Marja-Terttu is bäk

Omistan tämän viitosen Marja-Terttu Zeppelinille. Valitsin siihen tällä hetkellä parhaalta kuullostavat viisi Led Zeppelin biisiä.

1. When levee breaks (IV)

2. Since I've been loving you (III)

3. Dancing days (Houses of the Holy)

4. All of my love (In through the out door)

5. Your time is gonna come (I)

Marja-Terttu on Leea ja Klaus Klemolan Kokkola ja kohti kylmempää näytelmien päähenkilö. Minulla oli viime viikolla mahdollisuus nähdä Kohti kylmempää näytelmä. Aika roisi, mutta hieno näytelmä. Kiitokset Artolle ja Annelle lipuista.

Seuraavana aamuna...

Alkoholin syövyttämiä lauluja löytyy varsin parahultaisesti, vaikka aiheesta ei hyviä lauluja ole helppo kirjoittaa. Kovin helposti ajaudutaan yli naurettavuuden rajan. Esitän tässä vastaukseni Panun "saatanalliseen" viinalistaan. Ensimmäiseksi olisin voinut panna Marillionin alkoholismia ja juomien pakonomaista nautintaa käsittelevästä teemalevystä Clutching at Straws minkä biisin tahansa. Kertakaikkisen komea levy hankalasta aiheesta.

Faith No Moren seuraavaa aamua kuvaava paranoidinen biisi on Pattonin aiheeseen sopivan tulkinnan takia listalla. Parhaimmillaan Faith No More osaakin luoda varsin pelottavan ja hämärän tunnelman. Lynyrd Skynyrdin esittämää pultsarinäkökulmaa ei ole yhtä hienosti ja koskettavasti laulettu monesti. Marvin Gayen viinin läpi kuulemaa greipinhapanta tyttöystävän petosta en voinut jättää pois - enkä Van Halenin kotiin kannettua viskiäkään, vaikka Halenin biisissä ollaan kyllä jo kiikunkaakunrajalla. Turhien selitysen jälkeen lista on tässä:

1. Marillion: Torch Song (Clutching at Straws)
2. Faith No More: The Morning After (The Real Thing)
3. Lynyrd Skynyrd: Wino (Skynyrd's First and... Last)
4. Marvin Gaye: I Heard It Through the Grapevine (löytyy kokoelmasta jos toisesta)
5. Van Halen: Take Your Whiskey Home (Women and Children First)

Red Right Hand

Nick Cave läimii vuoden 1994 musiikkivideossaan oikealla punaisella kädellään yläviittä.

Jos helvetti on täynnä...

Siirtymä taivaallisista sotajoukoista mustempiin sotajoukkoihin on looginen: askel ei ole pitkä. Jotta toinen voisi olla olemassa, tarvitaan toinen. Kun Saatana nyt saapuu listan aiheeksi, en Panun tapaan rajaa hänen toimiaan mihinkään tiettyyn saatanalliseen, ihmisen jumalankuvasta poikkeavaan piirteeseen, kuten alkoholin nautintaan. (Alkoholiin palaan tuonnempana, ehkäpä jo seuraavaksi.) Sen sijaan esitän näkemykseni siitä, että pelkästään Saatana-sedästä, jota kukaan ei koskaan ole "niinku oikeesti" nähnyt, voi kirjoittaa hienoja lauluja. Kun kyse on rokista, on aivan sama, mikä on laulujen ideologinen painotus. Siis on sama, onko toinen jalka haudassa ja risti väärin päin kaulassa.

Loogisen askelman Jessestä ja hänen isäukostaan, jota ei myöskään kukaan ole koskaan nähnyt, otan myös siinä mielessä, että taas ensimmäiseksi asetan Nick Caven. Ehkä uskonnon tummat sävyt vain ovat hänen kenttänsä. Caven biisi mystisen "oikean punaisen käden" läimäyttelijänä on aiheen vaatimalla tavalla intensiivinen ja pelottava, mutta toki valintani syynä on myös henkilökohtainen konserttimuisto keväältä 1997. Tuolloin näin Caven pahojen siemeniensä kanssa Amsterdamissa enkä kenties ole sen jälkeen nähnyt yhtä hyvää keikkaa. Punainen käsi nousi komeasti. John Miltonin Paradise Lostista nimensä napannut biisi on hieno siksikin, että sen nimi voi viitata myös siihen yhteen Saatanan vastapeluriin, siihen J-alkuiseen partaveikkoon. Vai onko sillä parta? Eihän kukaan ole sitä nähnyt.



(Todettakoon näin sulkeiden sisällä vielä ennen listaa, että mietin sijoittavani mukaan Danzigin "Devil's Playthingin" levyltä Danzig II - Lucifuge, mutta onhan raja sentään johonkin vedettävä, vaikka biisi ihan passeli onkin.)

1. Nick Cave & the Bad Seeds: Red Right Hand (Let Love in)
2. The Rolling Stones: Dancing with Mr. D (Goats Head Soup)
3. CMX: Sivu paholaisen päiväkirjasta (Aion)
4. YUP: Beelsebub ei nuku koskaan (Homo Sapiens)
5. Metallica: Am I Evil (Garage Inc.)

Oletko valmis?

"Sieluuni katsoi hieman ilkkuen, mutta juoksi pakoon naama vilkkuen..." Tämä on niin iso asia, että en jaarittele, vaan esitän häpeilemättömän pinnallisesti taivaallisten laulujen topvitosen: 1. Nick Cave & the Bad Seeds: God is in the House (No More Shall We Part) 2. Eppu Normaali: Taivaassa perseet tervataan (Rupisia riimejä, karmeita tarinoita) 3. Temple of the Dog: Wooden Jesus (Temple of the Dog) 4. Peter Gabriel: Here Comes the Flood 5. Soundgarden: Jesus Christ Pose (Badmotorfinger).

Mikä piru minuun meni?

Tasapainon vuoksi täytyy huomioida myös kilpaileva yritys. Nyt kun Kiesus tuli hoideltua on syytä myös esitellä top viisi Perkeleen innoittamista lauluista. Perkelehän tunnetusti ilmenee monissa muodoissa ja valitsin käsittelyyn viinan, kaikista tarjolla olevista pirun juonista. Viina on rock-muusikkoja kaatavista ammattitaudeista pahimpia. Moni soittajapoika on lähtenyt taivastourneelle oman pullon kautta. Suosittu tapa on ollut tukehtua omaan oksennukseensa (John Bonham, Bon Scott, Keith Moon). Muistan jonkun luuseri jopa tukehtuneen oliivin, joka oli tietenkin drinkkilasin alkoholissa lillunut. En tiedä onko kukaan tehnyt tilastoa montako hienoa muusikkoa on hukkunut pullon perukoille. Eipä sillä kait ole väliäkään.

Joka tapauksessa Viinan kittaus ja rockin rämpyttely kuuluu yhteen. Tästä todisteena on loputtomat albumin kannet jossa nuoret miehet keikkuvat pullot kourassa tai vähintäänkin kouraisuetäisyydellä pullosta. Onnistuin jopa löytämään viiden listan alkoholiaiheisia biisejä. 

