Psykedeelinen perjantai

Julistan täten Psykedeelisen Perjantain suljetuksi.

Grateful Dead: Viola Lee Blues (Grateful Dead, 1967)

En ole huomannut mitään äläostamitäänperjantaita. Taisin vahingossa olla ostamatta mitään. Eilen innostuin kuuntelemaan Pink Floydin vanhoja levyjä More ja Obscured by clouds. Päätin pitää Psykedeelisen Perjantain töissä. Tuumasta toimeen ja nappia huuleen (vain kuvainnollisesti).

The Birds: Eight miles high (Fifth Dimension, 1966)

Olen jostain syystä tuntenut aina voimakasta kaukokaipuuta 60-luvun Kaliforniaan. En osaa täysin tätä selittää, mutta myönnän joskus ajatelleen, että olen syntynyt noin 20 liian myöhään. Ja väärään maahan. En kuitenkaan tunne itseäni kulttuuritransvestiitiksi. On mahdollista, että nuorella iällä nähdyt elokuvat (Zabriskie point, Easy Rider, Vanhishing point, Birdy[Robert Altmanin elokuva, ei se kasaripläjäys]) ovat vaikuttaneet hipahtamiseeni.

Siinä

Jefferson Airplane: White Rabbit (Surrealistic Pillow, 1967)

sieniä

popsiessani päätin

sitten

kirjata

Quicksilver Messenger Service: Maiden of the Cancer Moon (Happy Trails, 1969)

viisi parasta

psykedeelistä biisiä.

En laita niitä mihinkään järjestykseen, koska kosmiset voimat osoittavat itse kullekin oikean järjestyksen.

Pink Floyd: Nile Song (More, 1969)

Julistan Psykedeelisen Perjantain avatuksi.

OSTA, OSTA, OSTA... milloin haluat

Perjantaina 28.11. eli huomenna on ”Älä osta mitään” -päivä. On kannatettavaa olla ostamatta joka päivä jotakin, mutta yhteen päivään pakotetusti lykättynä idea on jeesustelua. Minä ostan silloin, kun jotakin tarvitsen tai haluan. Voin huomenna jättää tuon ”haluamisen” pois, mutta entäpä jos poikani tarvitsee välttämättä vaikkapa lääkkeitä apteekista? Jätänkö ostamatta, koska juuri kyseisenä päivänä joku pyytää pidättäytymään ostamisesta?

Käänteisesti äläostamitäänssä on kyse samasta asiasta (tai asiattomuudesta) kuin ystävänpäivässä, jolloin pitäisi lähettää kaiken maailman kortteja ja ostella sydämenmuotoisia lahjoja, jotta osoittaisi arvostavansa ystäviänsä. Pitäisikö ystäviä muistaa juuri tuona päivänä siksi, että muina päivinä ei sitten tarvitse vai siksi, että postilaitos… anteeksi… Itella saisi tuloja? En halua miettä. Haluan arvostaa ystäviä jokaisena päivänä ja ostaa heille jotakin vaikka huomenna, jolloin niin ei saisi tehdä.

Siis minä ostan huomenna, jo niikseen tulee. Vahingossa tuli tänään käytyä kaupassa viikonloppua varten, mutta kuinkahan moni jättää huomenna menemättä, koska niin ”kuuluu tehdä”? Ehkä naapurin Kalekin jättää saunaoluensa juomatta, koska kaupan kassalla sanotaan, että parempi olisi tänään olla ostamatta. Niinpä seuraavat biisit käsittelevät kulutuskulttuuria, jota toki saisi hillitä, mutta en minäkään sullo näitä biisejä yhteen päivään, vaan kuuntelen niitä pitkin vuotta monta kertaa viikossa. Paremmin ne minua muistuttavat kuin jonkin pannahisen sloganin alle puristettu viikonpäivä.

1. The Smiths: Shoplifters of the World Unite (The World Won’t Listen, 1987)
”Shoplifters of the world
unite and take over.”

2. Rage Against The Machine: Bullet in the Head (Rage Against The Machine, 1992)
”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya,
Buying all the products that they’re sellin’ya.”

3. Manic Street Preachers: Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists, 1992)
”This wonderful world of purchase power…”

4. Radiohead: Fitter Happier (OK, Computer, 1997)
”Fitter, healthier and more productive
a pig in a cage on antibiotics.”

