman pettynyt ja jätin kuuntelun muutamaan kertaan. Levy kuitenkin aukesi minulle kuunneltuani sitä joitakin viikkoja sitten uudestaan.

3. Neil Young: My Hometown, A Letter Home

Niilo on aina Niilo. Ei minulla mitään hyvää perustetta ole. Levyn idea on kertakaikkisen suloinen. Levy on äänitetty Jack White:n omistamalla (restauroimalla) Voice-o-graphilla. Lopputulos on vanhan savikiekon äänellä varustettu kaunis teos, jossa vanha mestari versioi vanhoja klassikoita. Niilo saa niihin ihan omankaltaisensa tunnelman ja äänitystekniikan tuomat puutteet vain lisäävät tunnelmaa. Erityisesti pidän levyn alussa olevasta "kirjeestä" jonka Neil osoittaa edesmenneelle äidilleen. Sen huumori lämmittää pitkän aikaa. Myös Niilon tulkinta Springsteenin My Hometown kappaleesta on sykähdyttävä. 

4. Foo Fighters: Subterranean, Sonic Highways

Sonic Highways EI ole minusta Foo Fighters:in paras levy. Mutta kyllä Dave Grohlin kimpassa viihtyy. Varsinkin kun katsoi albumiin liittyvän dokumentin. Siitä näkee miten vilpitön fani Grohlissa asuu. Levyssä on hetkensä, vaikka kokonaisuus onkin hivenen vaisu.

5. Marianne Faithfull: True Lies, Give My Love to London

Alan vanhetessa arvostaa Mariannea aina vaan enemmän. Hänen runneltu äänensä paranee vuosi vuodelta ja tämä viimeisin levy on täynnä hienoja lauluja. Eletyn elämän äänellä tulkittu laulu True Lies on levyn kohokohtia. Se vetää tämän nuoren hiljaiseksi kunnioituksesta.

Tässä Vuoden parhaat viisi Spotify-muodossa:

parhaat 2014

Vuoden 2014 albumeista

Tämän vuoden aikana kuuntelin vähänlaisesti rymiseviä orkestereita. Mies tai nainen ja kitara tai piano. Siinä on ollut tämän vuoden kuuntelujeni perusta. Poikkeuksia tietenkin on. Sellainen ei kuitenkaan ollut Opethin Pale Communion, joka yllätyksekseni taitavista sävellyksistään ja progesoitannastaan huolimatta jätti minut seisomaan johonkin kylmään, sateiseen risteykseen odottamaan uutta kyytiä. Edellisen levyn yllätyksellisyys oli poissa ja korvissa jotakin, jota sinne ikään kuin pitikin tulvahtaa. Kuuntelin Pale Communionia vailla ihmetystä, vailla kosketusta. 

Kokemuksellisesti voimakkain musiikillinen tapahtuma vuonna 2014 oli Pearl Jamin Tukholman-konsertti, joka on myös tallenteena koskettava henkilöhistoriallinen dokumentti kuluneesta vuodesta. Kun asetan järjestykseen vuoden tärkeimpiä albumijulkaisuja, en kuitenkaan laske PJ:n keikkaa mukaan. Ulkopuolelle ovat jääneet myös uudelleenjulkaisut, kuten Rushin omaa nimeään kantava esikoisalbumi (alkuperäinen julkaisuvuosi 1974). Samoin suomalaiset artistit ovat poissa, vaikka Samuli Putron Taitekohdassa arkisella suoruudellaan ja Kauko Röyhkä Etelän pedon kitaraa soittavine hulluine miehineen koskettivatkin minua vuoden aikana useaan otteeseen. 

Vaikka ihminen tarvitsee metelöintiä, ja sitä jonkin verran mukaan on mahtunut, listani kärkipää on tunnustuksellista ja monin paikoin alakuloista muusikon oman elämän purkamista. Koska valinnoista tuskin mitään syväluotaavaa listan laatijaa koskevaa analyysiä on kaivettavissa – tai en ainakaan halua sitä yrittää – menkäämme asiaan. Jokaiselta viiden parhaan joukkoon valitsemaltani albumilta olen valinnut kuultavaksi yhden laulun. Ja näin lähdemme vitosesta alaspäin… yy, kaa, koo…