Listalla osa lauluista keskittyy asiaan eli juomiseen ja toiset taasen kertomaan viinan kiroista.

Näistä Jälkimmäisiä edustaa Thin Lizzyn Got to give it up ja Starfightersin Help me (Jossa laulun päähenkilö anelee apua tuomarilta Karalahti-henkisen sekoilun jälkeen). Ensimmäistä edustaa The Whon Whisky man ja Lynyrd Skynyrdin Whicky Rock-a-roller. Mielenkiintoinen seikka listassa on myös se, että kaksi viidestä esittäjästä on Irlannista ja molemmille irlantilaisille tällä listalla maistui paikallinen tisle. Täytynee harkita suomenkielinen vastine tälle epäreilulle monopoliaseman väärinkäytölle.

1. Thin Lizzy: Got to give it up (Black rose)

2 Starfighters: Help me (Starfighters)

3. Lynyrd Skynyrd: Whisky rock-a-roller (Nuthin' Fancy)

4.Rory Gallagher: Too much alcohol (Irish tour '74)

5.The Who. Whisky man (a Quick one)

Tämän suoran ajattelin omistaa TeHo -nimisen bändin alkoholipoliittisille ponnisteluille.

Suomalainen matkustaa

Olemme olleet kauan paikallaan. Koska liikkumattomuus työntää eteen uhkia, on painettava pedaalia. Tärkeintä on liike, irrottautuminen, tuuli kasvoilla... Autolla ajaminen on pyörinyt mielessäni kuin kulkija suljetussa liikenneympyrässä. Matkustaminen, auto ja tie, on keriytynyt päässäni monenlaiselle rullalle viime aikoina siksi, että toimitan Lähikuva-lehden "Matkalla"-teemaisen numeron. Mieltäni askarruttaneiden tiekysymysten vuoksi listaan suomalaisten matkustusta jostain näkökulmasta käsittelevien laulujen topvitosen. (Pelle tuli mukaan, koska sitä ei oikein voi pois jättää, vaikka kuinka haluaisi.)

1. Viikate: Leimu (Surut pois ja kukka rintaan)
2. CMX: Talvipäivänseisaus (Aura)
3. Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (Moottoritie on kuuma)
4. Egotrippi: Matkustaja (Matkustaja-single)
5. Miljoonasade: Auto (Pesuhuoneesta keittiöön)

Jesus camp

Tällä viikolla tuli Telkusta dokumentti amerikkalaisesta fundamentaalikristitystä, joka järjestää lapsille aivopesuleirejä uskonnon ja Amerikan nimissä. Hieno, pelottava dokumenttielokuva. On syytä pistää tähän väliin pieni varoitus: olen ateisti. En usko joulupukkiin, en pääsiäispupun, en jumalaan. Omasta puolestani muut saavat uskoa mitä lystäävät, kunhan eivät kauppaa taikauskoaan minulle. Se siitä. Asiaan.

Huvittavaa tässä on se, että arvostan silti joitakin rock-biisejä joissa lauletaan jumalasta ja uskosta. Luulen, että näissä biiseissä kiehtoo se vilpittömyys, jolla niissä uskosta lauletaan. Enkä siis ota sitä minkäänlaisena käännytysyrityksenä, vaan kuvauksena ihmisen suhteesta kuvitteelliseen hahmoon. Ehkä on parempi etten pyri tulkitsemaan laulujen sanomaa tai tulkinnan aitoitta laulu laululta, olenhan väärän firman miehiä.

1. Thin Lizzy: Dear god (Bad Reputation)

2. Johnny Cash: Personal Jesus (American IV)

3. Bob Dylan: You got to serve somebody (Slow train coming)

4. U2: God part II (Rattle and Hum)

5. The Byrds: Jesus is alright (Ballad of easy rider)

Before sleep comes and beyond

Poika nukahti. Hän piti kädestäni kiinni, irrotti otteensa ja käänsi kylkeään. Hän kääntyi hetken kuluttua takaisin ja katsoi silmiini: olet siis vielä siinä. Olen, kaikki hyvin. Poika otti taas kädestä kiinni. Minulla ei ollut kiire. Istuin lattialla ja nojasin otsa pinnasänkyä vasten. Ennen nukkumaanmenoa luimme tovin lentokonekirjaa. Ehkä poika tavasi sanaa mielessään eikä saanut unen päästä kiinni ilman tarpellista tyynyn alle kaivautumista ja peitossa teutarointia. Sitten hän nukahti. Olin itsekin niin levollinen, että päätin laatia nukkumisen topvitoslistan. Tämä listan muassa haluan sanoa myös seuraavan: Markus Nordenstreng on kova jätkä.

1. Latebird: Latebird's Lullaby (Latebird)
2. REM: I Don't Sleep, I Dream (Monster)
3. Rage Against the Machine: Sleep Now in the Fire (The Battle of Los Angeles)
4. The Nits: The Dream (Hat)
5. Talking Heads: Stay Up Late (Little Creatures)

sanaton

Olin hieman yllättynyt (positiivisesti) Tommi lista-aiheesta. En ole mikään hirmuinen instrumental-fani. Olen aina ajatellut, että rock-bändiin kuuluu oleellisesti laulaja. Mitä tekee laulaja instrumentaali biisin aikana? Kiskoo kaljaa? Luultavasti.

Viime aikoina meillä on lähinnä soinut Shadows yhtyeen instrumentaalimusiikki, kiitos poikani ja hänen enonsa. Shadowsin musiikki ei ole kuitenkaan mieleistäni musiikkia. Jätin siis nuo mainiot miehet rautalangoilla pois listaltani. 

Muutama selitys valinnoista. Zappan biisi on sen verran riemukas biisi, että sitä ei voinut ohittaa. Se on minulle aika uusi tuttavuus, mutta on ehtinyt jo tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Los Endos päättää Seconds out -liven pitkään Collinsin ja Thompsonin rumpuduettoon. Copelandin biisin viehätys on taas vähän vaikeampi selittää. Osittain se liitty siihen, että se oli Equalizer sarjan tunnusmusiikki (pidin sarjasta) ja osittain se johtuu Copelandin hassusti kulmikkaasta musiikista. Wasted time alkaa saada jatkokertumuksen piirteitä tässä blogissa. Mutta tämän reprisen kautta opin arvostamaan sitä varsinaista Wasted timea joka on LP toisella puolella. Lupaan etten mainitse tätä biisiä vähään aikaan. Viiden sanatoman sarjan päättää Tom Waitsin hieno tunnelmointi, joka on parhaimillaan kolmen aikaan aamuyöstä pienessä laskuhumalassa.

  

1.Frank Zappa:Peaches en regalia (Hot Rats)

2.Genesis: Los Endos (Second out)

3.Stewart Copeland: The Equalizer buzy equalizing (The Equalizer & other cliff hangers)

4.Eagles: Wasted time reprise (Hotel California)

5.Tom Waits: Rainbirds (Swordfishtrombones)

King Crimsonin voittanutta ei ole?

