Wake up it's a beautiful morning!

Ensimmäisen c-kasetini oli Joan Jett & The Blackheartsin "I Love Rock ’n Roll". Nimensä mukaisesti se oli rokkia. Ensimmäinen lp-levyni oli Tapani Kansan "Rokkivaari Hotanen". Sekin oli rokkia, joskin vain sanatasolla. Toisen levyni sain, kun isä toi pyyntöni mukaisesti Ruotsin-matkaltaan Whitesnaken "Saints & Sinnersin". Sergel Musikista ostettu lätty oli todellista rokkia. Taisin olla 13-vuotias. Onneksi en tuolloin nähnyt Coverdalen heiluttavan mikkitankoa jalkojensa välissä. Ja vaikka en fallista uhoamista tuolloin vielä nähnyt, rokin perusta sydämeeni oli laskettu. Kuten Coverdale lauloi: I ’m rough and ready... Ja minä oli, sillä minut oli herätetty

1980-luvun puoliväli oli heavyaikaa. Johonkin aikaan kaikki asiat olivat “heviä” siihen mittaan, että jotkut nimittevät minua Hevi-Tommiksi. Oikeastaan kyse ei suinkaan ollut heavysta. Kiss, Scorpions ja AC/DC eivät ole heavya, vaan rokkia. Sitä en tajunnut teininä, mutta mitä siitä. 80-luvun puolen välin jälkeen musiikkimakuni laveni: Dire Straits avasi ovet koko musiikkimaailman tulla tyköni. Ja sitähän alkoi tulla. Taas minut oli herätetty.

Heräämiseen tarvitsee musiikkia niin kuin nukahtamiseenkin. Minä ainakin pystyn nukahtamaan hyvin, vaikka Henry Rollins Band pauhaisi vihaista virttään kaiuttimista. Nyt kuitenkin johdattelen itseni kirjoittamaan heräämisestä. Kun maailma murjoo, kun piippaava puhelin on jo heitetty seinään, peili on vinompi kuin muisti ja ”hyväähuomenta” –ihmiset ärsyttävät, musiikki antaa toivoa. Se on ystävä, joka ei esitä vastaväitteitä – tai jos esittää, sen voi sammuttaa. Musiikki auttaa kestämään kaiken, mikä ihmisen pitää. Minun moninainen heräämisen top 5 –listani on tässä:

1. Blackfoot: Morning Dew (Vertical Smiles)
2. CMX: Fysiikka ei kestä (Aion)
3. Audioslave: Wide Awake (Revelations)
4. The Boo Radleys: Wake Up Boo! (Wake Up!)
5. Radiohead: Anyone Can Play Guitar (Pablo Honey)

One. osa kaksi.

Tervehdys mahdollinen lukijani.

Saanen esitellä itseni. Olen Panu ja siitä johtuu Tommin käyttämä nimimerkki [p].

Kun Tommi ehdotti yhteistä blogia yllämainitusta aiheesta, päätin myöntyä. Olen kaikesta huolimatta kohtuullisen muutosvastarintainen web 2.0 -ihminen, mutta musiikki on sen verran mieluinen aihe, että pehmenin (noin kahdessa sadasosa sekunnissa) ja tämä on nyt ihka ensimmäinen blogitekstini. Siksi Tommin ehdottama aihe oli sekä sopiva, että haasteellinen. Tänään kotiin matkatessa mietin miten voisin tätä uutta ihmeellistä vaiheen alkamista kunnioittaa hetkeen sopivalla Top 5 -listalla. Tulin siihen tulokseen, että teen huippuviis-listan biiseistä, jotka ovat olleet ensikosketukseni, johonkin uuteen ja itselleni tärkeään musiikki-ilmiöön. Tätä listaa päässäni kasatessa tajusin, että elämässäni on ollut noin viiden vuoden (symboliikkaa?) jakso, jolloin tutustuin moneen minun musiikkimakuni ja levyhyllyni kannalta mielenkiintoiseen juttuun. Ajallisesti se sijoittuu 70- ja 80-luvun taitteen molemmin puolin ja henkisesti teinivuosiini, en tiedä kumpi seikka oli ratkaisevampi tekijä tämän musiikillisen löytöretken luonteeseen. Joka tapauksessa, Hey Ho Let´s go:

1. Neil Young: Cripple Creek Ferry (After the gold rush)

2. Black Sabbath: Never Say die (Never say Die)

3. Pink Floyd: Astronomy domine (The Piper at the gates of dawn)

4. The Sex Pistols: Anarchy in the U.K. (Never Mind the Bollocks here´s the Sex pistols)

5. The Electric Light Orchestra: Telephone Line (A New World Record)

Ja nyt pieni selitys: Ennen tämän listan biisejä olin aloittanut rock-kuluttajan urani Queenin ja Hurriganeksen voimalla, mutta kuten sanottu tämä viiden vuoden aikana vastaan tulleet biisit levensivät musiikkimakuni entistä monipuolisemmaksi. Neilin ääni ja biisit menivät kerrasta perille. Ei siinä sen suurempia selityksiä tarvita. Isoveli kantoi levyn kotiin ja minä kulutin nauhoituksen puhki. Muistan, että 11-vuotiaan musiikkitajulla nimenomaan tämä biisi upposi selkäytimeen asti. Ozzyn vinkunan myötä alkoi meikäläisen Heavy-kausi. Onneksi Sabbathin jälkeen löytyi Zeppelinit ja muut. Pink Floyd aloitti laajentaa musiikillista tajuntaani psykeldelian ja 60-luvun kamaan. Punk-asenne tuli Los Pistoales Sexualesin myötä ja eikä ole ihan kokonaan hävinnyt. ELO on minulle pop-musiikin peruskoulu.

Ja lopuksi se pienellä printattu sopimusteksti: En ole minkään alan asiantuntija. Tällä sivustolla nimissäni esitetyt näkemykseni ovat varmasti ristiriitaisia ja epäloogisia. Näitä minun mielipiteitäni ei kannata ottaa vakavasti. Pahoittelen myös huonoa kieltä kijoitusvihreitä. Ja aina kannattaa kommentoida.  

One

Tämä blogi keskittyy musiikkiin. Ihan mitä tahansa lurittelua täällä ei kuitenkaan suvaita, sillä kohteena ovat mitä moninaisimmat listaukset siitä, mitkä biisit milloinkin ovat parhaita. Listat ovat viisiosaisia eli topvitosia. Jokaiseen listaan mahtuu siis vain viisi biisiä, vaikka monesti portin varmastikin haluaisi pitää auki useammalle. Tarkan rajauksen vuoksi blogin nimi on Yläviidennes. Suunnitelmissa oli ristiä alusta ”rockin yläviidennekseksi”, mutta tuskin aivan kaikkia listoille ulottuvia lauluja voi sijoittaa rock-otsakkeen alle.

Nyt on heti syytä korostaa, että kullakin hetkellä parhaat saattavat kymmenen minuutin kuluttua olla toisessa järjestyksessä tai unohduksiin hautautuneena. Usein näin ei ole, mutta kaikki listat ovat muuttuvia. Jotkut palikat ovat tietenkin pysyvyydeltään toisia vahvempia. Uskoakseni melko usein täällä kuullaan Keith Moonin hajottavan rumpusettinsä, Mick Jaggerin vääntävän imagosyistä opeteltua työläisenglantia, Eddie Vedderin uskovan enää yhteen sanaan ja Neil Youngin tinnituskorvien soivan – vain muutaman mainitakseni.


Yläviidenneksen kirjoittajia on kaksi: Tommi ja [p]. Vielä ei ole täysin selvää, miten kirjoittaminen organisoituu. Ensimmäisen top 5 –listan aiheen kuitenkin tiedämme. Koska tämä on blogimme ensimmäinen lista, sen aiheena yksi, uno eli one. Tässä on Tommin lista, jota [p] varmaankin ”korjaa” tai ainakin esittää omansa:

1. Metallica: One (... And Justice for All)
2. Nick Cave & The Bad Seeds: (Are You) The One That I've Been Waiting for? (Boatman's Call)
3. Yes: Going for the One (Going for the One)
4. Aerosmith: One Way Street (Aerosmith)
5. U2: One (Achtung Baby)