 5. Lapland: Lapland, “Metal Lungs”

Laplandin lähtökohta tuo mieleen Olli Heikkosen loistavan esikoisrunokokoelman Jakutian aurinko (2000), jonka runot sijoittuvat Siperiaan. Samaan tapaa kuin Heikkosella ei ollut suoraa kosketusta Siperiaan, Laplandillakaan ei ole juuri mitään tekemistä varsinaisen Laplandin kanssa. Brooklynissä asuva muusikko Josh Mease alkoi säveltää Laplandin eteerisiä lauluja vuonna 2011. Tuolloin hän ei tiennyt Lapista mitään. Kun lauluja oli kasassa koko joukko, Mease selaili antikvariaatista ostamaansa kirjaa "Lappland Wanderland". Kuvien autius ja avaruudellinen laajuus antoivat levylle nimen, jonka sai myös ”orkesteri”. Lähtökohtainen, symbolisella tasolla toimiva ristiriita on viehättävä. 

4. Bruce Springsteen: High Hopes, ”Down in the Hole”

High Hopes ei ole Bruce Springsteenin paras albumi. Vaikka hän on tehnyt useita parempia kokonaisuuksia, levy on kuitenkin yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista. Keskinkertainenkin Bruce on enemmän kuin loistava jollain muulla artistilla. Tällä albumilla Tom Morellon kitara tuo lauluihin oman viiston sävynsä. Aina kitaraa ei ole saatu sovitettua luontevasti mukaan, mutta pelkästään The Ghost of Tom Joadin kitarasoolo antaa anteeksi kaiken muun. Anteeksiannettavaa on kuitenkin vähän.

Brucen valintaani ei vaikuttanut edes se, että olen juuri lukemassa Peter Ames Carlinin erinomaista elämäkertaa nimeltä Bruce (2013). Suosittelen kirjaa kaikille, joilta se on vielä lukematta. Erityisesti suosittelen sitä niille, jotka eivät Brucea halua ymmärtää.

 3. Neil Young: A Letter Home, “If You Could Read My Mind”

A Letter Home on poikkeuksellinen albumi. Ei siksi, että se on täynnä lainakappaleita. Ei siksi, että se on ensi vuonna 70 täyttävän Youngin 34. studioalbumi – tai no, onhan se poikkeuksellista. Mutta vuonna 2014 levystä tekee poikkeuksellisen sen tallennusmenetelmä, vuodelta 1947 peräisin oleva levytyskoppi Voice-o-Graph, jollainen löytyy Jack Whiten studiosta Nashvillesta. Neilin monosoundinen kirje kotiin alkaa lupaavalla puhelinsoitolla äidille, jolle hän toteaa puhelun lopuksi, että hän ei voi vielä tulla kotiin, koska hänellä on vielä paljon tekemistä siellä, missä hän nyt on. Ja Neilhän jatkaa, onneksi. Mitä tahansa hän tekee, hän on punkimpi kuin kukaan.

2. Eels: The Cautionary Tales of Mark Oliver Everett, ”Gentlemen’s Choice”

Mark Oliver Everettin eli Mr. E:n elämää ovat määrittäneet tuskalliset menetykset. Hän on menettänyt koko perheensä tavalla, joka on saanut luulemaan, että hänessä on jotakin kirottua. Everett on kirjoittanut nautinnollisen muistelmateoksen Things the Grandchildren Should Know (2008). Siinä hän kuvaa humoristiseen sävyyn karua elämänpolkuaan, jossa on itsessään aika vähän humoristisuutta. Kirjan sisällön Eels on levyttänyt loistavaan tupla-albumiinsa Blinking Lights and Other Revelations (2005).

Everettin varoittavat rehelliset tarinat vievät aiempien levyjen tapaan henkilökohtaisiin menetysten sfääreihin. Melankolia ja itsesääli asettuvat huumorin ristivalossa tukevasti rajalle, jossa toinen jalka on epäonnistumisen ja toinen viiltävän tehon puolella. Onneksi Everett tietää, miten tuskasta hiotaan timantteja. Eels ei aivan lyö levyllään kunnaria, mutta kotijuoksuja tulee useita. 