Tämä oli ihan pakko tulla lisäämään vielä tämän illan nimiin. King Crimson on ällistyttävä liveorkesteri. Lavalla ei ole paljon katsottavaa mutta, kiesus, joka kerta ihmettelen, miten nämä herrat soittavat biisinsä livenä. Miten tämä on mahdollista. Kenties mikään muu bändi ei soita yhtä tarkasti, yhtä eleettömän uljaasti, yhtä dynaamisesti biisejään kasvattaen kohti lopullista räjähdystä. Onneksi sain tilaisuuden todistaa tämän ihmeen jokunen vuosi sitten, kun äijät vierailivat Finlandia-talossa.

Instrumental Tampere

Kävin Tampereella katselemassa kirjoja ja niitä esitteleviä ihmisiä. Tilaisuus oli tylsä, keskeneräinen, sanoisin. Onneksi ihmiset erosivat tapahtuman luonteesta. Silti jouduin reissulla keskusteluun, jonka virroissa uin edelleen. Toivon pysyväni pinnalla, mutta varmaa se ei ole. Tiedän, että keskustelutaitoni on puutteellinen, mutta tiedän myös sen, että keskustelu on kaksisuuntainen tie – tai sitten kyse ei ole keskustelusta vaan jostain aivan muusta.

Ajatusteni aallokossa keinun paikoin niin sanattomana, että sanattomat laulut sopivat nyt parhaiten listattavaksi. Tunnelmaan sopivasti ykkösenä on klaustrofobiseksi, lähes fasisistiseksi kasvava urbaania tylyyttä ilmentävä rypistys.

1. King Crimson: Dangerous Curves (Power to Believe)
2. Piirpauke: Soi vienosti murheeni (Global Servisi)
3. Rush: YYZ (Moving Pictures)
4. J.J. Cale: Cloudy Day (Shades)
5. Andy Summers: Earthly Pleasures (The Golden Wire)

Big mexican dinner

Vastaan tässä ja nyt Tommin ruoka-aine listaan. Listaan löytyi (hieman yllättäen) useampi biisi, joissa ruoka on suht keskeinen aines. Itse asiassa tuossa Pink Floydin biisissä Alan valmistaa aamiaisen ja höpöttelee unen pöppörössä kaikenlaista. Kentucky Head Huntersien biisi on hersyvä humoristinen ylensyönnin ylistys. Dylanin biisissä kahvi taasen on tekosyy yhteisen hetken pitkittämiseen. Peaches on taas, no... purkkipersikoiden ylistyslaulu. 

1. Pink Floyd: Alans´s Psychedelic breakfast (Atom heart mother)

2. Kentucky Head Hunters: Big Mexican Dinner (Electric barnyard)

3. Bob Dylan: One more cup of coffee (Desire)

4. The Presidents of the United States: Peaches (The Presidents of the United States)

5. Procol Harum: Fresh fruit (Exotic birds and fruit)

Tieteellistä autoilua

Tässä on Coldplayn Scientistin video. Minulle se on oleellinen osa laulun tenhoa, vaikka lyriikoiden merkitys muuttuukin kuvan nähtyään. Jos olisin nainen, sanoisin, että onpa ihanaa. Mutta koska olen mies, totean vain, että onpa yksinkertaisesta ideasta saatu hieno video.

Valenttiinilista

Ystävänpäivä on ajatuksena kiva, mutta missä olit silloin, kun löysin itsen surullisena ja masentuneena ojanpohjalta? Missä ihmeessä olit silloin? Sinä olit tietenkin missä lienit ja vain siksi, että ei ollut ystävänpäivä. Oman onnen noja on huono tuki silloin, kun onnea ei ole. Ystävänpäiväkin on oikeastaan huono ajatus siksi, että pitäisi puhua ystävänvuodesta: ystävänpäivä on joka päivä - tai ainakin pitäisi olla. Jokainen johonkin tarkoitukseen korvamerkitty päivä on turha, jos päivä on rakennettu olemassaolevaksi, jotta talouden rattaat pyörisivät, jotta ihmiset kuluttaisivat enemmän. Ja hölmöksi nimetty oranssihko laitoksemme kiittää.

Ystävänpäiväksi nimetty hetki on yletön spektaakkelin yhteiskunnan ilmaus, joka pakottaa meidät kuluttamaan (lähettämään kortteja, lahjoja tms.), jotta me olisimme omissa, muiden ja yhteiskunnan silmissä kelvollisia kansalaisia. Minä jaan kokemuksia ja ehkä lahjojakin ystävieni kanssa silloin, kun siihen on oikea hetki, en silloin, kun minua vaaditaan niin tekemään. Ystävänpäivä on kuin Facebookin ystäväluettelo, jonka kartuttamisessa keskeinen funktio on oman statuksen pönkittäminen turhalla tilpehöörillä.



Edellä mainitusta huolimatta tai juuri sen vuoksi kirjaan tänään rakkautta tai romanttisuutta ilmaisevien laulujen topviitosen. Ystävänpäiväaiheisista lauluista olisi voinut laatia oman listansa, mutta näin on parempi.

Sitten vielä pieniä selitteitä valinnoille. Rakkauden yksi ulottuvuus on "tiede". Tuosta ulottuvuudesta Coldplayn laulu on niin onnistunut viritelmä, että sen paikkaa ei nyt uhkaa mikään. Tähän valintaan vaimokin on tyytyväinen. Taidettiin tanssia tätä häissämmekin. CMX taas ei juuri selvärajaisia rakkauslauluja lurittele, mutta kun lurittelee, niin osutaan keskelle taulua. Marmori on... marmoria. Jos pitäisi valita yksi rakkausaiheinen levy kokonaisuudessaan, valitsisin Nick Caven Boatman's Callin. Cavella on hämmentävä kyky olla yhtä aikaa synkkä ja äärimmäisen romanttinen. Listallani olevassa biisissä rakkaus on niin syvää ja intensiivistä, että vääränlaisina hetkinä itku on lähellä. Jätän kaksi viimeistä itse tulkittaviksi.

1. Coldplay: The Scientist (A Rush of Blood to the Head)
2. CMX: Marmori (Cloaca Maxima)
3. Nick Cave & the Bad Seeds: Into My Arms (Boatman's Call)
4. Pearl Jam: Smile (No Code)
5. Christy Moore: Missing You (Voyage tai livetaltiointi Live at the Point, jossa oleva versio on parempi)

Ystävänpäivää kirvesvartta

Inhoan tätä meillekin tuputettavaa ystävänpäivää. Koska Posti (lausutaan Itella) sitä edelleen tuputta joka välissä, olen pakoitettu suoraan toimintaan. Tekaisin tälläisen mielestäni romanttisten laulujen suoran. Saa nähdä loppuuko se ystävänpäivähömppä jo huomenna.
Osa niistä on suoranaisia rakkauden tunnustuksia, Kuten tuo Niilon hieno teos. Se myös on sellainen "meidän laulu", joka on meille (vaimo+minä) molemmille tärkeä. Eagles:in Wasted time on sitten jo ihan toisenlainen katsaus rakkauteen. Minua on aina viehättänyt sen surumielinen pohjavire, jossa eronnut kertoja toivoo, että yhdessä vietetty aika ei ole täysin hukkaan heitettyä. Tumppi Varonen on mielestäni suomalaisten rakkauslaulujen tekijänä ihan omaa luokkaansa ja tuo Me on aina ollut minusta karhean kaunis kertomus. Ehkä jätän loput kaksi luettavaksi tuosta selkeästä kuvastani.