5. Neil Young: Restless Consumer (Living with War, 2006)
”Don’t need no more lies.”

Lumesta, sen tulosta ja tienposkeen kasaamisesta

Lunta sataa piiskaamalla. Ostin viime perjantaina aikaisten sääennusteiden innoittamana huomisaamua varten lumikolan, mutta en halua ajatella, mikä pihalla huomenna odottaa. Mene ja tiedä, äimänkäki sanoi ja meni ja tiesi, mutta vasta aamulla. Nyt voi vain katsella ikkunasta, ihmetellä tuulen kinostamia lumimuodostelmia ja toivoa, että lämpötila pysyy pakkasen puolella.

Lumentulo ei kuitenkaan estä levysoitinta pyörimästä. Tänään masiinat ovat raksuttaneet suomalaisia orkestereita, sillä lumi tuntuu juuri nyt olevan varsin suomalaiskansallinen elementti, vaikka Virossa homma taitaakin jäätyneen veden vuoksi seistä aivan päällään. Minun korviani ovat lumiaiheisista viritelmistä ilahduttaneet tänään varsinkin muutama eri tavoin valkoisuutta lähestyvä kipale. "Silmitöntä talvea" en tohtinut soittaa. Joku raja se on minunkin kestävyydelläni.

Ville Leinosen biisi lienee ollut listallani aiemminkin. Ei se mitään, sillä koko Suudelmitar-levy on niin kaunista, että lumimyräkän kylmyys on kaukana. Biisissä yöllisiltä poluilta on palattu (johonkin) sänkyyn ja aamulla kuunnellaan, kun lumiaurat hävittävät poluista todistavat jäljet. CMX:n ”Talvipäivänseisaus” on varsin kammottava laulu, mutta niin tunnelmallinen kansallisine, lähes mytologisine kuvastoineen, että joka kerta sen kuullessani otan hatun päästä (jos minulla on hattu). Rajaportti taas on paitsi todella komea sauna niin myös pirun komea levy. Rautiaisen biisi sijoittunee Balkanin-sotaan, mutta yhtä hyvin sen voi kuvitella piirtävän taulua Karjalasta evakkoonlähdön tunnelmista. Jarkko Martikaisen sanat ovat jylhät. (Viimeksi tänään pidin päällä paitaa, jonka selässä lukee ”Kuolemanpelko 62”.)

Kaksi viimeistä vetää yleisemmin synkäksi. Pohjannaulan ”Painoton lumi” kuvaa vähäeleisesti ja rauhallisesti elämän, jossa metsään pakeneminen on ratkaisu. Maailman kiire ja hössötys pakottavat matkaan, mutta yksinkään ei ihminen jaksa. Painoton lumi on aluksi leppoisaa, mutta jossain vaiheessa ihminen huomaa kaipaavansa ja tarvitsevansa myös muiden painoa. Viikatteen ”Hallamaat” taas tuntuu sanovan yhtä aikaa auringon paistavan risukasaan ja tuomion tähtien kimaltavan. ”On hallamailla elo vain niin pirun raskas juttu toisinaan”, mutta toivottavasti ei huomenna aamulla.

1. Ville Leinonen: Lumiaurojen laulu (Suudelmitar, 2004)
2. CMX: Talvipäivänseisaus (Aura, 1994)
3. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lumessakahlaajat (Rajaportti, 2002)
4. Pohjannaula: Painoton lumi (Pässinpää, 2000)
5. Viikate: Hallamaat (Marraskuun lauluja II, 2007)

Satumainen lauantai

Tänään on hyvä päivä. Eilen saapuneiden vieraiden jäljiltä lämmittää. Aurinkokin paistaa, pieni pakkanen piristää ja alla on uusi työtuoli. Voisin tietenkin kirjoittaa tuolista, jolloin kohteena olisi varmasti ainakin Nitsin ”Bauhaus Chair”. Päivä on tähän asti ollut kuitenkin kaikkinensa niin mukava, että tyydyn lyhytsanaisesti esittämään listan viidestä tämän päivän tunnelmaa kuvaavasta laulusta. Nyt iTunes syöttää korviini Eddie Vedderin mainiota Erämaan armoille -elokuvan (Into the Wild, Sean Penn 2007) soundtrackia. Jätän sen kuitenkin rauhaan enkä räppää listaan mukaan. Ehkä joskus toiste.