 1. Sharon van Etten: Are We There, ”Taking Chances”

Sharon van Etten ei neljännen levynsä nimellä esitä kysymystä, vaan osoittaa mahdollisuuden, lopun ainaisen avoimuuden. Nimi on puhutteleva, tehokas ja halutessa filosofinen. Ainakin albumille, joka käsittelee menetystä, rakkauden katoamista, rakkauden, joka ei ollut tasapuolista mutta oli kuitenkin rakkautta. Mitä se sitten onkin. SVE vie asioihin, tilanteisiin, tunteisiin tavalla, jossa henkilökohtaiset tarinat levittäytyvät yleisiksi. Laulut ovat paikoin niin ankeita itsetilityksiä, että levyn kuultuaan äiti kysyi tyttäreltään, onko kaikki ok. Jotta en päätyisi sanomaan rakastavani Sharon van Etteniä, päätän tämän tähän. Mutta ihana hän on. Siis hänen laulunsa… 

Double Trouble

Viimeksi autoillessamme sai poikani valita ensimmäisen matkalla kuunneltavan levyn. Ainoa ohjeistus oli, ettei AC/DC:tä tai ELO:a sovi soittaa tällä kertaa (poikani suuria suosikkeja). Poika yllätti ja valitsi The Beatles:in Valkoisen tuplan. Sitä kuunnellessa ja Etelä Suomessa autoillessa tuli taas kerran todettua miten hieno tuplalevy on kyseessä. Valkoisesta tuplasta innoittuneena aloin mielessäni koota tupla-albumien top5:sta. Jätän tällä kertaa Livet pois, vaikka tuplalevyistä suurin osa lienee nimenomaan livetaltiointeja. Valitsin vitoseni albumeista, jotka ilmestyivät ennen CD:n markkinoille tuloa. CD:n pitempi kesto muutti mielestäni tupla-albumin merkitystä ja muotoa.
Tuplalevyt ovat monesti olleet bändien suuruudenhulluuden ilmentymiä. Kun maapallo alkaa käydä liian pieneksi rock-kukkojen tallattavaksi, on usein koittanut aika hautautua studioon oksentamaan koko elämän tuska ja ahdistus kokonaisuudeksi, joka ei mahdu yhdelle albumille. Monesti nämä kaksoislevyt ovat konseptialbumeita, joiden neljälle sivulle on tallentunut yksi tarina tai yhden teeman ympärille kietoutuneet laulut. Mutta toisaalta se ei ole välttämätöntä, kuten valkoinen tupla osoittaa.

The Clash:in London Calling oli aikoinaan todella tajunnan räjäyttävä kokemus. Vaikka nuorempana en kaikista biiseistä niin piitannutkaan, on se ajan myötä vain parantunut kokonaisuus. Siinä sekoittuu monet tyylit ja komeat poliittisesti kantaaottavat sanat. Vaikken silloin sanoista paljoa ymmärtänytkään...

Genesis:ksen Lamb lies down on Broadway:tä kuolasin useampia vuosia levykaupan hyllyssä. 110 markan (muistaakseni) hinta oli pitkään ylittämätön kynnys. Lopulta kukkaroni keveni ja saatoin nauttia tästä proge-helmestä.

Valkoinen Tupla on minusta ehdottomasti paras The Beatles levytys. Se on aikamoinen sekamelska kaikenlaista tavaraa pateettisesta While my guitar gently weeps biisistä lievään pastissi-irvailevaan Back in the USSR:n kautta aina räkäiseen rämeseen à la Helter Skelter. Mutta jollakin kummallisella anarkistisella tavalla kokonaisuus pysyy kasassa.

Pink Floyd on niitä bändejä joita ei koskaan turha vaatimattomuus vaivannut. The Wall on klassikko kaikella mittapuulla. Tarina, joka kertoo rock-tähden vieraantumisesta on täynnä elämän tuskaa ja angstia. Biisit on mahtipontisia itsesäälissä rypemisiä. Muistan käyneeni useita kymmeniä kertoja musiikkikirjastossa kuuntelemassa levyä ennenkuin ostin sen. Sen jälkeen soitin levyt puhki.

The Who:n Quadrophenia on minulle vasta myöhemmin avatunut. Aloitin The Who:n diggailun Tommy:stä mutta vuosia myöhemmin oivalsin Quadrophenian hienouden. Sen monisyinen ja koskettava tarina nuoren miehen kasvukivuista on kaunis, rosoinen, paikoinen humoristinen ja koskettava. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa miten vaikeaa levyn teko Pete Townshendin mukaan oli.