Maistuvia lauluja

Hyppään vaihteeksi sivuun kasaritunnelmista. Haluan ajatella jotakin ”maistuvampaa”. Eilen ruokaa laittaessani aloin hyräillä 22 Pistepirkon Onion Soupia, vaikka en sipulikeittoa tehnytkään. Laulu johti minut pohtimaan ruuan musiikillista ulottuvuutta. Ajatelmieni tulokset olivat niin heikkoja ja vähäisiä, pelkkää paistuvan sipulin rätinää ja kiehuvan pastan porinaa, että päätin tarkastaa, löytyykö muistini kätköistä ruoka-aiheisia rymistelyjä. Ja löytyihän niitä, kun mukaan kelpuutetaan biisit pelkästään sillä perusteella, että nimessä mainitaan jokin ruokalaji tai ruuanlaittoon käytettävä aines. Varsinaista ruuanlaittoa kuvaavia biisejä mieleeni tuli juur vähä ja lähes ei mitäkään. Siksi en välitä, onko biisissä mainitun “aineksen” funktio todella keittiöllinen vai vain symbolinen. Päädyin seuraavan topvitoseen:

1. The Rolling Stones: Brown Sugar (Sticky Fingers)
2. Neil Young: Cinnamon Girl (Everybody Knows This Is Nowhere)
3. Tori Amos: Cornflake Girl (Under the Pink)
4. Led Zeppelin: The Lemon Song (Led Zeppelin II)
5. 22 Pistepirkko: Onion Soup (Eleven)

Kasarivideokooste

Muistin virkistämiseksi: musiikkivideokooste 80-luvusta. Kuvan laatu on heikko, mutta jotkut muistiaukot ainakin tulevat täytetyiksi. Onpa hienoja videoita...

Ritchie does it right

Oli pakko tulla asettamaan tänne vielä videoleike, joka osoittaa, että ehkä 80-luvusta ei edes tarvitse pystyä parantumaan. Videossa Rainbow esittää vuonna 1985 Beethoven-coverinsa. Vaikka kuva ja ääni eivät aivan synkassa kuljekaan, on Ritchie Blackmoren tyylitaju ja taitavuus hämmästyttävää. Hän pääsi rockista irti barokkisäveliä liruttelevalla Blackmore's Nightillaan (ainakin osaksi). Klassinen perinne on soinut taustalla kuitenkin jo aiemmin. Blackmoren ensimmäinen soitin olikin sello, eikä hän ainakaan soittanut sillä Enter Sandmania...

Sen vielä haluan sanoa, että yläasteella pidin kaverini kanssa musiikintunnilla esitelmän Rainbow'sta. Soitimme esitelmän päätteeksi Difficult to Curen. Opettaja piti versiota Beethovenin rienauksena. Mutta hänen miehensä olikin läheisen seurakunnan kanttori, kirkkokuoron oma Ludwig van. Rauha heidän muistolleen, jos edes muistoja vielä ovat. Mutta tässä on Ritchie. (Olisi kai pitänyt panna tämä top 5 -coverlistalle. Unohdin, pahus.)

Vaikea parantaa?

Nyt vedän lyhyesti virren kauniin. 80-luku oli musiikillisesti hevin vuosikymmen. Ja Music Televisionin. Ja Miami Vicen. Ja pikkutakin alla olevan kauluksettoman t-paidan. Ja purjehduskenkiin sujautettujen paljaiden jalkojen. Ja olkatoppausten. Tuo hieno aika kultainen muovasi musiikkimakuni. Onneksi muovausta tapahtui monta kertaa. Jos ei olisi tapahtunut, kuuntelisin vieläkin Tapani "Mojo" Kansaa. Nyt en listaa biisejä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi ko. vuosikymmeneen (vaikka niinkin on kenties ollut), vaan niitä biisejä, jotka puskivat minut läpi yläasteen ja lukion, niitä jotka tekivät minusta minut. Sinut en välttämättä minut minusta tehneiden viisujen kanssa vieläkään ole, vaikka mukana on myöa silkkaa hunajaa. Hei, vai oliko 80-luku sittenkin komeampi kuin muistan? Ja onkohan listan ensimmäisen biisin nimi oireellinen mitä tulee suhteeseeni 80-lukuun?

1. Rainbow: Difficult to Cure (Beethoven's Ninth) (Difficult to Cure)
2. Dire Straits: Telegraph Road (Love Over Gold)
3. The Rolling Stones: Start Me Up (Tattoo You)
4. Scorpions: Coming Home (Love at First Sting)
5. Bruce Springsteen & the E Street Band: Bobby Jean (Born in the USA)

Valmistaudu, juna tulee pian

Eilen matkustin pojan kanssa junalla Kokemäeltä Tampereelle. Poika oli ensimmäistä kertaa junassa eikä ihmeekseni jännittänyt lainkaan. Ehkä asiaa auttoi se, että hän "kiipi, kiipi ja kiipi" istuimella selkänojaa vasten naurattamaan takana istuvaa naista: "Kukkuu". Matka meni nopeasti niin kuin nyt tunnin kestävä matka menee. Koska ennakoin kaiken, mikä voi mennä pieleen, varasin mukaan ajanvietettä: kirjoja, pikkuautoja, lakritsia ja pillimehua. Kaikki kelpasivat ja kun poika vielä sai alle 6-vuotiaalle annettavan Myyrä-matkalipun, olimme käytännössä jo Tampereella.

Tällä kertaa mieleeni ei noussut junan rymikkäästä tärinästä ja kolinasta johtuvia runoja eikä muutakaan kirjoitettavaa. Paitsi tämä. Yksin matkustaessa juna ujuttaa mieleen jos jotakin "kiinnostavaa" kirjoittamista. Paljon on aina ylöskirjattavaa. Kotona sitten ihmettelee, että miksi tämäkin, mitä tämäkin tarkoittaa. Junassa on rytmi, joka kuuluu myös monissa hienoissa kipaleissa. Toisissa rytmi ei kuulu, mutta tunnelma tuoksahtaa vanhassa junassa istumiselle. Tässä on junabiisien tämän hetken top 5. Taas piti paljon jättää ulkopuolelle. Melkein tekisi mieleni laatia varjovitonen, mutta "sääntöni" eivät sitä salli.