Kaikki valitukset omasta fiiliksestä tai alla olevan listan ”vääryydestä” saa raaputtaa kommenttilaatikkoon.

1. Nick Drake: Saturday Sun (Five Leaves Left, 1969)
2. Bush: Come Down (Sixteen Stone, 1994)
3. Nick Cave and the Bad Seeds: Wonderful Life (Nocturama, 2003)
4. Fish: The Company (Vigil in a Wilderness of Mirrors, 1990)
5. Kemopetrol: Everything’s Fine (Everything’s Fine, 2002).

Video: Nick Drake, Saturday Sun

Maalari maalas taloa

Maalasin sunnuntaina pönttöuunin ympärillä olevan muurin. Sutaisin ensin pohjamaalin ja ajattelin kaiken käyvän ihmeellisen mutkattomasti. Ajatus olisi pitänyt tukahduttaa johonkin ”vainajalan” syövereihin: kaikki ei sujunut kuin tanssi ruusuilla ja amarylliksillä. Vietettyämme mukavan päivän, jatkoin hommaa illansuussa. Mutta pintamaaliksi valitsemani tökötti oli niin roiskuvaa tai valitsemani tela niin ymmyrkäisen roiskiva, että hymy hyytyi kuin pahainen lammikko pihan pakkasessa. Seinä tuli kyllä maalattua, mitä nyt vielä pitää hieman paikata, kunhan ensin löytää jostain kelvolliset suojautumisvarusteet.

Kaikkialle roiskuneen maalin innoittamana ryhdyin laatimaan maalaamisesta kertovaa topvitosta. Homma äityi hankalaksi, kun biisejä ei oikein meinannut löytyä roiskimalla niin kuin aiempiin listoihin. Ykkösbiisi on itsestäänselvyys – ja siitä maalausajatus oikeastaan lähtikin – mutta sitten alkoi tökätä vastaan. Meni mustaksi.

Paint it, Black kuitenkin jo yksistään riittäisi ”topvitoseksi”. Biisistä on myös niin mukavia anekdootteja, että on pakko ryhtyä tarjoilemaan. Biisin nimessä minua on aina ihmetyttänyt pilkku. Mitä ihmettä se siellä tekee sotkemassa? Keith Richards (jonka nimi muuten lukee joissain levynkansissa ilman s-kirjainta) on todennut: ”Don’t ask me what the comma is in the title – that’s Decca’s.” Pilkun takia jotkut kriitikot jopa pitivät biisiä rasistisena. Idiootit. Eivät varmasti osanneet tai viitsineet kuunnella lainkaan. Mick Jagger puolestaan on näpäyttänyt biisin ”sanomasta” seuraavasti: ”It means paint it black. (I Can’t Get No) Satisfaction means I can’t get no satisfaction”. Tuohon ei ole paljon sanomista. Tämän logiikan mukaisesti Brown Sugarkin tarkoittaisi ruskeata sokeria...

Mutta topvitoseni ei siis jäänyt pelkäksi seinän tai asunnon tilojen maalaamiseksi, koska oli laajennettava hieman taiteellisempaan maalaamiseen, jotta lista täyttyisi säällisesti.

1. The Rolling Stones: Paint it, Black (jenkkisinkku 4/1966, brittisinkku5/1966 sekä tietysti usealla kokoelmalevyllä).
2. Manic Street Preachers: His Last Painting (Know Your Enemy, 2001)
3. Neil Young: The Painter (Prairie Wind, 2005)
4. The Nits: The Vermilion Pencil (Omsk, 1983)
5. Ismo Alanko Säätiö: Maalausliike (Pulu, 1998)

"Soita isi se porolaulu"

Tein tässä gallupia 8-14 vuotiaiden nuorten parissa. Kysyin lapsiltani heidän mielestään viisi parasta biisiä isin levyistä. Olen luultavasti vaurioittanut molempien lasteni musiikkimakua pysyvästi, joten nyt on hyvä hetki arvioida vahinkojen määrää ja laatua.