5. The Clash: London Calling (1979)
4. Genesis: Lamb lies down on Broadway (1974)
3. The Beatles: The Beatles (1968)
2. Pink Floyd: The Wall (1978)
1. The Who: Quadrophenia (1973)

Who am I

Olen lukenut Pete Townshendin muistelmateosta Who am I. Se on varsin suorasukaista tekstiä (Pete tunnustaa muun muassa, että Mick Jagger on ainoa mies jota hän olisi voinut panna). Kirjaa lukiessa tulee tietysti tarve kuulla lauluja, joiden tekemisestä luen. Siinäpä perustelut tälle sunnuntaiklassikolle. Lisäksi Naked eye on ollut pitkään yksi The Who suosikeistani.

2012, katse taaksepäin!

Tommin hieno listaus tämän vuoden parhaista levyistä on tehnyt tehtäväni vaikeaksi, jälleen kerran. Kiitos siitä, hyvä kolleega. Koetan välttää toistoa listassani. Yhden levyn osalta se osoittautui mahdottomaksi säännöksi. Aloitetaan viiden listan hänniltä.

5. Tame Impala: Lonerism



Tame Impalan toinen levy, Lonerism on lähes yhtä hieno kuin edellinenkin. Biisit ovat ilmavia ja tukevasti psykedelisiä. Sanoitukset tosin ovat aika paljolti ajatuksen katkelmia, jotka ei välttämättä kytkeydy toisiinsa. Mutta ymmärtääkseni Kevin Parker antaa laulunsa toimia yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Tämä levy on vähemmän rock kuin edellinen, mutta se ei kuuntelua haittaa.

4. Grizzly Bear: Shields



Shields aukesi, kuten edellinenkin Grizzly Bearin levy, hitaasti. Mutta kymmennenen kuuntelukerran jälkeen oli vaikea lopettaa kuuntelemasta tätä mainiota levyä. Raikkaat ja eteeriset biisit vievät mukanansa. Tämä on edellistä jotenkin tummempi levy, mutta vähintää yhtä komea.

3. Mark Lanegan Band: Blues Funeral



Mark Lanegan on minulle tuttu nimi jo vuosien takaa, mutta tänä vuonna löysin hänet uudestaan. Ensi ostin hänen ja Isobel Cambelin yhteisen levyn, Hawkin, ja sitten tämä tuli vastaan. Tästä ei synkistely paljon parane: vähäeleistä ja tummaa. Markin matala ääni alleviiva ettei näissä biiseissä sorruta mihinkään positiivisuuspelleilyyn.

2.Dinosaur Jr. : I bet on Sky



Marc Maronin WTF podcast on soinut työmatkoillani säännöllisesti muutamia kuukausia. Sieltä olen pongannut koomikoiden lisäksi mielenkiintoisia muusikoita. Kuuntelin J. Mascis ja Maronin jutustelua ja innostuin kuuntelemaan Dinosaur Jr:ia jota olen hölmön nimen takia vuosia vältellyt (aivan turhaan). J. Mascisin soitossa ja laulussa on paljon yhteistä Neil Youngin kanssa. Heidän molempien biiseissä on herkkyyttä ja voimaa samanaikaisesti. Don't Pretendend You Didn't Know sai minut kiinnostumaan välittömästi. J Mascis:in kitarointi on hyvin omintakeista ja mielenkiintoista kudelmaa. Lisäksi melotroneja käytetään nykyään aivan liian harvoin...

1. Neil Young: Psychedelic Pill



Olen viime vuosina tottunut puolittaisiin pettymyksiin uusia Niilon levyjä ensi kertaa kuunnellessa. Tänä vuonna kaikki olikin toisin. Psychedelic Pill on loistava levy, eikä Americanakaan ollut yhtään hullumpi. Jälleen kerran huomaan uppoutuvani pariksi kymmeneksi minuutiksi Neilin ja Crazy Horsen lumoavaan soittoon. Näissä biiseissä on edelleen sitä alkukantaista soittamisen riemua, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Tämä on Niilon paras levy sitten Mirror Ballin (1995). Kiitos, Niilo. Pääsenhän vielä keikalle?

Tässä vielä top 5 poimintaa parhaista levyistä, niille joilla ei ole aikaa kuunnella kaikkia levyjä kokonaisuudessaan. Lisäksi muutama hyvä biisi levyiltä, jotka eivät aivan yltäneet viiden parhaan joukkoon. Hyvää vuotta 2013.