1. Jimi Hendrix: Hear My Train A Comin' (Jimi Hendrix Concerts)
2. Andy McCoy: Foxfield Junction (Building on Tradition)
3. The Impressions: People Get Ready (People Get Ready)
4. Eagles: This Train Leaves Here This Morning (Eagles)
5. Tom Waits: Downtown Train (Raindogs)

Ruosteraitoja kasareissa

Minuun ei tänään tämä junaa tunneliin estetiikka pure. Olen liian vakavissa tunnelmissa. Ajattelin jatkaa tätä oman elämäni Indiana Jones:maista historian väärentelyä. Käteeni osui eilen levy hyllystä Yello:n levy. Yello oli 80-luvulla ultra cool musiikillinen coctail. Tästä rynnistin lyhyen aasinsillan yli ja ajattelin omistaa seuraavan listan tälle musiikillisesti kummalliselle vuosikymmenelle. Itselleni se on tietysti tärkeää aikaa, olenhan tullut täysi-ikäseksi (en aikuiseksi) tuolloin. On myös myönnettävä, että musiikillisesti löytyy hieman häpeällisiä valintoja tuolta ajalta. Murheellisista puhumattakaan.

Tähän väliin on hyvä kertoa eräs suloisen karvainen muisto 80-luvulta. Ystäväni Enzo (omaa sukua Allegro) Ferrari lähetti minulle kirjeen Amerikkaan, jossa olin vaihto-oppilaana. Ruutupaperille oli kirjoitettu lyijykynällä: "Lynott on kuollut." Kaukana kotoa itketti ja nauratti yhtäaikaa. Olimmehan Enzon kanssa humaltuneet Phil Lynottin ja Thin Lizzyn tahdissa.

On syytä myös tunnustaa muutama häpeällinen tosiasia 80-luvulta. Kyllä, omistin Culture Clubin levyn (levy tosin varastettiin jossain bileissä. Vain kannet jäivät minulle.) Tunnustan, Mielestäni Duran Duranin Girls on film oli TOSI hyvä musiikkivideo (en enää ole asiasta kovinkaan varma). Kaiken kaikkiaan oma muistinvarainen vaikutelma on, että 80-luvulla rock jäi jotenkin olkatoppausten, pastellivärien ja kumisevien rumpusaundien varjoon. Siksi teen tämän listan, kuin itsellenin todistaakseni, että muistikuvani on väärässä.

1. Phil Lynott: Dear Miss Lonely Hearts (Solo in Soho)

2. Simple Minds: Don't you forget about me (Breakfast club soundtrack)

3. Peter Gabriel: Big time (So)

4. Bruce Springsteen: My hometown (Born in the U.S.A.)

5. John Cougar Mellencamp: Rain on the Scarecrow (Scarecrow)

Juna

Alla oleva kuva toimittaa cliffhangerin virkaa.
Matkustin tänään junalla.
Junaan liittyviä lauluja on tehty paljon.
Huomenna juna tulee...
hear a slow train coming...

Lainapeitto

Joskus tuntuu, että cover-biisit ovat muusikoiden sisäpiirin vitsejä, mutta parhaimillaan tietysti hienoja tulkintoja ja kunnianosoituksia. Minusta ne ovat jo pitkän aikaa olleet kiehtovia, koska niiden avulla tämmöinen nuottikorvaton tumpelokin oppii ymmärtämään, että sävellyksiä voi tulkita monella tavalla. Muistan kuitenkin aluksi halveksuneeni näitä lainoja, kun luulin, että originaaliteetti vaatii omaa sävellystyötä. Myöhemmin (muistaakseni tuon BÖC:in Born to wild:in  ja Franklinin Respect:in myötä) olen oppinut ymmärtämään tulkintaan liittyvää kauneutta. Keikalla ollessa on hienoa kuulla Covereita, koska se jotenkin alleviivaa minulle konsertin ainutlaatuisuutta. Silloin tuntee olevansa osa sisäpiiriä, ymmärtävänsä vitsin.

Top 5 live coverit:

1.Blue Öyster Cult (Steppenwolf): Born to be wild (on your feet or on your knees)

2.R.E.M (Susanne Vega): Tom´s Diner (Near wild Heaven CD single)

3.Bob Seeger (Tina Turner): Nutbush city limits (´live´bullet)

4.Lynyrd Skynyrd (Robert Johnson): Crossroad (one more from the road)

5.The Black Crows (Otis Redding): Hard to Handle (Live)

Top 5 studio Coverit:

1. Aretha Franklin (Otis Redding): Respect (I never Loved a man the way I love you)

2. Nazareth (Joni Mitchell): This flight tonight (Loud´n´proud)

3. Gary Jules (Tears fo fears): Mad world (Trading snake oil for wolftickets)

4. The Honeydrippers (Ray Charles): I got a woman (Vol.1)

5. Living Colour (Talking Heads): Memories can´t wait (Vivid)

  

Cover me

Taas koittaa viikonloppu. Se tulee usein kuin suojaksi arjen sadetta vastaan. Viikonloppuna – heti perjantaista lähtien – alkaa elämä. Toki työkin voi olla elämää, ja toisinaan se hienolta tuntuukin, mutta nyt ei ole moiseen väitteeseen mahdollisuutta. Ei ole ollut aikoihin.

Musiikissa elämä voi tarkoittaa paitsi uuden synnyttämistä niin myös jonkin olemassa olevan kaaren jatkamista, uusien vaatteiden pukemista. Lainakappaleet ovat parhaimmillaan biisille tarjottuja uusia vaatteita, mutta ei mitään keisarin uusia vaatteita. Lainassa pitää kuulua lainaajan merkki, siksi tehdäänpä-tämä-niin-kuin-ennenkin –pelehtiminen on turhaa. Onnistunut cover kovertaa biisiin uutta eloa ja tarjoaa ponkaisualustalleen uudenlaisen, entistä kestävämmän suojan, uudet seinät ytimen ympärille.

Koska musiikki ei elä pelkästään rypistyksestä vaan ihmisten äänistä, konserteissa esitetyt coverit ovat tärkeitä. Ihmisten äänet glorifioivat kappaleen entisestään ja antavat kuulijalle suojan yksinäisyyttä vastaan. Siksi haluaisin autiollesaarelle mukaani pääosin live-taltiointeja. Tosin en haluasisi autiolle saarelle - ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Tämän pakonomaisen liirumlaarumin jälkeen haluan laatia omiksi top 5 -listoikseen sekä studio- että livecoverit. Alkuperäinen esittäjä on suluissa.

Studio

1. Dave Alvin (Bob Dylan): Highway 61 Revisited (Highway 61 Revisited Revisited)
2. Rage Against the Machine (The Rolling Stones): Street Fighting Man (Renegades)
3. Scott Walker (Jacques Brel): Mathilde (Scott)
4. Metallica (Bob Seger): Turn the Page (Garage Inc.)
5. Johnny Cash (Soundgarden): Rusty Cage (Unchained)

Live

1. Pearl Jam (Victoria Williams): Crazy Mary (New York, July 8th 2003)
2. Nazareth (J.J. Cale): Cocaine (Snaz)
3. The Rolling Stones (Chuck Berry): Carol (Get Yer Ya-Ya’s Out)
4. Bruce Springsteen & the E Street Band (Woody Guthrie): This Land Is Your Land (Live/1975-1985)
5. Jimi Hendrix (Chuck Berry): Johnny B. Goode (Johnny B. Goode original video soundtrack)

Rock valkokankaalla

Musiikki on olennainen osa elokuvaa. Turhan usein ajatellaan, että elokuva olisi vain silmälle luotu spektaakkeli. Kokemuksessa yhtä tärkeä kuin kuva - toisinaan jopa tärkeämpi - on ääni. Tätä voi kotona vaikka testata niin, että katsoo jotakin suosikkielokuvaansa ilman ääntä. Tai voi vaikka soittaa Collateralin (Michael Mann, 2004) taustalla siinä yhdessä tietyssä kertakaikkisen upeassa kohtauksessa Audioslaven "Like a Stonen" sijaan Alma Cogania tai Nina Simonea huomatakseen, mikä merkitys musiikilla on.

