One. osa kaksi.

Tervehdys mahdollinen lukijani.

Saanen esitellä itseni. Olen Panu ja siitä johtuu Tommin käyttämä nimimerkki [p].

Kun Tommi ehdotti yhteistä blogia yllämainitusta aiheesta, päätin myöntyä. Olen kaikesta huolimatta kohtuullisen muutosvastarintainen web 2.0 -ihminen, mutta musiikki on sen verran mieluinen aihe, että pehmenin (noin kahdessa sadasosa sekunnissa) ja tämä on nyt ihka ensimmäinen blogitekstini. Siksi Tommin ehdottama aihe oli sekä sopiva, että haasteellinen. Tänään kotiin matkatessa mietin miten voisin tätä uutta ihmeellistä vaiheen alkamista kunnioittaa hetkeen sopivalla Top 5 -listalla. Tulin siihen tulokseen, että teen huippuviis-listan biiseistä, jotka ovat olleet ensikosketukseni, johonkin uuteen ja itselleni tärkeään musiikki-ilmiöön. Tätä listaa päässäni kasatessa tajusin, että elämässäni on ollut noin viiden vuoden (symboliikkaa?) jakso, jolloin tutustuin moneen minun musiikkimakuni ja levyhyllyni kannalta mielenkiintoiseen juttuun. Ajallisesti se sijoittuu 70- ja 80-luvun taitteen molemmin puolin ja henkisesti teinivuosiini, en tiedä kumpi seikka oli ratkaisevampi tekijä tämän musiikillisen löytöretken luonteeseen. Joka tapauksessa, Hey Ho Let´s go:

1. Neil Young: Cripple Creek Ferry (After the gold rush)

2. Black Sabbath: Never Say die (Never say Die)

3. Pink Floyd: Astronomy domine (The Piper at the gates of dawn)

4. The Sex Pistols: Anarchy in the U.K. (Never Mind the Bollocks here´s the Sex pistols)

5. The Electric Light Orchestra: Telephone Line (A New World Record)

Ja nyt pieni selitys: Ennen tämän listan biisejä olin aloittanut rock-kuluttajan urani Queenin ja Hurriganeksen voimalla, mutta kuten sanottu tämä viiden vuoden aikana vastaan tulleet biisit levensivät musiikkimakuni entistä monipuolisemmaksi. Neilin ääni ja biisit menivät kerrasta perille. Ei siinä sen suurempia selityksiä tarvita. Isoveli kantoi levyn kotiin ja minä kulutin nauhoituksen puhki. Muistan, että 11-vuotiaan musiikkitajulla nimenomaan tämä biisi upposi selkäytimeen asti. Ozzyn vinkunan myötä alkoi meikäläisen Heavy-kausi. Onneksi Sabbathin jälkeen löytyi Zeppelinit ja muut. Pink Floyd aloitti laajentaa musiikillista tajuntaani psykeldelian ja 60-luvun kamaan. Punk-asenne tuli Los Pistoales Sexualesin myötä ja eikä ole ihan kokonaan hävinnyt. ELO on minulle pop-musiikin peruskoulu.

Ja lopuksi se pienellä printattu sopimusteksti: En ole minkään alan asiantuntija. Tällä sivustolla nimissäni esitetyt näkemykseni ovat varmasti ristiriitaisia ja epäloogisia. Näitä minun mielipiteitäni ei kannata ottaa vakavasti. Pahoittelen myös huonoa kieltä kijoitusvihreitä. Ja aina kannattaa kommentoida.