Vuoden 2012 parhaat levyt

Oikea vastaus on sen yhden tamperelaisen tv-hupailun mukaan aina Kanada. Ei se ehkä aina ole, mutta tuppaa olemaan silloin, kun Neil Young päättää levyttää. Ja äijähän on tuottelias. Tänäkin vuonna ilmestyi vanhojen keikkajulkaisujen lisäksi kaksi levyllistä uutta materiaalia, jos traditionaalien uusioversioista koostuva Americanakin sellaiseksi lasketaan. Vuonna 2012 julkaistuista levyistä kokoon kyhäämäni topvitonen alkaa siis kanadavoittoisesti. Ja jotta Neil ei olisi yksin vastuussa, toiseksi hyppää myös kanadalainen: toisen Neilin Rush. Mutta ennen listaan menemistä on paikallaan sananen yhdestä listan ulkopuolelle jääneestä orkesterista.

Tänä vuonna näin Pearl Jamin livenä kahdesti, ensin Tukholmassa ja sitten Kööpenhaminassa. Koska Pearl Jam taltioi kaikki konserttinsa, olisi ollut luontevaa valita kärkeen kaksi konserttia – varsinkin siksi, että molempien kokemieni konserttien biisilista oli sanalla sanoen huima. Jätin kuitenkin PJ:n keikat pois listalta, jotta lista ei olisi tylsä. (Sitä se ei toki olisi ollut.)  Nyt, kun sain tämän sanotuksi, sanon jotakin niistä muista ”oikeassa” järjestyksessä. Jokaisen perään olen valinnut yhden laulun listalle valitulta levyltä.

1.Neil Young and Crazy Horse: Psychedelic Pill

Neil Young tarttuu kitaraan, mistä kiitän häntä. Jokainen rosoinen korahdus, jokainen raapaisu ja ujellus on taikaa, vaikka tuntuisikin siltä, että se nyt meni taas jotenkin hieman sinnepäin. Ehkä se on syy, miksi Neil ja hänen hullut hevosensa ovat ylitsevuotavaa tunnetta. Neil soittaa minulle jonkinsorttista romanttista komediaa, jossa on kuitenkin perin vakava sävy.

Arvostan Neiliä loputtomasta uskalluksesta, paskan haistattamisesta silloin, kun se on tarpeen. Kun levyn ensimmäinen laulu kestää puoli tuntia, hyppään vanuille. Ja mihin vaunut vievät? Retrospektiiviseen, paikoin nostalgian sävyttämään matkaan artistin menneisyyteen. Tästä on ässä tehty. En olisi uskonut äijän enää tekevän levyä, joka on yksi hänen verrattoman uransa upeimmista.

”Walk Like a Giant”



2.Rush: Clockwork Angels

Kanada jatkaa, sillä Rushin 19. studiolevy, konseptialbumi, jonka tarinan rumpali Neil Peart kirjoitti yhdessä scifikirjailija Kevin J. Andersonin kanssa, ällistyttää uudestaan ja uudestaan. Levy ilmestyi kesäkuussa ja kirja syyskuussa. Anderson määrittelee levyllä huimiksi biiseiksi yltyvän tarinan näin:

“In a young man's quest to follow his dreams, he is caught between the grandiose forces of order and chaos. He travels across a lavish and colorful world of steampunk and alchemy, with lost cities, pirates, anarchists, exotic carnivals, and a rigid Watchmaker who imposes precision on every aspect of daily life.”

“Headlong Flight”



3.Field Music: Plumb

Field Musicin progressiivinen pop oli minulle tämän vuoden yllätys. Kauniit mielenkiintoiset melodiat ja stemmalaulut yhdistyvät temponvaihteluihin hienosti vaikutteita hävittämättä. Monipuolisuudesta kertoo se, että taustalla voi kuulla kaikuvan yhtä lailla Beatlesin ja Princen kuin Caravanin ja vaikka Queenin. Tämäkin levy kestää isältä pojalle. Taidan pitää siitä huolen…

“From Hide and Seek to Heartache”



4.Bruce Springsteen:  Wrecking Ball

Pomo on sydän. Vaikka rahaa olisi kuinka, hän on omatunto, joka koskettaa. Tom Morellon sanoin: “Bruce is the only boss worth listening to.” Wrecking Ball avautui minulle hiljaksiin, mutta on ankarine sisältöineen iskenyt lujasti. Viime kesän neljän tunnin yli venynyt konsertti olisi varmasti auttanut asiaa, jos Pomo ei olisi onnistunut minua puhuttelemaan jo aiemmin. Ehkä ostan itselleni joululahjaksi vielä sen Born To Runin juhlapainoksen, joka on odottanut minua kaupassa jo liian kauan.

