Vuoden 2009 parhaat viisi

Viime vuoden parhaat albumit? Miten niitä määrittelisi? Ensimmäinen vaikeus on se, että ostin viime vuonna julkaistuja levyjä kovin niukasti. Tuli niitä ainakin viisi ostettua, jotta listankin saisi tekaistua. Sen sijaan taivuin jälleen kerran vanhemman materiaalin suuntaan. Miksi vaihtaa vanhat helmet uusiin, kun helmiä ketjussa pitävä nauha on vielä ehjä? Siis mistä topvitonen? Eniten nautintoa tuottaneet pääsevät listalle. Eikö se ole ainoa oikea peruste?

Aloitetaanpas. Neil Young oli jälleen tuottelias: kolme julkaisua vuoden 2009 aikana. Yhtään enempää ei voi vaatia, vaikka yksi niistä (Dreamin’ Man Live ’92) olikin vanha konserttitallenne. Vuoden paras, tärkein ja arvokkain kokonaisuus on ehdottomasti Niilon kauan odotettu Archives Vol. 1 1968-1973, 8 cd:n mahtipaketti. Mutta nyt rajaan ylisuuret läjät ja konserttitallenteet ulkopuolelle. Niilo ei siis ole listalla, koska Fork in the Road oli ilmiselvä välityö, jonkinlainen valinnanpaikka, kuten levyn nimi ilmoittaa. Mutta ei siis Nipaa, vaikka huomaattekin, että olisin hänet tälle(kin) listalle halunnut.

Mutta nyt vihdoin aloitamme matkan. Kulkekaamme takaperoisesti viitosesta ykköseen. Jokaisen levyn kodalle olen valinnut laulun, josta jo ensi kuulemalla voi sanoa, että klassikkous odottaa. Tämä ei kuitenkaan koske numeroa viisi. Perustelujani lukiessasi voit kuunnella laulut Spotifysta, johon pääset tästä. Koska Spotify ei tarjoa Street Sweeper Social Clubia, vedän sen listaan videona.

5. Jónsi & Alex: Riceboy Sleeps / Daníell in The Sea

Sigur Rosin laulaja ja kitaristi Jónsi Birgissonin ja Alex Somersin ambient-projekti, joka alkoi jo vuonna 2006, kun kaverukset julkaisivat Riceboy Sleeps -nimisen taidekirjansa. Albumi on saumaton kokonaisuus kaunista, kuulasta ja raikasta huminaa, joka muistuttaa Sigur Rosin teoksia. Riceboy Sleeps on kuitenkin monta astetta oudompaa, sillä levy ei tarjoaa ainoatakaan kertosäkeeksi luokiteltavaa ja tunnistettavia melodioitakin ehkä kaksi. Salakavalasti sävellykset kuitenkin kehittyvät ylempiin sfääreihin niin, että yhtäkkiä tajuaa ihmettelevänsä kuulemansa aiheuttamia näkymiä

4. Billy Talent: III / Saint Veronika

Billy Talentia kuuntelin loppuvuonna paljon ja helmikuun alussa vaellan muiden teinien kanssa katsomaan tätä rypistyksen ihmettä Helsingin jäähalliin. Billy Talentissa kiehtoo punkin uuden sukupolven rosoisuus, joka esimerkiksi Green Daysta tuntuu jo hävinneen. Bändin kolmas tuleminen ei yllä toisen levyn tasolle, mutta on silti hämmentävän koukuttavaa. Ehkä en olekaan vielä astunut portin toiselle puolelle. On siis syytä juhlia.

3. Street Sweeper Social Club: Street Sweeper Social Club / 100 Little Curses

Tom Morellon ja Bootsy Rileyn uhmakas raprock on minulle osoitus kitaravelho Tom Morellon monipuolisuudesta sekä siitä, että julistusta tarvitaan. Katujen siivoaminenkin sujuu tämän tahdissa niin sutjakkaasti, että sen jälkeen on aikaa vaikka osoittaa mieltä. Mitä vastaanko? Mitä luulisit? Meininki ei voisi olla tiukempi, tylympi, kovempi.



