I hope I die before I get old -my generation

Otsikko on lainaus The Who:n My generation laulusta. Se on yksi rockmuusikon eläkerahaston perusperiaatteista. Nuorena kuoleminen on osa myyttiä, jolla varmistetaan levymyynti. Eilen Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana ja saavuttanee legendaarisen maineen. Kaikki viimeisimmätkin raakkumiset tuotetaan ja pistetään myyntiin. Surullista ajatella, että Amy:n komea ääni on vaiennut. Lukiessani uutista huomasin, että hän kuoli 27-vuotiaana. Muistin, että moni muukin muusikko on menehtynyt tuossa iässä. Kokosin top-5 Amyn muistolle näistä 27-vuotiaiden vainajien biiseistä.

Keveät mullat, Amy.

Kurt Cobain (1967-1994): Where did you sleep last night
Janis Joplin (1943-1970): Get it While you can
Jim Morrison (1943-1971): You're lost little girl
Brian Jones (1942-1969): Under my thumb
Jimi Hendrix (1942-1969): Little Wing

Listan voi kuunnella Spotify:stä.

ulkona on pimeää

Haluan osoittaa sympatiani kaikille norjalaiseille. Se, mitä tapahtui eilen on yksiselitteisesti surullista. Jollakin omituisella tavalla Gary Julesin versio Tears for Fearsin laulusta Mad world kuvailee tuntemuksiani juuri nyt. Se on oudolla tavalla lohdullinen. Lohtua toivon myös kaikille norjalaisille. Etenkin sille ainolle jonka tunnen.
Peace.

Festivaali

Kerkesin valita sunnuntain aiheeksi Dylanin ennenkuin tajusin katsella ympärilleni. Tästä lähtee sunnuntain toinen klassikko, joka täyttää teemasoiton vaatimukset:
En taida tänä kesänä panostaa festareihin. Kiinassa en halua osallistua mihinkään massatapahtumaan, sillä ne ovat kirjaimellisesti massatapahtumia. Oleilu Suomessa on osaltani suht lyhyt, joten ainoa mahdollinen vaihtoehto lienee kotikaupunkini Tammerfest. Siellä ei tarvitse oikeasti osallistua festaritunnelmaan vaan voi mennä ihan vaan keikalle. Tähän kiteytyy minun ajatukseni festareista: mieluummin klubikeikalle kuin festareille.  Tampereelle on tulossa Mudhoney ja ajattelin, että voisi olla kiva nähdä bändi pitkästä aikaa. Tässä on ote rauhallisemmasta päästä Mudhoney-tuotantoa: Acetone.



Muita festariklassikoita voi nauttia pussikaljan kanssa täältä.

Kuuskuuskuus

Olin eilen tutkijakollegani Outi Hakolan väitöstilaisuudessa, jonka jälkeen ainoa sopiva klassikkobiisi on Iron Maidenin The Number of the Beast. (Se sopii festariteemaankin, vaikka Maiden ei Suomen festareilla esiinnykään. Keikalla kuitenkin.)

Väitöskirjan otsake: Rhetoric of Death and Generic Addressing of Viewers in American Living Dead Films.

Väitöskirja löytyy halukkaille luettavaksi täältä.



Muita kauhistuksiä löytyy täältä.

Dylan on myös laulaja

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:



Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

Tässäks tää nyt sit oli

No, ei tainnut mennä Harold Campingin (ei niitä grillimakkara-Campingejä) laskut kohdilleen. Uutta matoa koukkuun, Harold!  Haroldin jorinat muistutti mieleen, että REM:in End of the world on loistava biisi ja tämä päivä mitä mainioin sen kuunteluun.

Täältä voi kuunnella muita tuomiopäivän ralleja.

Maailmanloppu saa jatkua

Maailman piti eilen päättymän liekkimereen,
kuten suuri kirja jonkun mukaan ilmoittanut oli. Mutta katso,
21. toukokuuta 2011 emme vielä päässeet maaliin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi hyvin, sillä kaikki ei ole.
Alamäki on ollut pitkä, ja sen liukuvuuden takaamiseksi
lähtivät aluksi yhdet, sitten toiset, kolmannet ja kaikki.
Kaikki eivät ole hyvin.

Tämä maailmanloppu
pakottanut kiertonsa tuntumaan elämältä.
Tuossa se tuijottaa itseään peilistä, iloitsee
vallattuaan meidät näköisekseen.
Me etsimme todistusta pinnan syvyydestä
ja olemme olevinamme, lupaamme
rahasta syödä sanamme
niin pian kuin se on mahdollista.

Menkää kotiinne,
tämä maailmanloppu ei lopu.
Sanomalehti on parasta sytytyspaperia.

Olkaa niin hyvät,
Rage Against the Machine: Sleep Now in the Fire
(The Battle of Los Angeles, 1999)



Muut loppun alkua povaamattomat laulut saattavat olla täällä.