Kuuntelen kotona paljon musiikkia ja ihme olisi, jos ei jotkut laulut jäisi lasten mieliin. Muistan tyttäreni, joskus kolmen tai neljän vanhana, laulelleen sujuvasti koko Ultrabran tuotannon läpi (lukuunotamatta kuka haluaa? biisiä, jonka aina sensuroimme). Muistan myös hänen kerran laulelleen The Who:n Who are you biisin onomatopoeettisia osuuksia ("hu hu hu huu..."). Nyttemin on teiniytyessään on hänelle alkanut tulla omia levyjä minulta "lainattujen" joukkoon. Myös poika on aina silloin tällöin ilmoittanut pitävänsä jostakin laulusta ja esittää aina silloin tällöin toiveta. Esimerkiksi parivuotiaana hän pyyteli alinomaan: "soita isi se porolaulu" tarkoittaen Queens of the Stoneage:n No one knows. Poikani käännösvirhe johtunee videosta, jossa kaksi peuraa ajelee ympäri maakuntaa avolava-autolla. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan enää kuulu listalle kuten alta käy ilmi.

Venlan Top 5:

1. Green day: Give me Novocaine (American Idiot, 2004)

2. Linkin Park: Crawling (Hybrid theory, 2000)

3. Von Hertzen Brothers: Kiss a wish (Approach, 2006)

4. Deerhoof: +81 (Friend Opportunity, 2007)

5.Emiliana Torrini: Jungle Drum (Me and Armini, 2008)

Aapo Top 5:

1. Deerhoof: I believe E.S.P. (Friend Opportunity,2007)

2. Foo Fighters: Let it die (Echoes, Silence, Patience & Grace, 2007)

3. Green Day: American Idiot (American Idiot, 2004)

4. Eagles: Earlybird (Eagles, 1972)

5. Egotrippi: älä koskaan ikinä (Matkustaja, 2003)

Erilaisia "tiloja"

Lähden musiikin mukana avaruuteen. Oikeaan hetkeen osuva oikeanlainen musiikki tarjoaa aina kuulijalleen ”avaruuden” (space). Mistään pelkistä ”tiloista” (spaces) ei nyt kuitenkaan ole kyse, vaan jossakin tuolla korkeuksissa häämöttävästä utuisesta universumin kaaresta, johon tavataan lähteä raketilla. Tosin jo Edgar Allan Poe kuljetti henkilönsä sinne eräänlaisella kuumailmapallolla…

Kuusta ja tähdistä saisi helposti omat topvitosensa, ja kenties niidenkin aika vielä tulee, mutta nyt tyydyn laajempaan rajaukseen. Avaruusaiheet tuntuvat usein liittyvän siihen, mitä on totuttu nimittämään psykedeliaksi tai vaikka ”sfääreiksi”. Näin ollen kyse on sittenkin jostain ”tiloista”. Jotta en hämmentäisi enempää, esitän Panun laatimalle listalle vastineeni.

Avaruusaihe pakottaa asettamaan ykköseksi Talvikuninkaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Avaruuden laajuus oikein vaatii keulille pitkää biisiä, joka nyt on 12-osaisena kaksi sekuntia yli 62 minuuttia ärhäkkää ja herkkääkin scifitaistelua. CMX:n eeposta komppaa mainiosti Black Sabbathin näkemys maapalloosta vihan ja tappelun paikkana, josta lähdetään raketilla johonkin tyhjyyteen, paikkaan, jossa vallitsee ”ikuinen rauha”. Tuossa rauhan tilassa voisi soida vaikka leijumiseen innoittava Camelin virtuoosimainen instrumentaali Lunar Sea. Atomic Rooster tuo listaan hedonistisen univaeltajan, joka tuskin olisi yltänyt listalle ilman Chris Farlowen upeta, persoonallista lauluääntä. Ja sitten lopuksi BÖC tarjoaa biisin nimen mukaisesti tähtitiedettä. Biisi on hieno, mutta voisiko joku avata sen sisällön minulle? Missä ajassa siinä liikutaan jne.?

Listan kirjaamisen jälkeen on pakko kuunnella ihan jotain muuta, jotain tukevaa, ja tanakkaa vaikka Sweatmasteria.

1. CMX: Talvikuningas (2007).
2. Black Sabbath: Into the Void (Masters of Reality, 1971)
3. Camel: Lunar Sea (Moonmadness, 1976)
4. Atomic Rooster: Space Cowbay (Made in England, 1972)
5. Blue Öyster Cult: Astronomy (Imaginos, 1988)


Video: "Punainen komentaja", CMX:n Talvikuninkaan osa 8/12

Daddy cool?