Yhtenä propagandakeinona natsit esittivät toisen maailmansodan aikana elokuvanäytösten alkukuvina uutisia rintamalta. Kuvissa nähtiin muun muassa brittiläisiä tankkeja ja taustalla soi lastenmusiikki, joka sai tankit näyttämään leluilta. Näin valettiin uskoa kolmannen valtakunnan ylivoimaan. Musiikki on siis olennainen osa elokuvaa.

Sitten on rockelokuva, jossa kohteena on nimenomaan musiikki, sen luomiseen ja esittämiseen niin positiivisesti kuin negatiivisestikin vaikuttavat tekijät. Tässä olevassa top 5 -listassa on vain dokumentaarisia rockelokuvia. Fiktioista voisi luoda oman listan. Varmasti joukossa olisi ainakin Panun listaama Spinal Tap (Rob Reiner, 1984). Minun listassani itse oikeutettu sijansa on Woodstockilla (1970). Siinä on upeita esiintyjiä: festivaalin toinen ja kolmas päivä... huh, mikä esiintyjäluettelo. Mutta Woodstock on myös kulttuurisena dokumenttina vertaansa vailla. Vielä ennen listaa kuva Snoopysta ja Woodstockista...

1. Woodstock (Michael Wadleigh, 1970)
2. No Direction Home (Martin Scorsese, 2005) - Bob Dylan
3. Last Waltz (Martin Scorsese, 1974) - The Band vieraineen
4. The End of the Century - The Story of Ramones (Jim Fields & Michael Garmaglia, 2004)
5. Freebird... The Movie (Jeff G. Waxman, 1996) - Lynyrd Skynyrd

Nature Boy

Ilmastonmuutoksesta on tehty yllättävän vähän biisejä. Tarkoitan, että siitä on tehty vähän listaamisen arvoisia kipaleita. Lähestymistä voi kuitenkin laventaa sen verran, että luontoon jotenkin haitallisesti vaikuttava toiminta tai sen kuvaus riittää oikeuttamaan viisun pääsyn listalle.

Tässä välissä käännyn sivutielle: autolla ajaminen on mukavaa. Kaikki eivät välttämättä ole aina halunneet nähdä autolla huristelua luontoa tuhoavana. Ainakaan autoteollisuudelle se ei olisi kovin järkevää. Kai me muuten ajelisimme hiljaisilla vetyautoilla ja ihmettelisimme, miksi kolareita sattuu enemmän. Kaikki vaatii tottumista, myös hiljaisuus ja autottomuus. Fordin T-mallista lähtien autojen on mainostettu vievän ihmiset luontoyhteyteen. On hienoa, että tuohon yhteyteen tarvitaan auto. Miksi siis luopua autosta? Ja kun tänään kaikki mainokset vielä huutavat suorituskyvyn kustannuksella "ekoautoa", niin eikö maailma jo ole pelastetu? Mikä ihme on tuo ekoauto? Ainakin oxymoron, kuten matala pilvenpiirtäjä, pyöreä neliö tai citymaasturi.



Sitten paluu päätielle, jolle päästyämme autoradio soittaa perätysten seuraavat viisi luonnon kehityskulkuun jollain tavoin kantaaottavaa biisiä:

1. Coldplay: Politik (Rush of Blood to the Head)
2. Midnight Oil: Hercules (Species Deceases)
3. Yes: South Side of the Sky (Fragile)
4. System of a Down: Dreaming (Hypnotize)
5. Police: Walking in Your Footsteps (Synchronicity)

Top 5 Rock leffat

Tommi ehdotti vienosti top viitosta rock-leffoista ja aihe on niin vastustamaton, että pistän sen narulle samantien. 

1. This is Spinal Tap (Rob Reiner, Harry Shearer et al)

2. 200 Motels (Frank Zappa and mothers of invention)

3. Kids are alright (The Who) 

4. Last Waltz (The band, feat. Bob, Neil, Emmylou...)

5. The Wall (Pink Floyd)

Me kolme ja Niilo

Tässä ihan vain ärsykkeeksi. Toivottavasti löytää tiensä joskus myös täkäläisille valkokankaille. Lisää asiaa kuvasta saattaisi löytyä täältä.

Tähän pitäisi kai listata parhaat rockleffat, mutta jätetään se toiseen kertaan. Tai jos vaikka Panu listaisi omansa ensin. Katsotaan, kuinka käy.

Sugarland express

Koska tuo autoaiheinen lista on niin mehukas ettei sitä voi ohittaa (paitsi ehkä oikealta), teen Tommin hienolle listalle vastineen. Tiedän, että autoilu on nykymaailmassa varsin tuhoisaa toimintaa, mutta jos unohtaa hetkeksi rujon lämpiävän maailman ja tarkastellaan autoilua mielentilana. Autoilu on parhaimillaan hieno henkinen tila. Siinä istuessaan ratin takana yksin edessään ja takanaan vain mustanauha, joka jatkuu horisonttiin voi tuntea jonkin asteisen irtautumisen tästä maailmasta. Kun tähän sekoittaa vielä mieletymyskeni sellaisiin 60- ja 70 luvun kalssikoihin kuten: Zabriskie Point, Easy Rider, Brewster McCloud: Näissä elokuvissa kiteytyy jotenkin hienosti se tunne, jonka voi yksin autoillessaan tuntea: Vapauden riemun ja yksinäisyyden melankolian samalla hetkellä. Ja nyt kun on sopivasti ajatukset sekaisin on syytä siirtyä asiaan. Autoilu Top 5 biisit eivät kaikki suoranaisesti kerro autoilusta, mutta liittyy oleellisena osana tarinaa kuten tuossa Blue Öyster cultin biisissä. Joissakin biiseissä ollaan vain epämääräisesti lähdössä tai liikkeellä, mutta kaikkein oleellisinta on biisien tunnelma.

1. Blue Öyster Cult: (Then came) the last days of May (Blue Öyster Cult)

2. Neil Young: Long May Run (long may run)

3. Deep Purple: Highway star (Machine head)
4. Grateful Dead: Friend of a Devil is friend of mine (American beauty)
5. Buffalo Springfield: For what it's worth (Buffalo Springfield)

Lisäys edelliseen

Edellisestä jäi siihen tarkoittamani kuva pois. Pannaanpa tähän korvaukseksi sitten oikein liikkuvaa kuvaa. Tässä on Kingston Wall, ei tosin listani Waste of Time, vaan Another Piece of Cake. Usvaa putkeen ja sientä kaliin.

