lauantai 9. helmikuuta 2008

Lainapeitto

Joskus tuntuu, että cover-biisit ovat muusikoiden sisäpiirin vitsejä, mutta parhaimillaan tietysti hienoja tulkintoja ja kunnianosoituksia. Minusta ne ovat jo pitkän aikaa olleet kiehtovia, koska niiden avulla tämmöinen nuottikorvaton tumpelokin oppii ymmärtämään, että sävellyksiä voi tulkita monella tavalla. Muistan kuitenkin aluksi halveksuneeni näitä lainoja, kun luulin, että originaaliteetti vaatii omaa sävellystyötä. Myöhemmin (muistaakseni tuon BÖC:in Born to wild:in  ja Franklinin Respect:in myötä) olen oppinut ymmärtämään tulkintaan liittyvää kauneutta. Keikalla ollessa on hienoa kuulla Covereita, koska se jotenkin alleviivaa minulle konsertin ainutlaatuisuutta. Silloin tuntee olevansa osa sisäpiiriä, ymmärtävänsä vitsin.

Top 5 live coverit:

1.Blue Öyster Cult (Steppenwolf): Born to be wild (on your feet or on your knees)
2.R.E.M (Susanne Vega): Tom´s Diner (Near wild Heaven CD single)
3.Bob Seeger (Tina Turner): Nutbush city limits (´live´bullet)
4.Lynyrd Skynyrd (Robert Johnson): Crossroad (one more from the road)
5.The Black Crows (Otis Redding): Hard to Handle (Live)

Top 5 studio Coverit:

1. Aretha Franklin (Otis Redding): Respect (I never Loved a man the way I love you)
2. Nazareth (Joni Mitchell): This flight tonight (Loud´n´proud)
3. Gary Jules (Tears fo fears): Mad world (Trading snake oil for wolftickets)
4. The Honeydrippers (Ray Charles): I got a woman (Vol.1)
5. Living Colour (Talking Heads): Memories can´t wait (Vivid)
  

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ole koskaan ajatellut covereita sisäpiirivitseinä. Minusta se on kunnianosoitus itse kappaleelle, varmaan myös alkuperäiselle esittäjällekin. Mutta cover osoitta usein kappaleen hienouden, sen että se taipuu eri tulkintoihin, sen pystyy joku muukin "omimaan", jos tekee kappaleesta aivan oman tulkintansa. Onnistuneet caverit ovat usein mainioita, epäonnistuneet - eivät.

panu kirjoitti...

Se sisäpiirin vitsi tunne tulee, jostakin tulkinnoista, joissa on selvästi huumori läsnä. Tom´s diner on hyvä esimerkki siitä (Michael Stipe repeää kesken laulun).

Tommi kirjoitti...

Sisäpiiritulkinta pukkaa päälle silloin, kun lainabiisi kokonaisuuden osana muistuttaa elokuvassa vilahtavaa intertekstuaalista viitettä. Usein tällainen laina ei ole "vitsi", vaan vain kokonaisuuteen sopiva pala. Kaikki vein eivät tiedä, että kyse on lainasta.

Sisäpiiri sinänsä on ikävä sana, koska se tyo mieleen kähminnän. Toisaalta mitä muuta meidän listamme ovat kuin sisäpiirin kähmintää..

panu kirjoitti...

Piti vielä lisätä tuohon sisäpiiriajatteluun, että uskon näiden lainabiisien soiton kumpuavan aidosta arvostuksesta ja se vitsiosuus luutavasti kohdistuu johonkin bändin yhteiseen kokemukseen. Luultavasti kaikki bändit aloittavat uransa covereita soittamalla (esim. The Who ja Rolling Stones) ja nämä biisit ovat varmasti sellaisia, josta soitajat ovat itse pitäneet. Joten kyllä nämä ovat tällaisia käsityöläisten välisiä hatunnostoja. Se siitä.

Anonyymi kirjoitti...

Eikö kestävä onnistuminen tule siitä, että teos nousee sisäpiirivitsin tai avainromaani-tason yläpuolelle - ei ole tarvis ymmärtää vitsiä (ja sisäpiiriherjat eivät tietenkään aukene muille) tai tietää ketkä ovat romaanin henkilöiden takana? Onnistuminen ohi kaikkien noiden painojen ja jäljelle jää vain uusi teos?

Tommi kirjoitti...

Vitsi, laina, mitä sanaa käyttää haluaakin, on kaikissa esityksissä (kaikissa taiteissa) lisäarvo niille, jotka sen sellaisena ottavat. Onnistuneessa teoksessa ei tietenkään tarvitse tunnistaa, että tämä on vaikka siltä tai siitä lainattu, mutta kyllä se nautintoon tuo tason lisää, jos lainan tunnistaa.