Daddy cool, daddy cool, oli ensimmäinen itse ostamani levy. Ostin sen suomennoksena, joten hyllyyni ilmestyi Tapani ”Mojo” Kansa, joka oli Rokkivaari Hotanen. Asian voi häpeämättä mainita nyt, kun on isänpäivä – siis jos aasinsillat sallitaan. Mutta nyt menen sillan toiselle puolelle.

Tulin juuri poikani vierestä. Hänen oli vaikea saada unta. Luimme kirjoja ja kerroin tarinoita, mutta silmät olivat sitkeästi auki. Hän oli levollinen ulkoisesti, mutta sisäisesti levoton. Kun hän vihdoin antoi unelle periksi, päätin vielä tulla kirjoittamaan tämän päivän nimiin isyyteen tai isään liittyvän topvitosen.

Cat Stevensin koskettava isän ja pojan dialogi on ykkönen. Eelsin biisi tuppaa listalle jo toistamiseen. Tilitykseen luikahtaa isämuisto niin yllättävänä ja lämpimänä, että ensimmäisellä kerralla itku ei ollut kaukana. Uriah Heepin debyyttialbumin isän ja pienen tyttären keskustelu sodan mielettömyydestä on vavisuttava. (Dialogit eivät useinkaan onnistu, mutta nyt niitä on listallani mukana jo kaksi!)

Nick Cavellakin on jotakin sanottavaa isistä, joskin hänen tarinoivat biisinsä piirtävät aiheeseensa aina hienon tumman/mustan laidan, joka on toisinaan ristin muotoinen. Tätä biisiä en vain voinut jättää listalta pois. Sen verran kovaa ärjyntää… Alarm onkin sitten toista maata, ehkä sitä voisi sanoa vaikka sukupolvien välisen konsensuksen biisiksi. Ilmankos se onkin sävyltään ja poljennoltaan positiivinen, vaikka sanat tulevaisuususkovaisinakin toista kertovat.

1. Cat Stevens: Father and Son (Tea for the Tillerman, 1970)

”I was once like you are now
and I know that it’s not easy
to be calm when you’ve found
something going on.”

2. Eels: Things the Grandchildren Should Know (Blinking Lights and Other Revelations, 2005)

”I feel like he’s here with me now
even though he’s dead.”

3. Uriah Heep: Come Away Melinda (Very ‘Eavy, Very ‘Umble, 1970)

”Come away Melinda
come in and close the door
the answer lies in yesterday
before they had the war.”

4. Nick Cave & the Bad Seeds: Papa Won’t Leave You Henry (Henry’s Dream, 1992)

”Well, the road is long
and the road is hard
and many fall by the side
but Papa won’t leave you Henry
so there ain’t no need to cry.”

5. The Alarm: Father to Son (Strength, 1985)

”Stop fighting the system ‘cause the system won’t break
get your hair cut boy and learn from my mistakes.”


Video: Cat Stevens, Father and Son

Kohti ääretöntä ja sen yli

Kävimme koko perheen voimalla kuuntelemassa Tampereen filharmonian Avaruusseikkailua. Oli hienoa kuunnella tieteiselokuvista tuttuja sävelmiä elävän orkesterin soittamana. Joukkoon oli myös hienosti ujutettu haastavampaa ja (lapsi)yleisölle oudompaa materiaalia. Muun muassa Györg Ligettin Atmosphères ja Kaija Saariahon Asteroidi 4179:toutatis soivat hienosti livenä. Etenkin Avaruusseikkailu 2001:ssä soinut Atmosphères oli vaikuttava teos. Kotiin kävellessä vaimo ehdotti avaruusaiheista top 5. Ajatus oli mielestäni mainio, joten tuumasta toimeen.

David Bowie on tehnyt aika monta avaruutta sivuavaa laulua, mutta minulle Space oddity on ylitse muiden. Siinä on hieno herkkä tunnelma, jollakin kummallisella tavalla laulussa kuuluu avaruuden loputon melankolinen tyhjyys.

Blues Öyster Cultilla on myös useita scifihenkisiä viisuja. Valitsin niistä ehkä monimielsimmän laulun. Veteran of thousand psychic wars on aika kolkko kuvaus henkisesti loppuunajetusta ihmisrauniosta. Olen joskus tulkinnut sen tapahtuvaksi jossakin kaukaisessa galaksissa kauan sitten, siksi se on listalla. Sen on sanoittanut sitä patsi Michael Moorcock, joka on kirjoittanut kasapäin avaruusoopperaa.