2. Bruce Springsteen & The E Street Band: Working on a Dream / Outlaw Pete

Pomon kyky tarjota hienoja, koskettavia ja tunnelmallisia lauluja vuodesta toiseen on ällistyttävää. Ok, olen samaa mieltä siitä, että Obamalle väsätty albumin nimibiisi on latteata hyrinää. Kaikki muu albumilla onkin sitten toista maata. (Albumin nimi voisi olla joku muu ja ”Working on a Dream” olisi kannattanut julkaista vain sinkkuna. Mutta tietysti silloin olisi hävitetty yhdenlainen markkina-arvo.) Outlaw Pete on Huuliharppukostaja-efekteineen niin komea eeppinen laulu, että levy olisi kenties päässyt tälle listalle, vaikka kaikki muu sillä olisi sontaa.

1. Pearl Jam: Backspacer / Breathe

Pearl Jamin Backspacer on niin kompakti 37-minuuttinen kokonaisuus, että backspacer-nappulan käyttö olisi sulaa hulluutta. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmaksi, tärkeämmäksi ja koskettavammaksi se muuttuu. Lyhyeksi kokonaisuudeksi se on kummallisen monipuolinen. Suoraviivaisten rockveisujen välissä Eddie Vedder osoittaa kahdesti olevansa rauhallisessa, akustisessa tunnelmoinnissa mestarillinen. (Tämän toki jo tiesin.) Olisin voinut valita tähän levyltä minkä laulun tahansa, mutta valinta on ”Breathe”. Se on yksi kauneimmista rakkauslauluista ikinä. On kertakaikkiaan upeata tietää, että vihdoin ensi juhannuksena saan kokea Pearl Jamin livenä. Minua on kuultu.

Miljoonien mailien takaa

Kuluneella viikolla yhden päiväni pelasti se, että iTunesista klikkasin kesken työpäivän soimaan Rory Gallagherin kokolemalevyn Big Guns (2009). Jokin minun ja hänen elämänsä välisessä kuilussa sykähdytti. Päivä oli sitä ennen yhdellä tavalla pilaantunut, mutta haudan takaa Rory ujellutti kitaraansa niin, että miljoonat kilometrit olivat vain millejä. Siksi valintani sunnuntaiklassikoksi tällä kertaa on "A Million Miles Away". Se teki sen, mihin musiikki on luotu: ryhtyi soimaan oikealla hetkellä ja kosketti.



Muut koskettavat klassikot löydät täältä.

Sinä myös haluat tämän

Tämän sunnuntain klassikoksi on vain yksi vaihtoehto. (Olivatpa pojat komeita ja jotenkin viattomia tuohon aikaan. Vai oliko se juuri tuo aika?)



Muita vuoden vaihtumisen jälkeen klassikoituvia löydät täältä.

Ameriikan savoa.

Ajattelin jatkaa siitä mihin jäin viime vuonna. Viime vuoden viimeinen ostamani levy (kyllä on olemassa vielä ihmisiä jotka ostavat musiikkia tallennettuna kolmiulotteiseen kappaleeseen) oli Tom Petty & the Heartbreakersin hieno Live Anthology. Se on neljän CD:n mittainen läpileikkaus tuosta loistavasta livebändistä. Kuulin ja näin bändin esiintyvän televisiossa Live Aid -tapahtumassa 1985. En tiennyt mitään koko yhtyeestä ennen sitä, mutta se jäi kaihertamaan sen verran, että ostin pari levyä. Kun herrat olivat Dylanin lämmittelijänä Helsingissä 1988, kävin katsomassa. Silloin ymmärsin miten kova livebändi on kyseessä. Tosin Bob antoi turhan paljon tasoitusta vetämällä aivan ala-arvoisen keikan.

Valitsin klassikoksi hienon kotiseutuylistyksen. Se on sukua muutamille muille rocklauluille, joissa ylistetään Yhdysvaltojen eteläisiä seutuja. Mutta Tom Petty:lle ominaiseen tapaan hän kertoo se ilman turhaa kukkoilua.

Toisen kerran näin Tom Pettyn ja sydäntenmurskaajat hienon Wildflowers levyn jälkeisellä kiertueella. Sekä keikka että keikkapaikka olivat silloin aivan mahtavat.