Työn moraalittomat tahtilajit

Minä olen pakotettu laatimaan Top 5 -listan työpäivän merkittävistä virsistä. Panu esitti komean listan, mutta eihän se meikämandoliinolle kelpaa. Kovasti tekisi mieleni kirjata tänne porvari nukkumaan huonosti tai tosi huonosti, mutta en tohdi. Pitäydyn rokkaavammassa muodossa. Näin tapahtuu ihan siksikin, että Panun tapaan myös minun päivääni kuuluu rock, joka kuuluu tietokoneesta korviini. Oikein valittu musiikki edistää ajattelua.

1. Kingston Wall: Waste of Time (Kingston Wall I)
2. Genesis: The Cinema Show (Selling England by the Pound)
3. AC/DC: What Do You Do for Money Honey (Back in Black)
4. Neil Young: Ordinary People (Chrome Dreams II)
5. Manic Street Preachers: A Design for Life (Everything Must Go)

Luterialilaisen työmoraalin tahdit

En tiedä tarkalleen miten päädyin tähän, mutta voin syyttää Tommia jotenkin. Tämä lähti kaikki tuosta kansallisuusteemasta. Koska olen juuri nyt töissä ja teen tämmöistä luovaa konttorirotan työtä, soitan usein musiikkia pitääkseni työmoraalia (sitä kuuluisaa luterilaista laatua, enhän voi kulttuuriympäristön vaikutukselle juuri mitään). Ja usein kun innostun jostakin hommasta tai pitää rutistaa jokin isompi työsuorite, rupean soittelemaan kaikelaista meteliä PC:ltä. Rubebergin tortun päivän kunniaksi julkistan seuraavanlainen työväen musiikin top 5.

Kisailua kadulla

Rakensin pojan kanssa pienelle tiitaatiitaa-autolle palikoista autotallin. Oikeastaan se oli vain katos, mutta se oli niin hieno, että päätimme nimittää sitä talliksi. Auto näytti seisovan niin kauan uudessa suojassaan liikkumatta, että ajattelin sen kaipaavan tielle. Kilometrien nieleminen saattaa olla auton työ, mutta ehkä tie tarjoaa autollekin vapauden tunteen. Koska nyt ojennan silmillesi autoiluun liittyvän biisien top 5 -listan, on kai huomenna pakko vastapainoksi laatia lista, jonka lauluissa ollaan huolestuneita ilmastonmuutoksesta - tai maapallon tulevaisuudesta muuten vain.

1. Bruce Springsteen & The E Street Band: Racing in the Street (Darkness on the Edge of Town)
2. Audioslave: I am the Highway (Audioslave)
3. Pearl Jam: Rearviewmirror (Vs.)
4. Radiohead: Airbag (OK Computer)
5. Queen: I'm in Love with My Car (A Night at the Opera)

Top 5 sunnuntain ratoksi

Tommi sanoi nykäisevänsä narulle sunnuntai aiheisen top 5. Ajattelin osallistua sunnutain ylistykseen omalla pentatonisella virrellä. Omani kumpuaa tämän päivän harrasteesta. Olin laskemassa mäkeä ja useasti laudalla viilettäessä päässä soi jokin tilanteeseen sopiva laulu. En ole kuitenkaan niin nuori pussipöksy, että kuuntelisin musiikkia mp3-soittimesta laskiessa. Nämä laulut oikeasti alkavat pyöriä mielessä. Jotkut niistä toimivat rohkaisuna, kun valitsema laskulinja näyttää hurjalta ja toiset taas putkahtavat korvien väliseen stereoon, kun risteilee leppoisasti puhtaalla lumella.

1. Blur: Song 2 (Blur)

2. Green day: Brain stew (Insomniac)

3. Pearl Jam: Red Mosquito (No code)

4. Backyard babies: Hey, I´m sorry (Total 13)

5. Grateful dead: Unbroken Chain (From the mars hotel)

Sunnuntaina ei sada aina

Sunnuntaina on aivan omanlaisensa tunnelma. Toisinaan kaikki on iisii ja toisinaan heti aamusta kalvaa ahdistus siitä, että tässä tämäkin viikonloppu oli. Tänään heräsin hetken vaimon ja pojan jälkeen. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai olen jo vanha, kun totean, että nukkuminen on luksusta. Kun nousin ylös ja astelin olohuoneeseen, näin vaimon ja pojan katsomassa lastenohjelmaa. Mukavaa. Leppoisaa. Päätin listata topvitosen tämän sunnuntain fiiliksestä.

1. Ville Leinonen: Lumiaurojen laulu (Suudelmitar)
2. Scorpions: Loving You Sunday Morning (Love Drive)
3. Beck: We Live Again (Mutations)
4. Tom Petty: It's Good to Be King (Wildflowers)
5. Cat Stevens: How Can I Tell You (Teaser and Firecat)

Lista muuttui alkuperäisestä ensimmäisen biisin osalta...
Jostain kumman syystä päätin aamukahvin juotuani lähteä lumitöihin. Homma riitti: opiston pihamaa ei ole aivan pieni. Jos joskus hommaamme omakotitalon, kannattanee miettiä pihan kokoa lumitöidenkin kantilta. Minä ne lumityöt kuitenkin tulen tekemään. Koska Scorpions oli aluksi listani kärjessä, saat niin halutessasi katsoa tästä 1980-luvun puolivälin ylittäneen viiksihevipoppoon (tässä myös sukkahousuhevin, ks. kitaristi Matthias Jabsin keltamustaraidalliset housut!) esittävän listani biisin lavalla. Vau.

Isä, poika, perhe, koti

Unohtakaamme jo antimarket (ainakin hetkeksi). Jotta hyppäisin asiasta hetkeksi sivuun, laadin yhden uuden listan. Olin tänään pojan kanssa kaksin. Teimme lumiukon, kävimme pulkkaretkellä, rakensimme palikoista torneja, kaasimme tornit ja katsoimme Hupsis herroja. Mukava oli päivä, vaikkakin jo aamupäivällä näkyneet vaisuuden merkit osoittivat alkuillasta, että pojalle oli noussut kuumetta. Mielessä pyöri, aina sopivissa väleissä, biisejä, joissa ainakin jollain tasolla lauletaan isästä, pojasta, perheestä. Tässä top 5 kyseisestä neliöstä:

1. Buffalo Springfield/Neil Young: I am a Child (Retrospective/Decade)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: The Good Son (The Good Son)
3. Bruce Springsteen: My Father's House (Nebraska)
4. Nits: Home Before Dark (Henk)
5. Bob Dylan: It's Allright, Ma (I'm Only Bleeding) (Subterranean Homesick Blues)

Hullujen päivien soundtrack

Tämä antimarket -liike on riistäytymässä käsistä. Naureskelimme ajatukselle ideaalista shoppailu-soundtrackista. Vaimoni ehdotti Stockmannin hullujen päivien soundtrackiä. Koska olen aina sydämeni pohjasta inhonnut kyseistä festaria, ajatus tuntui erinomaiselta. Tarkoituksena olisi selvitä tavaratalon läpi tällä top 5 -happilaitteella.