Scifillä jatketaan: Yesin Starship trooper lienee saanut ainakin nimensä Heinleinin romaanin mukaan, jossa maapallo valloittaa muita planeettoja tuhoten inhottavia ötököitä sääliä tuntematta. Olen aina pitänyt kirjan monimielisestä allegoriasta ja Yes:in biisissä on hienoa mahtipontisuutta, joka sopii avaruuden valloittamisen henkeen.

Pink Floydin Astronomy Dominessa ollaan, no, ainakin tukevasti pihalla.

Viimeisessä biisissä ollaan jo lähempänä maata. Se alkaa Apollo raketin lähtölaskennalla. Armstrong, Aldrin, Collins on The Byrdsin alle kahden minuutin kunnianosoitus astronauteille.

1. David Bowie: Space Oddity (Space Oddity, 1969)

2. Blue Öyster Cult: Veteran of Thousand Psychic Wars (Fire of Unknown Origin, 1981)

3. Yes: Starship Trooper (The Yes Album, 1971)

4. Pink Floyd: Astronomy Domine (Piper at the Gates of Dawn, 1967)

5. The Byrds: Armstrong, Aldrin, Collins (Ballad of easy Rider, 1969)

Buty

Tässä on video tsekkiläisen Butyn erinomaisesta František-biisistä. Bändiä voi kuulla myös Jan Sverákin road-elokuvassa Jízda - Matkalla (1994), jossa orkesterin laulaja näyttelee toista pääosaa. Valitettavasti Youtube-video loppuu hieman kesken.

Booooo

Hää on nii söde.

Lagom bra top fem

Pakkohan tähän oli vastata vaikka Tommi teki loistavan ennaltaehkäisevän iskun listaamalla top 5 Bo kaspersin levytyksistä. Minulla on nimittäin tasan yksi ruosinkielinen levy ja se on Bo:n i centrum. En siis voi listata samalla periaattella, joten tyydyn listaamaan parhaat rupiruotsalaiset levytteet joita minulla on esityskielestä piittaamatta, sillä uskon vakaasti, että sosiaalidemokratian, falun korvin ja Volvon pyhä kolminaisuus kuultaa läpi englanniksikin esitettynä (sitä paitsi Ruotsi on Euroopan toiseksi amerikkalaisin maa heti Suomen jälkeen). Yhdellä raidalla on sentään ruotsinkielinen nimi vaikka onkin instrumentaali. Olkoon se kunnianosoitus lapsuuteni ruotsikieliselle kotikaupungilleni, Paraisille (Pargas). 

 

Och så ska vi sluta med listan:

1. The Fleshquartet: Det mest fantastiska (Goodbye Sweden, 1990)

2. Backyard babies: Hey, I´m sorry (Total 13, 1998)

3. The Sounds: Living in America (Living in America, 2002)

4. The Soundtrack of our lives: 21st century rip off (behind the music)

5.  The Spitts: Measurement Johnny (Eight speed improved tracks-EP, 2001)

P.S.

Tein nopean kielitieteellisen tutkimuksen levykokoelmiimme ja huomasin, että ruotsin kielisten levyjemme määrä on sama kuin italian ja unkarin kielisten. Kaikkia löytyy kaksi. Tämä sensaatiomainen löytö pakotti arvioimaan top femmani uudestaan. Toinen ruotsin kielinen levymme on Tomas Ledinin Gränslösa. Se löytyy hyllystämme, koska vaimoni on joskus sen ostanut. Vaimoni ansioista voin listata umpiruotsalaisen top viitosen.

Samma på svenska:

1. The Fleshquartet: Det mest fantastiska (Goodbye Sweden, 1990)

2. Bo Kaspers orkester: undantag (i centrum, 1998) 

3. Tomas Ledin: Sensuella Isabella (Gränslös, 1982)

4. Bo Kaspers orkester: bröllopsresan (i centrum, 1998)

5. Tomas Ledin: Sommaren är kort (Gränslös, 1982)

Vi kommer aldrig att...