Ai niin, oli minulla toinenkin syy valita TP seuraksi klassikoksi, mutta ehkäpä arvaattekin sen.

Muut murrenäytteet Löytyy täältä.

Eräänlainen 2000-2009

Tämä vuosituhat alkoi Nine Inch Nailin tahdissa. Fragilen (1999) popularisoima teollisuusrock pyöri soittimessani tuon tuosta. Trent Reznor tuntui osuneen keskelle korvakäytävääni. Mutta tuo tuplalevy ilmestyi vuotta liian aikaisin ollakseen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen top-listallani.

Vuosikymmenen musiikillisista trendeistä olisi paljon varsinkin negatiivista huomautettavaa, mutta jätän musiikin ja median kytköksen tuottaman pinnallisuuden ja radioiden soittolistojen yksipuolisuuden pääosin sikseen. Omakohtainen listani rakentuu yleishumaanien periaatteiden mukaisesti. Siksi mukaan nostamieni laulujen perustelut voisivat kenties olla kenen tahansa esittämiä tai ainakin hyväksymiä. Silti lista on minun ja siksi minä myös vastaan sen puutteista ja heikkouksista.

Vuosituhannen alkua voisi kuvata sanalla ’kiihdytys’, sillä erilaiset teknologiavälitteiseen olemiseen liittyvät seikat ovat nopeuttaneet – siis kiihdyttäneet – maailman paikaksi, jossa pinta on niin kova, että sitä on alettu luulemaan ainoaksi olemassa olevaksi asiaksi. Miksi yrittää ajatella itse, kun merkitykset voi ottaa annettuina? Tämä ajatuskulku, joka ei siis ole kulkua ensinkään, on tehnyt olemisesta rakkaudetonta ja kiihdyttänyt itsepäisyyden uusiin mittoihin. Tunteiden amputointia vastustavana Pearl Jamin ”Love Boat Captain” on listani viestinviejä, kivijalka, josta sitä seuraavat laulutkin nousevat. Ykkösvalinta oli helppo.

Koko vuosikymmentä on varjostanut ja häirinnyt terrorismi, katsoopa sitä suunnasta eli toisesta. Syyskuun 11. päivän seurauksista on kirjoitettu monta laulua. Niistä harva kuitenkaan on onnistunut puhuttelemaan samoin kuin The Nightwatchmanin (Tom Morello) ”Battle Hymns”. Luulin tuovani tähän Audioslaven, mutta Morellon myötä sekin on läsnä. Morellon yllätävä esikoissoololevyn mies ja kitara -vetoinen meininki on myös todiste siitä tendenssistä, josta Panu mainitsi omassa listakirjoituksessaan. Olen tainnut koko 2000-luvun alun olla vähitellen vajoamassa tähän suuntaan. Vanhenemisenko syy? En tiedä.

System of A Downin vuonna 2005 aikana ilmestynyt levypari Mezmerize ja Hypnotize lähestyy Morellon käsittelemää aihetta toista raidetta pitkin. "B.Y.O.B." (bring your own booze) tarjoaa hikiset bileet aavikolla, johon on pakko mennä, vaikka ei haluaisi. Näistä bileistä eivät kaikki selviä hengissä. Black Sabbathin ”War Pigs” (1970) kummittelee taustalla. "B.Y.O.B." on sen suora perillinen ja sanoman lainaaja, ällistyttävä, raskas rockteos, jonka taitavat temponvaihtelut vetoavat korvaani.

Suomalaisista mukaan mahtuu CMX:n konseptialbumi Talvikuningas (2007), joka on oikeastaan yksi 12-osainen laulu. Se pitäisi valita tähän kokonaan, mutta kuulijaystävällisesti valitsen vain sen yli kahdeksanminuuttisen finaalin, jonka olemassa olemisen mysteeriä kartoittavissa kysymyksissä on tehoa, jollaista suomalaisessa rockissa ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Tämä vastustaa pintaa jokaisella nuotillaan. Talvikuningas on scifimaailma, mutta myös etäännytetty kuva tästä ajasta. Se on spektaakkeli ja sota ja sodan spektaakkeli, jossa yksilö on ammottavien kysymysten edessä. CMX:ltä olisin voinut valita mukaan myös pahuuden olemusta ja toimintaa eri näkökulmista tarkastelevan Aionin (2003). Molemmat ovat parasta, mitä meikäläisessä rockissa 2000-luvun alkupuolella tapahtui. Mutta Talvikuningas tulee vielä vuosien kuluttua osoittautumaan ylittämättömäksi teokseksi. Sanokaa minun sanoneen.