1. Johnny Mandel: Suicide is painless (M*A*S*H soundtrack)

2. Dire Straits: Money for Nothing (Brothers in arms)

3. Steppenwolf: For ladies only (For ladies only)

4. Metallica: St. Anger (St. Anger)

5. The Byrds: America´s great national pastime (History of the byrds)

Lupaan, että tämä on viimeinen antimarket top 5 vähään aikaan.

 

Antimarket music, nonstop

Ensimmäisen kerran kuuntelin tavaratalossa taustamusiikkina soivaa hälyä tietoisesti parikymmentä vuotta sitten. Kesätyöpaikalla oli aikaa kuunnella - tai vaikka ei ollut, joutui kuuntelemaan. Tietoista kuuntelu oli siksi, että hölmösti valittu musiikkikin tarjosi helpotusta tylsään työhön. Kuuntelin varmasti väärin, sillä eihän kauppojen myynnin maksimoimiseen tarkoitettua musiikkia kuulu kuunnella. Sen varmaankin ajatellaan tiedostamattomasti vaikuttavan ostopäätöksiin esimerkiksi niin, että kun taustalla soi Panun omaan listaansa kirjaama "Instant Karma", kiiruhtaa kaupan käytäviä tallaava kahvihyllylle valitsemaan itselleen sopivan pikakahvin.

Esitän tässä oman antimarkettiin sopivan musiikin top 5 -listani. Näitä soittavassa kaupassa minä haluaisin käydä:

1. Manic Street Preachers: We Are All Bourgeois Now (Lipstick Traces)
2. YUP: Kaikki on hyvin (Normaalien maininnousu)
3. Rage Against the Machine: Bulls on Parade (Evil Empire)
4. The Beatles: You Never Give Me Your Money (Abbey Road)
5. Foo Fighters: All My LIfe (One by One)

Lost in a supermarket

Ajattelin jatkaa tätä arkirealismin luuviitosia. Se ei ollut kovin tietoinen päätös, mutta ajatus pilkahti aivoiksi kutsuttuun herneenpalkooni ollessani ruokaostoksilla marketissa. Olin valikoimassa sipuleita kasasta, kun tajusin, että marketin äänentoistolaitteisto (kuinkahan moni edes huomaa, että marketeissa soi aina taustamusiikki?) soitti Lennonin Instant karma -biisiä. Kyseinen laulu on mielestäni aina ollut John-vainaan parhaita. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi se kuullosti marketiin yhtä sopivalta kuin Karalahti shakkiturnaukseen. Siinä kasviksia näpelöidessäni aloin muistella, että vastaavia kovakontrastista markettimusiikin helmiä ole kuullut aikaisemminkin. Helmiä, joiden sisältö ei istu kulutusyhteiskunnan peruspilarin, marketin, tunnelmaan. En kuitenkaan pystynyt muististani kaivamaan viittä marketissa kuultua, joten tässä tulee hypoteettinen antimarketti top 5:

1. John Lennon: Instant Karma

2. Nick Cave and the Bad Seeds: Mercy seat (Tender prey)

3. The Clash: Lost in a supermarket (London Calling)

4. Pelle Miljoona: Olen työtön (meillä menee lujaa)

5. Red Hot Chili Peppers: Special secret song inside (Uplift mofo party plan)

Wake up it's a beautiful morning!

Ensimmäisen c-kasetini oli Joan Jett & The Blackheartsin "I Love Rock ’n Roll". Nimensä mukaisesti se oli rokkia. Ensimmäinen lp-levyni oli Tapani Kansan "Rokkivaari Hotanen". Sekin oli rokkia, joskin vain sanatasolla. Toisen levyni sain, kun isä toi pyyntöni mukaisesti Ruotsin-matkaltaan Whitesnaken "Saints & Sinnersin". Sergel Musikista ostettu lätty oli todellista rokkia. Taisin olla 13-vuotias. Onneksi en tuolloin nähnyt Coverdalen heiluttavan mikkitankoa jalkojensa välissä. Ja vaikka en fallista uhoamista tuolloin vielä nähnyt, rokin perusta sydämeeni oli laskettu. Kuten Coverdale lauloi: I ’m rough and ready... Ja minä oli, sillä minut oli herätetty

1980-luvun puoliväli oli heavyaikaa. Johonkin aikaan kaikki asiat olivat “heviä” siihen mittaan, että jotkut nimittevät minua Hevi-Tommiksi. Oikeastaan kyse ei suinkaan ollut heavysta. Kiss, Scorpions ja AC/DC eivät ole heavya, vaan rokkia. Sitä en tajunnut teininä, mutta mitä siitä. 80-luvun puolen välin jälkeen musiikkimakuni laveni: Dire Straits avasi ovet koko musiikkimaailman tulla tyköni. Ja sitähän alkoi tulla. Taas minut oli herätetty.

Heräämiseen tarvitsee musiikkia niin kuin nukahtamiseenkin. Minä ainakin pystyn nukahtamaan hyvin, vaikka Henry Rollins Band pauhaisi vihaista virttään kaiuttimista. Nyt kuitenkin johdattelen itseni kirjoittamaan heräämisestä. Kun maailma murjoo, kun piippaava puhelin on jo heitetty seinään, peili on vinompi kuin muisti ja ”hyväähuomenta” –ihmiset ärsyttävät, musiikki antaa toivoa. Se on ystävä, joka ei esitä vastaväitteitä – tai jos esittää, sen voi sammuttaa. Musiikki auttaa kestämään kaiken, mikä ihmisen pitää. Minun moninainen heräämisen top 5 –listani on tässä:

1. Blackfoot: Morning Dew (Vertical Smiles)
2. CMX: Fysiikka ei kestä (Aion)
3. Audioslave: Wide Awake (Revelations)
4. The Boo Radleys: Wake Up Boo! (Wake Up!)
5. Radiohead: Anyone Can Play Guitar (Pablo Honey)

Satunnaiset sankarit

Tänä aamuna väsytti, kun nousin sängystä töihin lähteäkseni. Matkalla töihin olin jo väsymyksen ja ketutuksen välisessä alhossa (ota ensimmäinen vasempaan siinä väsymyksen tienoilla ja aja suoraan. et voi eksyä.), kun iPodini arpoi minulle ensimmäisen kipaleen. Siitä tunnelma alkoi nousta ja ajattelin, että pitäisi kehitellä tämmöinen piristävä top 5-lista. Lista joka potkaisisi päivän käyntiin oli olo mikä tahansa. Ilmeisesti kone ymmärsi isäntää ja latasi randomilla tämän alla olevan listan.
Ja vannon, että käänsi vain kerran potikkaa, jolla saan seuraavan Biisin. Listaa kuunnellessani päähäni pälkähti kirjoittaa lista käsin, koska halusin näin kunnioittaa settilistoja. Äidinkielen opettajani pahoittelee käsialaani.

[p]