Kun kirjoitan, kaipaan monesti musiikkia. Brian Enon
Music for Films (2004) on yksi parhaista silloin, kun haluaa taustalle vain hälyä.
Toki Enon levy on hyvä muutenkin, mutta kirjoittaessa se on hälyä, joka ei
häiritse sanoituksilla. Taustamattona kirjoitustilaani täyttää usein joku
iTunesista löytyvä ambientia soittava radioasema. Viimeisin mahtilöytöni on
Fluid Radio. Sitä kuunnellessani työhuone ei ole työhuone, vaan jotakin muuta.
Ehkä siksi homma luistaa. Aina musiikin ei kuitenkaan tarvitse olla sanatonta.
Väitöksestäni on kulunut kuukausi. Road-elokuvasta kirjoittaessa musiikkia tarvitsee yhtä paljon kuin elokuvien kulkijat kaipaavat vapautta. Ilman musiikkia väitöskirjani, väitän, ei olisi valmistunut. (Vaimoni luuli hyvin hyvin pitkään, että se ei valmistu muutenkaan.) En välttämättä ole vielä valmis palaamaan väitöskirjani lehdille, mutta sen kirjoittamisen tunnelmien tekijöihin palaan.
Samoin kuin elokuvan lajeilla on omat toistuvat piirteensä, myös musiikkivalinnoissani oli toistuvuutta, jopa säännönmukaisuutta. Yritin kuunnella kaikenlaista klassisesta (erityisesti Bachin Brandenburgin konsertot) örinäheviin (tosin vain Opethia, muuta örinää en jaksa), mutta uudestaan ja uudestaan soittimeen löysivät tiensä esimerkiksi Easy Riderin soundtrack, Arctic Monkeysin Favourite Worst Nightmare, Neil Youngin Old Ways, Sigur Rosin Ágætis byrjun, Bruce Springsteenin Greetings From Asbury Park, N.J. sekä Pearl Jamin lukuisat konserttitallenteet. Mahtavia kokonaisuuksia jokainen.
Vaikka olen albumikokonaisuuksien kannattaja, muistan koko prosessista kuitenkin parhaiten joitain yksittäisiä lauluja – sellaisia, jotka uskoakseni onnistuivat vetämään minut veden pinnalle silloinkin, kun pohjakosketus oli senttien päässä. Ne ovat lauluja, joita ilman myöskään minä en olisi minä. Tässä ne ovat.
Tom Morellon ensimmäinen soololevy, Audioslaven hajoamisen jälkeen ilmestynyt One Man Revolution (2007), on niin ällistyttävän hieno, mahtava kitaravirtuositeettiin liittyvistä odotuksista riisuttu kokonaisuus, että akustisen levyn on sitä tänä päivänä vaikea ylittää. Se on tietoinen protestilaulujen perinteestä, Dylanista ja muista, mutta silti oma itsensä. Morello on yksi niistä musiikintekijöistä, joita arvostan eniten. Levy on aikaansa kommentoiva kokonaisuus. Se pisti aikanaan Bushin hallintoa ja kertoo siitä, mitä on elää maailmassa, jossa ei haluaisi elää. ”Battle Hymns” on sanoitukseltaan niin kauhistuttavan kaunis, että siihen palasin kirjoittamiseni tuskallisilla hetkillä taas ja taas ja taas.
Toinenkin toistuvasti kirjoitustilaa täyttänyt laulu kommentoi kriittisesti Bushin hallintoa. John Mellencampin Freedom’s Road on samalta vuodelta kuin Morellon Nightwatchmanina julkaisema One Man Revolution. Mellencampin levyn nimilaulu "Freedom's Road" voisi nimensä puolesta kertoa juuri siitä, mistä road-elokuva kertoo: tielle lähdetään hakemaan vapautta. Mutta ei, vapauden tie on laulussa väärää vapautta. Vapaus ei voi olla lyömäase, sillä silloin se ei ole vapautta.