Viimeiseksi nostan listalle Neil Youngin tavallisuutta ylistävän möhkäleen ”Ordinary People”. Sen 18-minuuttinen, sisäistynyt vyörytys on hämmästyttävä kokemus. "Love Boat Captainista" on päädytty tavallisiin ihmisiin, arjen ylevyyteen, jota meistä jokainen saa toivottavasti kokea jatkossakin. Siihen lienee pääasiassa vain yksi tie. Hyvää tätä vuotta.

1. Pearl Jam: Love Boat Captain (Riot Act, 2002)
2. The Nightwatchman: Battle Hymns (One Man Revolution, 2007)
3. System of A Down: B.Y.O.B. (Mezmerize, 2005, ks. myös Hypnotize, 2005)
4. CMX: Kaikkivaltiaan peili (Talvikuningas, 2007)
5. Neil Young: Ordinary People (Chrome Dreams II, 2007)

Spotify tarjoaa laulut kuultavaksi tästä.

Hyvästi tuutausarit, tervetuloa kybärit!

Ajattelin summata tässä kymmenluvun vaihtuessa viimeisiään vetelevän 2000-luvun ekan kympin omakohtaiseksi top vitoseksi. En muista kovin hyvin mitä ajattelin uuden vuosituhannen tuovan vuoden 1999 lopussa, mutta luultavasti se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Aika paljon maailmassa kerkesi kymmenessä vuodessa tapahtua. Joten jos nyt jotenkin jää ylimalkainen kuva viime vuosikymmenestä, joka pursusi terroristeja, kaikenmaailman ammuskelijoita, pettäjäpiispoja, salarakkaita, syyskuun yhdennentoista tapahtumia, naamakirjoja, niin pahoittelen. En aio antaa kattavaa kuvausta vaan oman näköiseni viidenkärjen viime vuosikymmenen musiikista.

Aloitan yhdestä erittäin minulle tärkeästä muusikosta, nimittäin Neil Youngista. Näin Niilon keikalla kolme kertaa viime vuosikymmenellä. Tuskin sama enää onnistuu 2010-luvulla. Muusikoiden keikkainnostus on mielestäni, jotakin joka syntyi tällä päättyvällä vuosikymmenellä, kun musiikin jakelu on siirtynyt internettiin. Olen itse mieltä, että se on hyvä asia, vaikka en voi väittää, että asia olisi aivan ongelmaton. On kuitenkin ollut hienoa nähdä Neilin, Bruce Springsteenin ja The Who rippeiden esiintyvän livenä. Valitsin Niilon tuotannosta hienon live äänityksen kaukaa kaukaa 70-luvulta, jotka ovat tulleet ihmisten kuultaviksi, Neil vihdoin antoi raotti arkistojensa ovia ja monien iloksi julkaisi vanhaa arkistomateriaalia (jota tosin on ollut saatavilla huonolaatuisina yleisöäänityksinä). Tässä Down by the riverissä soittaa vielä alkuperäinen Crazy Horse. Danny Whittenin loistava komppikitarointi tekee tästä aivan upean.

Toinen muistiin jäänyt ilmiö on akustisen musiikin nousu. Yhä useampia hienoja laulun tekijöitä on ilmaantunut korvieni kantamaan. Yksi tämmöinen yllätys tuli vastaan levykaupassa pari vuotta sitten. Jakob Dylanin kaunis ja monisäikeinen Seeing things levy on hyvä esimerkki uudesta lauluntekijäsukupolvesta. This end of the Telescope on mukavan pohdiskeleva laulu, joka sopii vuoden vaihteen tunnelmiin. Eikä tunnelmaa pilaa yhtään se seikka, että Jakobin isä sattuu olemaan Bob.