”We Are Alive”



5.Woods: Bend Beyond

Tämä ei ole mitään metsäläisrokkia, mutta tässä tuoksuu metsä juuri niin kuin metsän kuuluu musiikissa tuoksua. Primitiivisyyteen viittaavaa rouheutta ja kitaran ujellusta, mutta ah, niin kaunista laulua. Woods kuulostaa paikoin Midlakelta, mutta ei se missään vaiheessa mikään kopio ole. Midlake ei tuo mieleen flanellipaitaa, mutta Woods suorastaan pyytää vetämään flanellipaidan päälle. Ja se ei ole milloinkaan merkki huonosta musiikista.  

”Bend Beyond”


Ulkopuolelle jäivät nyt notkumaan niin Mark Laneganin, Grizzly Bearin, Six Organs of Admittancen, Leonard Cohenin kuin Ty Segall & White Fencenkin uutuudet – vain joitakin mainitakseni. Eikä suomalaisia päässyt lähellekään listaani. Ensi vuonna uskon ainakin suomalaisten parantavan.

Tässä on vielä Spotify-linkki topvitoslistaan.

O'Children

Tänään olen useaan otteeseen huomannut perheeni parissa vajonneeni omiin ajatuksiini. Joka päivä huominen ei tunnu yhtä mukavalta ja valoisalta. Kiitän siitä aseita.



Iloisempia lauluja on klikkausten päässä täällä.

Autius armas

Olen pitkään haaveillut matkasta halki Yhdysvaltojen. Erityisesti haluan kulkea läpi ne aukeat paikat, jollaisilla on tärkeä rooli road-elokuvissa. Haluan tuntea jälleen tyhjyyden kauneuden, piiloutua monumentaaliseen maisemaan. Amerikan aroille sijoittuvaan rainaani tarvitaan tietysti musiikki. Sillä tosiasia on, että autoilu on hauskempaa kun jotain kuunneltavaa. Tämä soundtrack tulee koostumaan pelkästään amerikkalisesta musiikista. Dinosaur jr. on sellaista musiikkia, jota voisi automatkalla kuunnella. Etenkin Said the People on hyvin elokuvallinen. Se sopisi mainiosti johonkin elokuvaan, joka päättyy sopivan alakuloisesti. Se sopii myös tämän uutisviikon tunnelmiin minusta paremmin kuin hyvin.



Muita elämän ääniraidan pätkiä voi keräillä täältä.

Back in the P.R.C.

Tommi kirjoitti niin komean jutun tälle sunnutaille, että lähes muutin mieltäni oman klassikon suhteen. Ehkä vastaan Tommille joku toinen kerta. Ja toisaalta hyvään asiakaspalveluun kuuluu raskasmielisyyden välttäminen.
Eilen illalla sain päähäni soitella The Beatlesin White Album:ia. Minusta se on ehdottomasti parhain The Beatles julkaisu. Olen aikaisemminkin tunnustanut etten ole mikään yltiöpäinen Beatles-fani, mutta ymmärrän heidän asemansa rockin historiassa. Back in the USSR on mielestäni mitä sopivin klassikko tälle sunnuntaille. Se on hieno pastissi Beach Boysien hiteistä, joka saa suun venymään virneeseen. Saisikohan sen sainoitettua uusiksi: "Those Shichuan girls really knock me out, they leave the west behind, and Beijing girls make me sing and shout" hmmm. No, ehkä.




Muita sunnuntaipastisseja voi nauttia täältä.

Elokuvaa ja musiikkia sotaa vastaan

In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread / soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.

Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten  käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.

Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.

Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.

Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).



Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.