Tekisi mieleni sanoa, että kolmaskin laulu kuvaa samaa asiaa kuin edelliset. Ei ehkä suoranaisesti, mutta kuitenkin. Bruce Springsteenin ”The Ghost of Tom Joad” (samannimiseltä levyltä, 1995). Ehkä itken joka kerta laulua kuunnellessani, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on tehnyt kirjoittamisestani kevyempää. Asiaa on auttanut myös Rage Against the Machinen coverversio (levyllä Renegades, 2000). Ei ole yllätys, että Bruce ja Tom ovat kavereita. Tähän mennessä olen siis soittanut voimallisesti kahta artistia…
Neljännen laulun takia on siirtyminen Iso-Britanniaan, tarkemmin Sheffieldiin. Arctic Monkeysin ensimmäinen levy Favourite Worst Nightmare on mainio poppiin, punkiin ja rähinään siloitellen vievä kokonaisuus. Road-elokuvallisesti minua innostaa erityisesti ”Do Me A Favour”, jossa autolla on aivan oleellinen rooli. Sen jälkeen viidentenä vedän mukaan instrumentaalin… todellisen virtuositeetin ylistyksen, jonka kenties kirjoittamisen hetkellä toivoin tarttuvan näppäimistöä nakuttaviin sormenpäihini: Rushin ”La Villa Strangiato”. Rushilta olisi varmaan road-väikkärin yhteyteen pitänyt valita ”Tom Sawyer” tai ”Red Barchetta”, mutta hei, valitsin parhaan instrumentaalin ikinä. Piste. Oli valtavaa kuulla laulu livenä Rushin edellisessä Suomen-konsertissa. Luulin jo, että sitä ei tule, mutta sitten encoren aluksi. Pam. Siinä se oli. Ehkä sama toteutuu ensi kesäkuussa, jolloin Rush konsertoi Suomessa… muuten syntymäpäivänäni. Kiitos heille myös siitä.
1. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
2. John Mellencamp: Freedom’s Road (Freedom’s Road, 2007)
3. Bruce Springsteen: The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
4. Arctic Monkeys: Do Me A Favour (Favourite Worst Nightmare, 2007)
5. Rush: La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978).
Laulut voi kuunnella Spotifyssa tästä.
Väitöksestäni on kulunut kuukausi. Road-elokuvasta kirjoittaessa musiikkia tarvitsee yhtä paljon kuin elokuvien kulkijat kaipaavat vapautta. Ilman musiikkia väitöskirjani, väitän, ei olisi valmistunut. (Vaimoni luuli hyvin hyvin pitkään, että se ei valmistu muutenkaan.) En välttämättä ole vielä valmis palaamaan väitöskirjani lehdille, mutta sen kirjoittamisen tunnelmien tekijöihin palaan.
Samoin kuin elokuvan lajeilla on omat toistuvat piirteensä, myös musiikkivalinnoissani oli toistuvuutta, jopa säännönmukaisuutta. Yritin kuunnella kaikenlaista klassisesta (erityisesti Bachin Brandenburgin konsertot) örinäheviin (tosin vain Opethia, muuta örinää en jaksa), mutta uudestaan ja uudestaan soittimeen löysivät tiensä esimerkiksi Easy Riderin soundtrack, Arctic Monkeysin Favourite Worst Nightmare, Neil Youngin Old Ways, Sigur Rosin Ágætis byrjun, Bruce Springsteenin Greetings From Asbury Park, N.J. sekä Pearl Jamin lukuisat konserttitallenteet. Mahtavia kokonaisuuksia jokainen.
Vaikka olen albumikokonaisuuksien kannattaja, muistan koko prosessista kuitenkin parhaiten joitain yksittäisiä lauluja – sellaisia, jotka uskoakseni onnistuivat vetämään minut veden pinnalle silloinkin, kun pohjakosketus oli senttien päässä. Ne ovat lauluja, joita ilman myöskään minä en olisi minä. Tässä ne ovat.
Tom Morellon ensimmäinen soololevy, Audioslaven hajoamisen jälkeen ilmestynyt One Man Revolution (2007), on niin ällistyttävän hieno, mahtava kitaravirtuositeettiin liittyvistä odotuksista riisuttu kokonaisuus, että akustisen levyn on sitä tänä päivänä vaikea ylittää. Se on tietoinen protestilaulujen perinteestä, Dylanista ja muista, mutta silti oma itsensä. Morello on yksi niistä musiikintekijöistä, joita arvostan eniten. Levy on aikaansa kommentoiva kokonaisuus. Se pisti aikanaan Bushin hallintoa ja kertoo siitä, mitä on elää maailmassa, jossa ei haluaisi elää. ”Battle Hymns” on sanoitukseltaan niin kauhistuttavan kaunis, että siihen palasin kirjoittamiseni tuskallisilla hetkillä taas ja taas ja taas.
Toinenkin toistuvasti kirjoitustilaa täyttänyt laulu kommentoi kriittisesti Bushin hallintoa. John Mellencampin Freedom’s Road on samalta vuodelta kuin Morellon Nightwatchmanina julkaisema One Man Revolution. Mellencampin levyn nimilaulu "Freedom's Road" voisi nimensä puolesta kertoa juuri siitä, mistä road-elokuva kertoo: tielle lähdetään hakemaan vapautta. Mutta ei, vapauden tie on laulussa väärää vapautta. Vapaus ei voi olla lyömäase, sillä silloin se ei ole vapautta.