Tähän Panulta joskus kuulemani esimerkki: mies on kyyditsemässä poikaansa ja kahta tämän kaveria jalkapalloharjoituksiin. Autossa alkaa radiosta soida The Whon Behind Blue Eyes. Yksi pojista toteaa: "Hei, tää on se LImp Bizkitin biisi". Vaikka on kyse lapsista, on sivistämisen paikka, koska he kuitenkin ovat musiikista kiinnostuneita.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä esimerkki, samaa esimerkkikappaletta on meillä veivattu ja päädytty yksimielisesti tenavan kanssa tulokseen, että kyllä LB:n tulkinta sopii meille paremmin.

ja totta, lisäarvoa tunnistamisesta tulee, mutta oikeasti tai kapeasti ajatellen se ei ole tärkeää (kovin).

Tommi kirjoitti...

Huh. Limp Bizkitin ja Whon vertailussa taisimme päätyä hakoteilla. Se Limpparihan on aivan turha. Eikä tämä voi olla "vain" minun mielipiteeni...

panu kirjoitti...

Ajattelin tuhota Limp Bisquitin levyn kuultuani heidän coverin Behind blue eye:sta, mutta en löytänit sillä sekunnilla kirvestä, raivo laimeni ja homma jäi.Vähän hävettää vieläkin.
Coverit on rockpoliisien donitsisatsi. Siinä kädet puuskassa keikalla seistessä voi nostella kulmia tietäväisesti, kun on tunnistanut cover-biisin ja pystyy mielssään listaamaan alkuperäisen versionlisäksi kolme muuta versiota. Onneksi en ole virkavalaa vannonut.

Anonyymi kirjoitti...

Ei turha mutta makuasioistahan ei tunnetusti voi kiistellä. Tai voi muttei kannata.

Vai valmistumista vailla rockpoliiseja täällä onkin...

Tommi kirjoitti...

Makuasiathan ovat juuri niitä, joista voi kiistellä. Sanonta "makuasioista ei voi kiistellä" on varsin onneton. Yhtälailla voisi pitää ohjenuoranaan lausahdusta "joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa" joska sekin on usein vain pelokkaiden avuksi tarkoitettu.

Makuasioista voi kiistella, tai oikeastaan kaikesta sellaisesta kuuluu "kiistellä", jotka täytyy pystyä perustelemaan. Ja nyt tiedän, että Yläviidenneksen pintapuolinen listailu on mitä perusteettominta.

Limppariversio on muuten limpparia esimerkiksi siksi, että se päättyy siihen, mistä Whon biisin paras osa vasta alkaa. Uskaltaisin veikata, että limun puolelle vajottiin, koska eivät osannet loppuosaa soittaa... sitä, jossa Who alkoi alkoi rokata vailla teiniangtista räminää. Siis suomeksi: Limp Bizkitin versio oli tynkä. Niin, eikä laulajan ääni... oi voi.. kestä vertailua.

panu kirjoitti...

Tämänhän on ensi vuonna rockpoliisiopiston pakollista kurssimateriaalia luentosarjassa miten tunnistan ja pamputan näsäviisaita top 5 -listareita. Tommi kyllä naulasi minunkin näkemyksen limupoikien versiosta. Voi henkilökohtaisesti suosittela Bryan Adamsin (nimen kirjoittaminen tuotti tuskaa) tulkintaa The Who Albert Hall:in hyväntekeväisyyskeikalla. pakko on kanukille pipoa kohottaa. Sen verta komeasti ukko laulaa.

Anonyymi kirjoitti...

Minuun taas nimenomaan vetoaa enemmän tämä karhea coverääni. Ja mulle riittää juuri tuo aines minkä Limp B. esittää. Voin sanoa näin, koska rockin suhteen minulla ei ole koskaan ollut minkään valtakunnan katu-uskottavuutta (olen siitä ylpeä :)).

Mie en pamputa ketään, mutta voin ehdottaa teille listan aiheeksi karseimmat coverit. Esimerkiksi.

Ja turhaahan tämä teidän listailunne ei ole (vaikka olisikin sisäpiiriaineksinen). Miten jokin hauska (myös lukijalle) voisi olla turhake?

Tommi kirjoitti...

Karsea lainaversio ei ole huonompi idea. Tuo LB saattaa löytää tiensä listalleni. Tai sitten ei, koska niin paljon sitä jo on parjattu.

Kai hauskakin asia voi olla turhake. Ihan niin kuin Jarkko Martikaisen sanoin: "Kaikki hyvä ei ole terveellistä". Äläkä edes kysy, mitä tällä tarkoitin.

Olet muuten sisukas... kiitos siitä.

Anonyymi kirjoitti...

Sisukas tai hoopo, mutta nuorten (tai nuorten keski-ikäisten) miesten musiikkijutut on aina hauskoja - niistä aukeaa aina hyvin erilainen ja tuntematon maailma, tästä minulla on kokemusta jo kotioloista :), kotona häärää mies jolla on hyvin kummallinen musiikkimaku.