Jouluhissimusiikin selätys

Kävin eilen Hong Kongissa asioilla. Tämä oli pienoinen virhe, sillä joulukausi on käynnistynyt. Joka paikassa joulukoristeita ja ihmisiä vielä useammassa. Ostosparatiisessa raikaa jouluhissimusiikki ja kaupat pursuaa roinaa. Onneksi Manner-Kiinan puolella Jouluhömppä ei ole vielä kovinkaan suurta, mutta minusta näyttää, että vaurastuva keskiluokka ja rikkaat haluavat kopioda joulun piirteitä, ainakin lahjojen oston jos ei muuta. Monille keskiluokkaisille kiinalaisille amerikkalainen unelma on aivan yhtä tavoittelemisen arvoinen kuin amerikkalaisille itselleenkin. Kiinalaisille kelpaa kulutusjuhla lähes millä verukkeella hyvänsä. 

Minulle iski ihmispaljoudessa joulunalusahdistus vaikkei loskaa ja rapaa ollut mailla eikä halmeilla. Tähän tunnelmaan sopii hölkkäklassikko Chuck Berryn tapaan. Se auttaa ajattelemaan, että parasta tänäkin jouluna on olla oman perheen kanssa.

Muita ostoshölkkäahdistuksen selättäviä klassikoita voi selailla täällä.

Kukä sä oot? Keitä me ollaan?

Onpas hauskaa, mielenkiintoista ja oivallista: minäkin valitsin Black Sabbathia - tai Synkkää Arkipyhää, kuten Aku Ankassa kauniisti nimi suomennetaan. Menen polulle, jonka varrella on hieman oudompia sapattiviisuja. Niiden outoudessa on yllätyksellistä kiehtovuutta.



Muuta outoa ja kiehtovaa klassikkomateriaalia löytyy täältä.

Sapattiklassikko

Black Sabbath on pitkästä aikaa soinut työkuulokkeissani. Siksi päätin, että tänä viikonloppuna sapatti saa jatkua sunnuntaille saakka. It's alright on bändin popahtavampaa, hipahtavampaa materiaalia. Ajattelin, että sunnuntaina on hyvä ottaa kevyesti. Tämä sopii tämän hetkisiin tunnelmiini ihan hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikesta huolimatta.

Muista keveistä klassikoista voi nauttia täällä. 

Taistelulaulu (linkin päässä)

Nyt tulee "kurja" klassikko. Sanon vain, että katso aikaisempi blogitekstini, ja siihen linkittämäni laulu. Joskus näinkin. Tai toisin sanoin: hyvä, että taas osallistun. (Hyvä ainakin minun mielestäni.)

Muut klassikot löydät tästä.

Väitöksen kirjoittamisen voimasoitot

Kun kirjoitan, kaipaan monesti musiikkia. Brian Enon Music for Films (2004) on yksi parhaista silloin, kun haluaa taustalle vain hälyä. Toki Enon levy on hyvä muutenkin, mutta kirjoittaessa se on hälyä, joka ei häiritse sanoituksilla. Taustamattona kirjoitustilaani täyttää usein joku iTunesista löytyvä ambientia soittava radioasema. Viimeisin mahtilöytöni on Fluid Radio. Sitä kuunnellessani työhuone ei ole työhuone, vaan jotakin muuta. Ehkä siksi homma luistaa. Aina musiikin ei kuitenkaan tarvitse olla sanatonta.

Väitöksestäni on kulunut kuukausi. Road-elokuvasta kirjoittaessa musiikkia tarvitsee yhtä paljon kuin elokuvien kulkijat kaipaavat vapautta. Ilman musiikkia väitöskirjani, väitän, ei olisi valmistunut. (Vaimoni luuli hyvin hyvin pitkään, että se ei valmistu muutenkaan.) En välttämättä ole vielä valmis palaamaan väitöskirjani lehdille, mutta sen kirjoittamisen tunnelmien tekijöihin palaan.

Samoin kuin elokuvan lajeilla on omat toistuvat piirteensä, myös musiikkivalinnoissani oli toistuvuutta, jopa säännönmukaisuutta. Yritin kuunnella kaikenlaista klassisesta (erityisesti Bachin Brandenburgin konsertot) örinäheviin (tosin vain Opethia, muuta örinää en jaksa), mutta uudestaan ja uudestaan soittimeen löysivät tiensä esimerkiksi Easy Riderin soundtrack, Arctic Monkeysin Favourite Worst Nightmare, Neil Youngin Old Ways, Sigur Rosin Ágætis byrjun, Bruce Springsteenin Greetings From Asbury Park, N.J. sekä Pearl Jamin lukuisat konserttitallenteet. Mahtavia kokonaisuuksia jokainen.