Tekisi mieleni sanoa, että kolmaskin laulu kuvaa samaa asiaa kuin edelliset. Ei ehkä suoranaisesti, mutta kuitenkin. Bruce Springsteenin ”The Ghost of Tom Joad” (samannimiseltä levyltä, 1995). Ehkä itken joka kerta laulua kuunnellessani, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on tehnyt kirjoittamisestani kevyempää. Asiaa on auttanut myös Rage Against the Machinen coverversio (levyllä Renegades, 2000). Ei ole yllätys, että Bruce ja Tom ovat kavereita. Tähän mennessä olen siis soittanut voimallisesti kahta artistia…
Neljännen laulun takia on siirtyminen Iso-Britanniaan, tarkemmin Sheffieldiin. Arctic Monkeysin ensimmäinen levy Favourite Worst Nightmare on mainio poppiin, punkiin ja rähinään siloitellen vievä kokonaisuus. Road-elokuvallisesti minua innostaa erityisesti ”Do Me A Favour”, jossa autolla on aivan oleellinen rooli. Sen jälkeen viidentenä vedän mukaan instrumentaalin… todellisen virtuositeetin ylistyksen, jonka kenties kirjoittamisen hetkellä toivoin tarttuvan näppäimistöä nakuttaviin sormenpäihini: Rushin ”La Villa Strangiato”. Rushilta olisi varmaan road-väikkärin yhteyteen pitänyt valita ”Tom Sawyer” tai ”Red Barchetta”, mutta hei, valitsin parhaan instrumentaalin ikinä. Piste. Oli valtavaa kuulla laulu livenä Rushin edellisessä Suomen-konsertissa. Luulin jo, että sitä ei tule, mutta sitten encoren aluksi. Pam. Siinä se oli. Ehkä sama toteutuu ensi kesäkuussa, jolloin Rush konsertoi Suomessa… muuten syntymäpäivänäni. Kiitos heille myös siitä.
1. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
2. John Mellencamp: Freedom’s Road (Freedom’s Road, 2007)
3. Bruce Springsteen: The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995)
4. Arctic Monkeys: Do Me A Favour (Favourite Worst Nightmare, 2007)
5. Rush: La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978).
Laulut voi kuunnella Spotifyssa tästä.
9 kommenttia:
Jaahas, näin myöhään ei kannattaisi kuunnella eikä kommentoida, viestit vaan haihtuvat ilmaan perille tulematta. Mutta uusi yritys:
Saat rutkasti pisteitä Enosta ja Bachista (ja yllätitkin, en olisi veikannut heitä listallesi, jos olisi kysytty). Oletko kuunnellut Enon Music for Airportsia, se on mainiota kirjoitusmusiikkia (tai ääniä, ehkä musiikkia ajatuksia ennemminkin)?
Pidin Battle Hymnsistä erittäin erittäin paljon. Mietin laulun aikana mikä siinä kuulosti niin tutulta, kuka häilyi mielessä. Lopulta tajusin, että Morellon ääni ja laulutapa tässä akustisessa kappaleessa muistuttivat loistavaa Greg Brownia. Ja vaikken kyyneliin laulun äärellä ylläkään, niin kyllä Ghost of Tom Joad on vaan hieno biisi.
Siis po. Enon Music for Airports = musiikiajatuksia...
Olipa se hieno! Huh! Täytyy ottaa nimi ylös. Ja kaivaa lisää nautintoja.
Onneksi olkoon väitöksestä, näin myöhässä mutta kuitenkin.
Tuima, kiva, että kelpasi. Ja hauskaa, että pystyin yllättämään. Mutta hei, kyllä minä kuuntelen myös klassista. Brian Enon Music for Airports on tuttu. Monesti soi täällä sekin.Greg Browniin tutustun piakkoin.
lepis, kiitos.
Tommi, kyllä kelpasi. Levy valikoitui heti tarkempaan kuunteluun. Tommi & klassinen ei kuulosta aiemman perusteella tutulta, mutta jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa. greg Browniin kannattaa tutustua, se on käsittääkseni iso nimi, mutta oikeasti tosi hyvä myös!
Vai että jatkoa klassiseen? Olisikin kiva heittää klassisen musiikin top 5. Kuten moni muukin listaus, sekin lienee mahdoton tehtävä.
Siihen nähden miten kiinnostaviua topvitosia sinä ja Panu olette tänne kirjoitelleet, niin mission impossible ei kuulosta Yläviidennekseltä.
Eikos taalla alaotsikkona ollutkaan "Mahdoton tehda joten aletaas hommiin"? ;)
Vielako pitaa vinoilla vai joko lupaat sen klassisen listan?
/mek voidaan ehkä tehdä diili. Jos saamme pykättyä klasari top 5 niin lupaat vierailla ja nykästä top 5 japanilaisesta musasta?
Lähetä kommentti