Vuosikymmen bändiksi voidaan, ainakin popin saralla, nimetä Coldplay. Se ehti vuosikymmenessä kivuta nollasta stadionbändiksi ja hieman sen ylikin. Jopa pieni rasittava Bonottelu taisi tulla nähtyä Chris Martinin suunnalta, mutta sehän lienee vain merkki ihmisyydestä rock-staran takana. Clocks biisi on oikeasti komea laulu, oli mammuttitautinen tai ei.

Livelevyt ovat selvästi yleistyneet viime vuosikymmen aikana, jos verrataan vaikka 80- ja 90-lukuun. Tekninen kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia artisteille rahastaa ja faneille elää keikat uudestaan. Olen itsekin mennyt kalliiseen ja ostanut näkemiäni keikkoja CD:llä. Se on tehty useasti niin helpoksi, että enää ei tarvitse bootlegejä metsästää. Olkoon esimerkkinä tästä Yksi suosikki bändeistäni: Pearl Jam. Heidän keikkansa saa ladattua pari päivää esityksen jälkeen (tietysti kohtuu korvausta vastaan). Heiltä löysin vuosituhannen alusta Seattlessa äänitetyn hienon biisin nimeltä Rearviewmirror, joka sopii tämän repostelun henkeen.

Viimeisenä asiana päättyvältä vuosikymmenneltä minulle jää Pohjoismainen musiikki. Jostakin syystä viimeisen vuosikymmen aikana olen tutustunut useampiin bändeihin kuin sitä edeltäneinä vuosikymmeninä. Olen intoillut vuoroin, Hellacoptersista, Sigur Rosista ja Kashmiristä (Mew:ta unohtamatta). Koska vietin pari vuotta Tanskassa valitsin Kasmirin tuosta joukosta. Biisiksi valitsin viimeisimmän levyn nimiraidan No balance palace.

Hyvää Uutta Vuotta molemmille lukijalle!

1. Neil Young and the Crazy Horse: Down By the River (Neil Young Archiver Volume 1, 2009)

2. Jakob Dylan: This End of The Telescope (Seeing Things, 2008)

3. Coldplay: Clocks (Live 2003, 2003)

4. Pearl Jam: Rearviewmirror (Seattle, Washinton November 5. 2000, 2000)

5. Kashmir: No Balance Palace (No Balance Palace, 2005)

Yllämainitut biisit voi kuunnella Spotify:ssa.

Uuden vuoden kunniaksi jaan kaksi kutsua tuohon mainoon musiikkipalveluun. Saa ilmoittautua kommenttien kera, kiitos.

Itku pitkästä ilosta?

Eilen sattui silmiini |YLE| teemalta The Beatles dokkari (tai ehkä paremminkin "osta meidän levyt uudestaan" mainos). Sitä katsellessa kirkastui mieleeni jälleen kerran orkesterin mieletön luovuus. Jopa rockhistorian onnekkain rumpali, Ringo on oikeasti loistava kannuttelija ja tietenkin Keith Moonin lisäksi maailman hauskin rumpali. En ole oikeasti mikään julmettu Beatles-fani, mutta heillä on paljon biisejä, jotka ovat kertakaikkisen hienoja. Yksi ehdottomista suosikeistani on Harrisonin kirjoittama While my guitar gently weeps. Harrison ei ollut mitenkään tuottelias säveltäjä verrattuna Lennoniin tai Maccaan, mutta hänen biisinsä ovatkin sitä hienompia. Se kiteyttää minusta hienosti kitaravetoisen rockin pehmeän ytimen. Ja tuntuu, että se vain paranee vuosien saatossa. Kaivelin esille Youtubesta klassisen Bangladesh-konsertista taltioidun version. Minusta siinä on mukavan irtonainen tunnelma, joka sopii biisiin. Viime kesänä sisällytin laulun coverin top viitoseen, joka käsitteli Beatles biisien coverita. Sen voi lukaista täältä. Muut Kitaravetoiset klassikot voi vinguttaa taasen täältä.