Vaikka olen albumikokonaisuuksien kannattaja, muistan koko prosessista kuitenkin parhaiten joitain yksittäisiä lauluja – sellaisia, jotka uskoakseni onnistuivat vetämään minut veden pinnalle silloinkin, kun pohjakosketus oli senttien päässä.  Ne ovat lauluja, joita ilman myöskään minä en olisi minä. Tässä ne ovat.

Tom Morellon ensimmäinen soololevy, Audioslaven hajoamisen jälkeen ilmestynyt One Man Revolution (2007), on niin ällistyttävän hieno, mahtava kitaravirtuositeettiin liittyvistä odotuksista riisuttu kokonaisuus, että akustisen levyn on sitä tänä päivänä vaikea ylittää. Se on tietoinen protestilaulujen perinteestä, Dylanista ja muista, mutta silti oma itsensä. Morello on yksi niistä musiikintekijöistä, joita arvostan eniten. Levy on aikaansa kommentoiva kokonaisuus. Se pisti aikanaan Bushin hallintoa ja kertoo siitä, mitä on elää maailmassa, jossa ei haluaisi elää. ”Battle Hymns” on sanoitukseltaan niin kauhistuttavan kaunis, että siihen palasin kirjoittamiseni tuskallisilla hetkillä taas ja taas ja taas.



Toinenkin toistuvasti kirjoitustilaa täyttänyt laulu kommentoi kriittisesti Bushin hallintoa. John  Mellencampin Freedom’s Road on samalta vuodelta kuin Morellon Nightwatchmanina julkaisema One Man Revolution. Mellencampin levyn nimilaulu "Freedom's Road" voisi nimensä puolesta kertoa juuri siitä, mistä road-elokuva kertoo: tielle lähdetään hakemaan vapautta. Mutta ei, vapauden tie on laulussa väärää vapautta. Vapaus ei voi olla lyömäase, sillä silloin se ei ole vapautta.

Tekisi mieleni sanoa, että kolmaskin laulu kuvaa samaa asiaa kuin edelliset. Ei ehkä suoranaisesti, mutta kuitenkin. Bruce Springsteenin ”The Ghost of Tom Joad” (samannimiseltä levyltä, 1995). Ehkä itken joka kerta laulua kuunnellessani, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on tehnyt kirjoittamisestani kevyempää. Asiaa on auttanut myös Rage Against the Machinen coverversio (levyllä Renegades, 2000). Ei ole yllätys, että Bruce ja Tom ovat kavereita. Tähän mennessä olen siis soittanut voimallisesti kahta artistia…

Neljännen laulun takia on siirtyminen Iso-Britanniaan, tarkemmin Sheffieldiin. Arctic Monkeysin ensimmäinen levy Favourite Worst Nightmare on mainio poppiin, punkiin ja rähinään siloitellen vievä kokonaisuus. Road-elokuvallisesti minua innostaa erityisesti ”Do Me A Favour”, jossa autolla on aivan oleellinen rooli. Sen jälkeen viidentenä vedän mukaan instrumentaalin… todellisen virtuositeetin ylistyksen, jonka kenties kirjoittamisen hetkellä toivoin tarttuvan näppäimistöä nakuttaviin sormenpäihini: Rushin ”La Villa Strangiato”. Rushilta olisi varmaan road-väikkärin yhteyteen pitänyt valita ”Tom Sawyer” tai ”Red Barchetta”, mutta hei, valitsin parhaan instrumentaalin ikinä. Piste. Oli valtavaa kuulla laulu livenä Rushin edellisessä Suomen-konsertissa. Luulin jo, että sitä ei tule, mutta sitten encoren aluksi. Pam. Siinä se oli. Ehkä sama toteutuu ensi kesäkuussa, jolloin Rush konsertoi Suomessa… muuten syntymäpäivänäni. Kiitos heille myös siitä.

1. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
2. John Mellencamp: Freedom’s Road (Freedom’s Road, 2007)
3. Bruce Springsteen: The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
4. Arctic Monkeys: Do Me A Favour (Favourite Worst Nightmare, 2007)
5. Rush: La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978).

Laulut voi kuunnella Spotifyssa tästä.