Tänään voi laatia vain yhdenlaisen listan. Vaikka en kenties haluaisi, on lähdettävä Ruotsiin tai ainakin luovittava ruotsin kielen hetteikössä. Pakkoruotsin ja ruotsalaisuuden päivänä olen jo ehtinyt varmistaa, että hyllyni ei pursua moisella kielellä esitettyä musiikkia. Joku rajahan on oltava, millä hyllynsä täyttää. Abba on silliä ja Ruotsista, mutta vaikka he olisivat lirauttaneet laulunsa ruotsiksi, en olisi heitä listalleni päästänyt. Itse asiassa he eivät tule ikinä mahtumaan yhdellekään listalleni. Englanniksi esitettyä länsinaapurista löytyy, mutta kerran vuodessa on ihmisen sukeltaminen sinikeltaiseen veteen tässäkin maassa. Mikä ei tapa, vahvistaa - tai jotain sinne päin.

Mutta Ruotsi, tuo ammoinen valtiaamme, tarjoaa jotakin, mitä meillä ei ole, vaikka Sir Elwoodin hiljaiset värit jollain tapaa samoilla apajilla on ollutkin. Levyhyllystäni ei löydy muuta ruotsiksi jodlattua kuin Bo Kaspers orkester. Mutta se kyllä riittää täksi päiväksi. Listaan Bo Kaspersin topvitosen ja voimme sopia, että listaan tämän siksikin, että Panu on menossa tässä kuussa vielä näiden keskiolutjatsia runkuttavien keikalle. Itse olen nähnyt heidät kaksi kertaa ja täytyy sanoa, että lavalla he ovat, jos eivät ilmiömäisiä, niin erinomaisia ainakin.

1. Vi kommer aldrig att dö (”Amerika”, 1996)
2. Hon är så söt (På hotell, 1994)
3. Bara för din skull (Vilka tror vi att vi är, 2003)
4. En tur på landet (Kaos, 2001)
5. En jävel på mitt öra (I centrum, 1998)

Ilman puutteesta

Vaihdoin eilen talvirenkaat autoon. Pultteja auki ja kiinni väänneltyäni ajattelin, että nytpä onkin oivallinen hetki hurauttaa läheiselle huoltoasemalla ja tarkastaa renkaiden ilmanpaineet. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Tarpeellisen laitteen luokse ollut huoltamolla jonoa, mikä oli mukava yllätys. Sen sijaan laite oli suttuiseen paperiin raapaistun kasialanäytteen mukaan ”epäkunnosa”.

Siispä seuraavalle asemalle, jossa – sielläkään ei ollut jonoa. Mutta eipä ollut ehjää laitetta sielläkään. Olin kirota ääneen. Ovatko kaupungin kaikki ilmakompressorit menneet rikki liiallisen käytön vuoksi? Tunsin, että auto vetää hitusen oikealle, joten päätin jatkaa matkaa, jotta jostain löytyisi kelvollinen paineilmasysteemi. Ja löytyihän sellainen. Mutta, kuten arvata saattoi, jono toimivan laitteen perässä oli niin pitkä, että ratin itsekääntyvyys ei enää haitannut lainkaan.

Toimiva kompressoria etsiessäni aloin miettiä ilmaa. Tarvitsin ilmaa, pysäytin hetkeksi auton, avasin ikkunan. Paikallinen radiokanava olisi voinut työntää korvaan vaikka Phil Collinsin kasariklassikkoa ”In the Air Tonight”. Ne Luumäet tai Klamydia voisi lesittää kyseisen viisun suomeksi vaikka muodossa "tänä yönä Airissa"... Suljin ikkunan, ajoin kotiin ja kuuntelin muutaman biisin, joissa juhlitaan ilmaa, puhalletaan ilmaa, säilötään ilmaa tai puhutaan muuten vain ilmasta ja sen kauneudesta tai kaheudesta ympärillämme. Säälaulut jätin tällä kertaa omaan arvoonsa. SOAD ja Kate Bush kuitenkin veivät ”ilma-ajatteluani” hieman toisenlaisiin, ainakin laajempiin mutta kenties myös yhteiskunnallisempiin sfääreihin.

1. CMX: Iliman pielet (Dinosaurus stereofonicus, 2000)
2. Pearl Jam: Thin Air (Binaural, 2000)
3. System of A Down: Aerials (Toxicity, 2001)
4. Radiohead: Airbag (OK Computer, 1997)
5. Kate Bush: Aerial (Aerial, 2005)

Video: CMX, Iliman pielet


l